Säröstä sirpaleeksi

Keraamikko Elina Sorainen (1943–2017) kirjoittaa kaikkien aikojen ensimmäisessä Särössä Iranista löydetyistä sirpaleista, joiden historia ulottuu taiteentekemisen alkuhämäriin.

[dropcap]S[/dropcap]ärö on lupaava ilmiö. Se ennakoi seuraavaa vaihetta, sirpaletta. Sirpaleet ovat arvokkaita viestittäjiä entisiltä ajoilta ja entisistä ihmisistä. Puhun keramiikkasirpaleista, joita olen nähnyt, kerännyt ja tutkinut.

Metsästäjä kulkee jousipyssy selässään taluttaen hihnasta kolmea koiraa. Yhtäkkiä hihnat kiristyvät; koirat nousevat takajaloilleen ja haukkuvat raivokkaasti. Seuraavassa kuvassa selviää syy: leijona on hyökkäämäisillään metsästysseurueen kimppuun. Metsästäjä päästää koiransa irti ja leijona ajetaan tiehensä. – Tämän tarinan kertoo n. 6 000 vuotta vanha sirpale, jota sain pitää kädessäni Teheranin yliopiston arkeologian laitoksella. Varhainen sarjakuva, sanoi yliopiston arkeologi. Varhainen animaatio, elävä kuva? Sirpale on osa suuren ruukun huuliosaa. Sarjakuva on osa koristefriisiä, joka on todennäköisesti jatkunut yhtenäisenä kuvasarjana ympäri ruukun suuaukkoa. Kyseinen sirpale on kuitenkin vain pieni, ehkä kuudesosa koko ruukun reunaa.

Mitä muuta reunakuviossa ehti tapahtua? Millä kohtauksella sarjakuvaornamentti alkoi? Mikä mahtoi olla loppu? Tarinoita on aina kerrottu, jo tuhansia vuosia sitten, kuten nytkin. Katsojat ja kuulijat nauttivat seikkailuista, vaaroista ja romantiikasta. Mitä mahtoi muinainen ruukuntekijä tarjota teoksensa käyttäjälle? Tuskin hän kuitenkaan toisti samaa näytöstä kerran toisensa jälkeen. Kuvan sommittelusta ja keramiikkaruukun laadusta päätellen ruukuntekijä oli taitava piirtäjä ja muotoilija, joka ei olisi suostunut pitkästyttävään saman motiivin toistoon. Hän nautti tekemisestään ja halusi muidenkin nauttivan siitä. Tuskin sirpalekaan oli lohjennut tarkasti yhden tapahtuman kohdalta.

Edellä mainitun sirpaleen tarina perustuu muistiini ja parisen vuotta sitten kokemaani, kirjoitettua tietoa siitä en ole löytänyt. En muista miltä arkeologiselta kaivaukselta se oli löytynyt, mutta arkeolo­git olivat ajoittaneet sen persialaisen kaupunkivaltion Susan aikakaudelle, vuoden 4 000 eKr. tienoille. Kuvaketju luetaan oikealta vasemmalle kuten persiankielinen tekstikin.

Metsästäjä koirineen -sarjakuva sai kilpailijan puuhun hyppäävästä vuohesta. Shahr-e Sokhtehin arkeologit löysivät jalallisen juoma-astian, jonka laitaa kiertää kolmen kuvan sarja; enemmälle ei olisi ollut tilaakaan. Siinä pitkäsarvinen vuohi seisoo maassa ja katsoo arvioiden ylös puuhun. Seuraavassa kuvassa se hyppää kohti lehviä, nappaa niitä suuhunsa ja putoaa takaisin maan kamaralle (kuva 1). Innostuneet arkeologit kuvasivat vuohen triptyykkiä maailman ensimmäiseksi animaatioksi ja tekivät siitä kahdenkymmenen sekunnin elokuvan. Oma teoriani on, että metsästäjä koirineen voidaan luokitella animaatioksi, ja siis tuhantisen vuotta vanhemmaksi kuin vuohi.

Kuva 1. Shahr-e Sokhtehin 5 000 vuotta vanha pukki hyppää.

Shahr-e Sokhteh (Palanut kaupunki) on Iranin kaakkoisen provinssin Sistan-Balouchestanin suurin arkeologinen alue. Kaupunki kukoisti kolmannella ja toisella esikristillisellä vuosituhannella. Kulttuuri oli korkeaa, kaupankäynti tehokasta ja käsityöläiset huippuluokkaa. Alue on hiekkakumpujen ja ruukunsirpaleiden peitossa. Hienojen kuvitettujen keramiikkapalasten peitossa. Shahr-e Sokhtehin kaivaukset aloitettiin 1960-luvulla, joten paljon on vielä peitossa. Päivittäin löytyy uutta, sanoi kaivausten johtaja tri Mansour Sajjadi käydessäni paikalla syystalvella 2004. Näin vasta-avatun haudan, jonne oli vainajan matkavarusteiksi laitettu korianterinsiemenillä, ohralla ja kuminalla täytettyjä ruukkuja. Ruukut olivat loistavasti dreijattuja ja koristeltuja, aivan ehjiä, kuin uusia. Koristemotiivit esittivät useimmiten vuohia ja kaloja. Ehkä hyppivä vuohi -pikari oli tarvike tuonpuoleiseen. Tri Sajjadi arvelee löytäneensä pikarintekijän luurangon tutkiessaan hautaa, jossa oli samanhenkisiä keramiikkaesineitä.

