Jäljelle jää enää ihminen

Nir Baram: Hyviä ihmisiä. Alkup. Anashim tovim.
Suom. saksannoksesta Anja Meripirtti. Romaani. Otava 2014. 393 s.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä käsittelee tavallisten ihmisten tekojen seurauksia toisessa maailmansodassa moraalisesti moniulotteisella ja ajankohtaisella tavalla.

[dropcap]H[/dropcap]yvän romaanin kirjoittaminen toisen maailmansodan tapahtumista ei ole helppoa. Vaikka aihe kiinnostaa yleisöä loputtomasti, lukijat tuntevat sen niin hyvin, että uuden, kiinnostavan näkökulman keksiminen on hankalaa.

Israelilaisen Nir Baramin Hyviä ihmisiä onnistuu vastaamaan haasteeseen. Sen keskiössä eivät nimittäin ole maailmansodan arkkityypit – sotatantereet nuorine sotilaineen, kuolemanleirit uhreineen ja julmine vartijoineen, eivät sankarit, viholliset tai edes kasvottomat byrokraatit.

Näiden sijaan romaanin päähenkilöinä ovat kaksi nuorta ihmistä, jotka eri syistä päätyvät pahan puolelle: saksalainen Thomas tietämättömyyttään ja neuvostoliittolainen Aleksandra, koska hänen on pakko. Tarinaa kerrotaan vuorotellen molempien näkökulmasta. Henkilöhahmojen kokemuksen kautta romaani havainnollistaa natsi-Saksan ja Neuvostoliiton väkivaltakoneiston toimintaa.

Lahjakas Thomas ryhtyy työskentelemään natsihallinnon hyväksi menetettyään työpaikkansa mainostoimistossa. Mainosalalla hankkimiensa asiakasprofilointitaitojen avulla hän kirjoittaa ”kansallisen puolalaisen ihmisen mallin”, joka otetaan osaksi kansallissosialistista rotuoppia.

Thomas ei kuitenkaan kannata natsismia eikä ole lainkaan poliittinen ihminen. Häntä ohjaa ainoastaan menestymisen halu, joka juontuu ilmeisesti lapsuusajan riittämättömyyden tunteesta. Thomas toteaa, ettei hänellä ole maailmankatsomusta – vain ”katsomus kulloinkin käsillä olevasta projektista”.

Saksan miehitettyä Puolan Thomasin kirjoittamasta asiakirjasta tulee haluttu ja kuuluisa. Thomas ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ymmärrä, että sen avulla perustellaan puolalaisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Ei, vaikka hän joutuu asiantuntijana vastaamaan kysymyksiin, kuten ”onko olemassa puolalaisille tyypillisiä sairauksia jotka voisi tarkemmitta tiedoitta merkitä kuolintodistukseen?”.

Toisin kuin mainetta tavoitteleva Thomas, Aleksandra eli Saša on koko ajan tietoinen yksilön rajallisista mahdollisuuksista maansa poliittisessa järjestelmässä. Pelastaakseen perheensä syytöksiltä vallankumouksellisesta toiminnasta hän ottaa riskin ja ilmiantaa isänsä rakastajattaren, neuvostovastaisen runoilijan.

Pelastumisen sijaan koko Sašan perhe vangitaan: vanhemmat lähetetään Siperiaan ja teini-ikäiset kaksoisveljet Vlada ja Kolja rintamalle.

Ilmiannon jälleen Sašalla on kaksi vaihtoehtoa, ”kuolla tai muuttua eri ihmiseksi”. Välttääkseen vanhempiensa kohtalon ja voidakseen tehdä jotain veljiensä hyväksi hän liittyy Neuvostoliiton salaisen poliisin palvelukseen, jossa häntä taputellaan selkään täydellisestä takinkäännöksestä.

Saša päätyy kuulustelemaan kaikkia vanhempiensa ystäväpiirin jäseniä, leningradilaista älymystöä, johon kuuluu myös runoilija Joseph Brodskyn kaltaisia, ei-fiktiivisiä henkilöitä. Vaikka Saša auttaa heitä saamaan hyvin kirjoitettujen tunnustusten avulla lievemmät tuomiot, hän todella muuttuu eri ihmiseksi eikä tunne sääliä tai katumusta toimittaessaan perhetuttaviaan vankileireille.

”Syyllisyydestä on olemassa erilaisia käsityksiä”, Saša sanoo yhdelle kuulusteltavistaan ja kiteyttää siten Gulag-järjestelmän toimintaperiaatteen.

Romaanin nimi Hyviä ihmisiä on ironinen, sillä Thomas ja Saša eivät ole hyviä eivätkä pahojakaan. He eivät ole pelkästään olosuhteiden uhreja, mutta eivät myöskään täysin vastuussa teoistaan. Ehkä nimen tarkoitus on korostaa hahmojen elävän maailmanajassa, jossa hyvyydellä, uskollisuudella ja rakkaudella ei ole ratkaisevaa merkitystä.

