Taiteilijan sairaus

Kirjailija, sanataiteen opettaja Risto Ahti kirjoittaa Hulluuden ylistys -Särössä siitä, mikä erottaa taiteilijan ihmisestä.

[dropcap]L[/dropcap]uokseni tulevat ihmiset väittävät etteivät kykene ilmaisemaan itseään, koska ovat liian itsekriittisiä. He valehtelevat. Ihmiset eivät kykene itseään ilmaisemaan, koska heiltä puuttuu laki ja järjestys. Koska he eivät suostu olemaan itse olemassa, he eivät kykene ilmaisemaan itseään.

Mikä tahansa olemassaoleva olento pystyy itseilmaisuun – mikä tahansa kettu, jänis, lehmä, lintu, kastemato, mutta ei ihminen. Ihmisellä on hyvä käytös, siinä kaikki. Ihminen jopa ilmaisee itsensä hyvin käyttäytyen, siinä koko juttu.

Ongelma ei ole ilmaisukyvyttömyys vaan täydellinen anarkia ja jatkuva laittomuuden ylläpitäminen. Ihminen ei ole olemassa, hyvä käytös on. Hyvää käytöstä noudattaen kuka tahansa on vain kukatahansa, alituiseen muuttuva, satakasvoinen näyttelijä, vailla minuutta.

Hyväkäytöksinen ihminen tappaa vihollisia sodassa, suutelee rauhan merkiksi, imettää nyt, huomenna ei lasta imetä, tupakoi tänään, huomenna ei, tarjoaa nyt konjakin, huomenna ei, on tänään kommunisti, huomenna ei. Tänään kuuluu kirkkoon, huomenna ei kuulu. Hyväkäytöksinen, mutta myös huonosti käyttäytyvä. Sillä huonosti käyttäydytään yhtä tietämättömästi, jatkuvasti väärin reagoiden. Väärin tai oikein – aina samastuen, samastaen.

Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia, ei edes lupaa käyttäytyä omaehtoisesti tai itseään kunnioittaen. Ihmisellä ei ole oikeutta omalakisuuteen. Välittömästi, heti, kun hänen omatuntonsa herää, hänelle sanotaan: ”Mikä, kuka luulet olevasi?” ”Älä nyt ota asioita niin vakavasti!” ”Herra jumala, ota nyt muutkin huomioon!” ”Häpäiset sukusi.”

On samastuttava, on samastettava. On elettävä ajassa, on elettävä tilanteen vaatimalla tavalla. On ymmärrettävä asioiden oikea suhde. Kaikkihan täällä tekevät parhaansa! On muututtava joka hetki, on unohdettava! Itsestä on luovuttava. Ihmisellä ei saa olla omia kasvoja, ihmisellä täytyy olla naamio. Sitä varten valtaosa hänen lihaksistaan, tosin pienistä, sijaitsee suupielissä ja silmien luona. Niillä voi teeskennellä.

Taiteilija ei ole säröillä; taiteilija, sellaisena kuin haluan hänet nähdä, on vain häiritsevä tekijä näytelmässä. Hän erehtyy kuuntelemaan itseään, unohtaa roolisanansa, puhuu omiaan. Hänellä on oma laki. Taiteilija on ehjä. Sen sijaan ihmisten massan oikullisessa käyttäytymisessä taiteilijan omalakisuus ja pysyvyys on särö.

Taiteilija on jatkuvasti luova, koska hän noudattaa omaa lakiaan. Ihmisten jumala on heidän ulkopuolellaan. Taiteilijan jumala on hänen sisällään.

Taiteilijoiden joukossa on temppujen tekijöitä. Kutsun temppujentekijöiksi ihmisiä, jotka uskovat, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. He tekevät temppujaan erottuakseen joukosta. Tässä diletanttiudessa ei ole sinällään mitään pahaa. Ja voi olla, että jokin temppu paljastaakin heille heidän ainutlaatuiset lahjansa, omalakisuuden.

Mutta erilaisuus on luonnollista, ihminen on luonnostaan ainutlaatuinen. Siksi taiteilija pyrkii kielen, kuvien ja musiikin avulla yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ihmiset pyrkivät sisäistämään yleisen lain, joka kaiken aikaa muuttuu. Taiteilija, Kantin, Platonin ja Jeesuksen opetusten kaltaisesti pyrkii ulkoistamaan sisäisen lain. ”Mitä toivotte itsellenne tehtävän… ”

Kategorinen imperatiivi. Taiteilija pyrkii yleiseen ja yhteiseen kestävään ihmiskuvaan.