Leijonan kohdanneen miehen tekijää emme pääse koskaan niin lähelle kuin vuohikupin tekijää, josta voimme vielä jotakin nähdä, arvioida hänen käsiensä luista kuinka pitkät sormet tällä muinaisella keraamikolla oli ja tietää, että hän oli mies. Molemmat ruukut ovat lasittamattomia, lasitteet tulivat keramiikan maailmaan vasta kuudennella vuosisadalla eKr.

***

Eräs keramiikan historian teorioista väittää naisten olleen ensimmäisiä keraamikkoja. Ruukunteko vaatii paikallaan pysymistä. Eteläpersialainen kivikauden nainen pysytteli kotona lasten ja ruokaruukkujensa kanssa, kun miesväki juoksi pitkin ylätasankoa riistaa kiinni. Kivikauden nainen rakensi ruukkunsa käsin, ilman dreijaa (dreija on keksitty toisella vuosituhannella eKr.) ja hänen varhaisimmat koristemotiivinsa olivat geometrisia. Figuratiivinen ornamentti kehittyi geometrisen ornamentin jälkeen. Metsästäjä ja leijona -ruukku on käsin tehty; onko se naisen vai miehen tekemä, sitä emme tiedä, mutta olettaisin sen miehen tekemäksi metsästysornamenttinsa tähden.

Kuva 2. Kalpourkanin naiskeraamikkojen ruukkuornamentti; vesikanavien ruuduttama taatelitarha, jonka kärjessä on vehnäntähkä. Vehnä kasvaa taatelitarhan vieressä ja saa vetensä taatelitarhan kanavista.

Nykypersialaiset keraamikkokollegani työskentelevät kivikautisin metodein. Kaakkois-Iranin pikkukylän naiset rakentavat ruukkunsa käsin ja koristelevat ne geometrisin kuvioin. Tyylitellyt ornamentit kertovat taatelitarhan kastelusta (kuva 2), sateen odotuksesta, veden arvokkuudesta ja niukkuudesta. Runsas koristelu kielii kauneuden tarpeesta, jota kuiva, laaja hiekka-aavikko ei aina pysty tyydyttämään. Naiskeraamikkojen taito on perintöä monilta edeltäneiltä naissukupolvilta. Suullisen tradition mukaan kylä on ”aina” ollut keraamikkojen keskus. Ruukunsirpaleita näkyy joka puolella. Arkeologisia kaivauksia tämän Kalpourkanin kylän alueella ei ole vielä tehty, joten tieteellistä aineistoa keramiikanteon historiasta ei ole saatavilla. Kylän tyttöjen kanssa lähdimme lapio mukanamme lähiaavikolle kaivamaan kevyttä pintakerrosta. Poimimme kymmeniä sirpaleita, valitsimme hienosti koristeltuja ja pesimme niistä pölyt.

Kolme vanhaa mestarikeraamikkoa innostui sirpaleet nähdessään; yksi tunnisti ornamenteista isoäitinsä käsialan, toinen isoisoäitinsä piirtämät kuviot. Kolmas väitti jonkin ornamentin fragmentin olevan omaa tekoaan nuorena tyttönä. Jokaisen sirpaleen koristajan he luulivat tunnistavansa. Heidän olettamuksensa eivät missään tapauksessa voineet olla oikeita, mutta sillä ei ollut merkitystä. Sirpaleet olivat läheisiä ja kertoivat tuttua tarinaa. Tärkeää oli, että he tunsivat ne omikseen, osaksi omaa kulttuuriaan. Sirpaleissa oli kuva heidän perinteestään, heidän kodistaan ja kasvuympäristöstään. Ruukunpalaset kirvoittivat vanhat keraamikot katsomaan taaksepäin omaan historiaansa, muistelemaan ja kaipaamaan. Kyynelsilmin he muistelivat kuolleita äitejään, elämäänsä äitien ja ruukkujen kanssa. Äiti ei ollut ollut opettaja, mutta tytär kasvoi keramiikan kanssa ja suoraan keramiikkaan, oppi sen mitä näki esikuvansa tekevän. Keraamikkoäidin tyttärestä tuli ilman muuta ja luontevasti keraamikko.

Sain kokea keramiikkakulttuurin välittömän merkityksen ja selkeästi naisten oman tilan keramiikkasirpaleessa. Naiset tekevät ehjiä astioita päivittäin, mutta joinakin päivänä niihin saattaa tulla säröjä, ja ne voivat muuttua sirpaleiksi.

***

Edellä olevaa kirjoitettaessa on selailtu seuraavia teoksia:

  • George Savage 1959: Pottery Through the Ages. Penguin Books !ne. Baltimore, Md. USA.
  • Pierre Amiet 1973: Suse, Site et Musee. Ministere de la Culture et des Arts, Teheran.
  • Mansour Sajjadi 2003: Shabr-e Sokhteh, Report on Archaeological Excavations. Cultural Heritage Organization of Iran, Teheran.

Artikkeli on julkaistu Särön ensimmäisessä numerossa Hulluuden ylistys (nro 1/2006).