Esimerkiksi Saša todella uskoo voivansa pelastaa veljensä kuolemalta. Hän uskoo tekojensa olevan siitä maksettava hinta. Romaanin julmaa ironiaa lisää se, että Saša on juutalainen – toisella puolella Eurooppaa hän ei olisi voinut valita puoltaan.

Thomas puolestaan on siinä mielessä perinteinen tragedian hahmo, että hän tekee virheensä, hamartiansa, tietämättömyyttään: ei hän esimerkiksi olisi voinut vielä vuonna 1939 aavistaa, että hänen kannattaisi auttaa tarmokkaammin juutalaista psykoterapeuttiaan pääsemään pois maasta.

Kun Thomasille ehdotetaan ”Puolalaisen ihmisen mallin” otsikon muuttamista, hän toteaa nauraen: ”Vuonna 1940 jätämme otsikosta sanan ’kansallinen’, vuonna 1941 ’puolalainen’, ja vuonna 1942 jäljellä on enää ’ihminen’.” Hän ei voi tietenkään ymmärtää, että natsit tulisivat vetämään viivan ensimmäiseksi ”ihmisen” yli.

Toisaalta ihmisyys, hyvässä ja pahassa, on ainoa mikä Thomasille ja Sašalle jää, kun kaikki heidän ponnistelunsa ovat osoittautuneet turhiksi.

Romaanin rinnastus natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä tuntuu osuvalta, sillä se osoittaa väkivaltabyrokratian ja uhrien epäinhimillistämisen prosessin samankaltaisuuden kahdessa poliittisessa järjestelmässä. Baramin kotimaassa Israelissa vertailuun on kuitenkin kohdistettu kritiikkiä.

Keskustelua on herättänyt myös muun muassa se, että romaani sivuuttaa juutalaisten kansanmurhan. Holokaustin rajaamista romaanin tapahtumien ulkopuolelle voikin pitää kaunokirjallisesti helppona ratkaisuna.

Aiheen sivuuttamisen voi tulkita myös poliittiseksi kannanotoksi – varsinkin, kun Baram sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa (18.2.2014), että romaania ”voi lukea analogiana sille, mitä Israelissa tapahtuu juuri nyt”. Kirjailija viittaa ilmeisesti juutalaisnationalismiin sekä Israelin toimiin palestiinalaisalueilla.

Tästä näkökulmasta teosta ei ole kuitenkaan käsittääkseni tulkittu, ainakaan kotimaassaan. Nykyisen sionismin vertaamista kansallissosialismiin pidetään tietysti poliittisesti epäkorrektina. Baram antaa kuitenkin ymmärtää, ettei se ole täysin perusteetonta. Haastattelussa hän nimittäin toteaa, ettei voi ”hyväksyä ajatusta puhtaasta juutalaisvaltiosta”.

Myös eurooppalaisesta näkökulmasta romaani on pelottavan ajankohtainen, varsinkin jos ajatellaan Venäjän uusia laajentumispyrkimyksiä sekä radikaalin oikeiston nousua ja kylmäävää retoriikkaa täkäläisessä politiikassa. Puhumattakaan kapitalistisesta elämänasenteesta, joka ajaa myös monet meidän aikamme thomasit pakkomielteiseen menestyksen tavoitteluun.

Nähdäkseni Baramin romaanin heikkous ei olekaan sen rajauksessa tai näkökulmassa, vaan henkilöhahmojen lievässä epäyhtenäisyydessä. Thomas ja Saša ovat toki moniulotteisia hahmoja, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa ja joiden traagiseen kohtaloon voi samastua. He kuitenkin häilyvät välillä liikaa viileän tunteettomuuden ja suoranaisen melodramaattisuuden välillä.

Thomas esimerkiksi käy hienoissa juhlissa seurustelemassa ja juoruilemassa solmiakseen suhteita Gestapoon, mutta ajattelee samalla: ”– – jo lapsena hän oli yhdistänyt kaikki säännöllisesti toistuvat tapahtumat mädännäisyyteen. Kesälomat, juhlapyhät, syntymäpäivät. Hänen kaltaisensa ihminen, joka näki kaikkialla kuolemaa, ei voinut ymmärtää, miksi piti juhlia kaiken katoavaisuutta.”

Tällaisen sielunmaiseman maalaaminen tuntuu turhan paatokselliselta, varsinkin kun Thomas ei näe omien tekojensa kuolemaan johtavia seurauksia.

Vaikka kirjailija välttää päähenkilöissään sotakirjallisuuden tavallisimmat kliseet, hahmot eivät tunnu aivan täysin uskottavilta. Siksi Hyviä ihmisiä ei ole niin todentuntuinen ja kouraiseva kuin se ehkä yrittää olla. Moraalisen asetelman moniulotteisuus, ajakohtaisuus ja tarkkanäköisyys tekevät Baramin romaanista kuitenkin vaikuttavan lukukokemuksen.

Kritiikki on julkaistu Särön numerossa Taide ja missio (nro 26-27). Osta numero täältä.