Päinvastoin kuin temppujen tekijät, taiteilija pyrkii etsimään niitä sanoja, musiikkia, joka on kaikille ihmisille yhteistä, aitoa inhimillistä viestiä. Se, että hän ei voi missään tilanteessa luopua omalakisuudestaan, tekee tästä ponnistelusta ankaran. Taiteilijan on koko ajan luotava ihmiskuvaa, yhä laajempaa, yhä todellisempaa.

Taiteilija etsii kaiken aikaa keinoja puhua, maalata, säveltää niin, että ihminen, sen sijaan, että näyttelee ja valehtelee, voisi vastaanottaa toisen ihmisen suoran katseen ja täyden äänen.

Suosittelen tätä.

Ihminen ei tarvitse kovin paljon ruokaa, jos hänen ei tarvitse valehdella ja käyttää kaiken aikaa uusia ja uusia naamioita. Sosiaalinen samastuminen hetkestä toiseen, jatkuva huomioon ottaminen ja huolehtiminen, vie kaiken energian.

Taiteilija lopettaa nämä. Toivoakseni hän silti käyttäytyy hyvin. Vakuutan teille, että valehtelun ja huolehtimisen lopettaminen antaa ihmiselle niin paljon energiaa, että hän kykenee luovaan työhön vaikka hänellä olisi viisi virkaa ja kuusi nälkää.

Kannattaa käyttäytyä niin hyvin, että pitää ihmisiä arvossa. Silloin ei tarvitse lainkaan käyttäytyä. Jos katsoo ihmisiä suoraan silmiin, ei tarvitse jännittää silmäkulmien ja suupielten lihaksia.

Tämä säästää vähintäänkin lounaan syömisen.

Taiteilijuuden säröä koetetaan tietenkin paikata. Kirkko ei siedä niitä, jotka uskovat jumalaan. Poliittinen puolue ei siedä sitä, joka pitää kiinni aatteista. Mutta ihmisen ei tarvitse noudattaa omaa lakiaan kuin muutaman vuoden ajan. Hyvinkäyttäytyvät ihmiset kyllä ymmärtävät siinä ajassa yritystensä hyödyttömyyden. Sinusta kyllä luovutaan, ja sinun annetaan olla rauhassa. Sinua, tervettä ihmistä, aletaan pitää ensin kylähulluna ja kymmenen vuoden kuluttua ihmiset jo sanovat: ”Niin, minä kyllä jo heti näin, että hän on poikkeuksellisen lahjakas. Minä olin varmaan ensimmäisiä niiden joukossa, jotka erottivat hänen neroutensa.”

Ihmisillä on tapana sanoa, että taiteilijoiden psyyke on jollakin tavoin säröillä, lapsuudessa haavoitettu. Olen kenties samaa mieltä. Minua on kenties lapsena joku rakastanut liikaa. Taiteilijassa kenties on parantumaton haava. Aukko, josta tulvii sisäistä valoa. Sielun haava, jota ei saa valehtelemalla paikattua.

On outoa, että ihmisyhteisöt, joiden käsitys totuudesta, kauneudesta ja jopa oikeudesta vaihtuvat kuin vuodenajat, pitävät taiteilijaa jonkinlaisena virhetuotteena. Onko ihminen katsottava sairaaksi, jos hän pitää omia aistejaan ja omaa sisäistä näkemystään yllä silloinkin, kun Hamelnin pillipiipari nostaa huilun huulilleen.

Näyttää siltä että moderni länsimainen ihminen pitää taitavaa näyttelijää lahjakkuuden huippuna ja kaikelle nauravaa klovnia totuuden julistajana. Valitettavasti itse käsitän sisäisen näkemyksen ainutlaatuisuuden ihmisen oman arvon ja kunnian mittana.

Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni terveenä, joskin metsäläisenä ja kettuna, lapsen kaltaisena pölkkypäänä. Nuoruudessani kyllä, sen hyvin muistan, sain taiteista lihaani parantumattoman haavan.

Ihmiset kulkevat oudon seulan läpi. Erilaisia sisäisen tunnon aukkoja on tuhansia – ne, jotka tunnistavat ainutlaatuisuutensa, kohtaavat seulan toisella puolella, saman työn tehneinä, samanlaisina.

Essee on julkaistu Särön ensimmäisessä numerossa Hulluuden ylistys (nro 1/2006).