Kahden kansa(llisuude)n välissä

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset.
Into 2016. 294 s.

Kalle Kniivilän vahvasti humaani teos Baltian venäläisistä herättää ajatuksia myös Suomen vähemmistö- ja pakolaispolitiikasta. Kyse ei lopulta ole kielistä, kansallisuuksista tai kartalle piirretyistä rajoista, vaan jostakin paljon perustavanlaatuisemmasta, kirjoittaa Marissa Mehr.

[dropcap]R[/dropcap]uotsinsuomalainen toimittaja Kalle Kniivilä on kirjoittanut entisen Neuvostoliiton alueelta kolme reportaasiteosta viimeisen parin vuoden aikana. Vuonna 2016 julkaistu Neuvostomaan lapset käsittelee Baltian maiden venäläisvähemmistöjen ja ”etnisten baltialaisten” välistä suhdetta. [toim. huom: Kniivilän tuorein kirja Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917-2017 on julkaistu lokakuussa 2017 (Into).]

Ensimmäisellä kirjallaan Putinin väkeä (2014) Kanava-palkinnon saaneella Kniivilällä on ilmiömäinen vaisto tarjota lukijoille ajankohtaisuudessaan ällistyttävän osuvia ja keskustelua herättäviä teoksia. Vuonna 2015 ilmestynyt Krim on meidän (2015) sukelsi Ukrainan tapahtumiin ruohonjuuritasolla; ääneen päästettiin sekä tataarit, ukrainalaiset kuin paikallinen venäläisväestö.

Neuvostomaan lapset tarkastelee Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Baltian itsenäistyneisiin maihin jääneiden ja äidinkielenään venäjää puhuvien ihmisten arkea. Toimittaja lähtee Venäjän rajan tuntumassa sijaitsevasta Narvasta, Viron venäjänkielisimmästä kaupungista, ja kulkee matkan Baltian läpi aina Nidan luodolle saakka, toiselle Venäjän rajalle.

Latvian kieli- ja kansallisuuspolitiikkaa on kylmäävää lukea. Neljännesvuosisata Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Latvian asukkaista yhä 14 prosenttia on ilman kansallisuutta. Heillä on harmaa muukalaispassi, eikä tämän vuoksi pääsyä tiettyihin virkoihin saati äänestysoikeutta. Myös matkustaminen on äärimmäisen vaikeaa.

Toisin kuin Virossa ja Latviassa, Liettuan alueelle itsenäistymisen myötä jääneet saivat automaattisesti maan kansalaisuuden äidinkieleen ja taustaan katsomatta. Liettuassa tilanne on pitkälti erilainen kuin Latviassa ja Virossa useastakin syystä. Maassa on venäläisten lisäksi suuri puolalaisvähemmistö.

Moni edellisen sukupolven venäjänkielinen ei ole oppinut uuden kotimaansa kieltä. Lapset on usein laitettu viron, latvian- tai liettuankieliseen päiväkotiin tai kouluun, jotta heistä tulisi kaksikielisiä. Useimpien mielestä se auttaisi heitä tulevaisuudessa. Moni on kuitenkin kokenut, että yksistään venäläinen nimi aiheuttaa jo ennakkoluuloja ja vaikeuksia edetä elämässä.

Kielipolitiikka on tiukkaa joka maassa, sillä venäjälle ei ole yrityksistä huolimatta annettu virallista asemaa Baltiassa. Daugavpils on Latvian venäjänkielisintä seutua. Laki kuitenkin määrää, että kaiken täytyy olla latviaksi; venäjälle ei ole sallittu edes alueellista asemaa. Kielen tarkastusvirasto tekee ratsioita muun muassa kauppoihin tarkistaakseen, että työntekijät osaavat tarpeeksi latviaa. ”Yksi tyttö sai valtavat sakot, 280 euroa, melkein koko hänen kuukausipalkkansa. Ja kaupan päälle tuli potkut, vaikka hän oli ollut siellä töissä pitkään. [—] Meitä jokaista kuulusteltiin 40 minuuttia”. Näin kertoo Daugavpilsissa kaksivuotiaasta asti asunut Lena.

Yksi perustavanlaatuinen ongelma käy ilmi heti teoksen alussa: Baltian venäjänkieliset ovat heterogeeninen joukko. Ei ole yhtä ainoaa vähemmistöä, vaan monia. Kielen kautta yhteen niputettu massa kipuilee samalla tavalla kuin muutkin vähemmistöt. Yksi tärkeä kysymys on se, minkä maalaisiksi ja minkä maan kansalaisiksi Baltian venäjänkieliset itsensä tuntevat.

Tilanteen absurdiutta kuvaa asenne, johon venäjänkieliset usein elämänsä törmäävät: he ovat miehittäjiä, joiden pitäisi palata kotiin. Moni on kuitenkin asunut koko ikänsä tai peräti syntynyt Baltiassa.

Paluu Venäjälle on monille mahdoton. Kuinka palata sinne, missä ei ole hyvässä lykyssä ikinä käynytkään? Moni Venäjälle opiskelemaan lähtenyt on kokenut syrjintää ja saanut ulkomaalaisen leiman. Kielikin on kehittynyt erilaiseksi kuin kantavenäläisillä. Kniivilän teos pohtii onko olemassa kolmas tie, kolmas identiteetti, vai jääkö kahden ääripään välillä tasapainoileminen ikuisesti Baltian venäjänkielisten henkilökohtaiseksi taakaksi.

Nerokkaan kirjasta tekee se, että sen käsittelemät teemat eivät rajoitu pelkästään Baltiaan ja venäjänkieliseen vähemmistöön. Samanlaista perusteetonta ja osin absurdia kohtelua vähemmistöjä kohtaan tapahtuu alati myös Suomessa. Myös täällä syntyneet ja maan kansalaiset saavat usein kehotuksia ”palata sinne, mistä on tullutkin”.

Kieliryhmiä yhdistää kuitenkin yksi ajankohtainen ja suuria tunteita herättävä asia: suhtautuminen vuonna 2015 kärjistyneeseen pakolaiskysymykseen. Viro sai EU:lta ehdotuksen muutaman sadan pakolaiskiintiöstä, jota sekä viron- että venäjänkieliset ovat vastustaneet jyrkästi. Myös Latvia ja Liettua ovat pakolaiskiintiöitä vastaan.

Enemmistö vastustaa pakolaisten vastaanottamista, mutta leijuuko suurempi uhka sittenkin lähempänä. Kirjan mukaan Venäjä hyötyisi kieliryhmien välisestä vastakkainasettelusta eniten. Onneksi kehitys Baltian sisällä näyttää kuitenkin olevan yksinomaan positiivinen: vuoden 2014 tutkimuksissa vain neljä prosenttia Baltian venäläisistä koki yhteenkuuluvuutta ensisijassa Venäjään. Kymmenen vuoden aikana prosentti on laskenut kaikissa maissa, esimerkiksi vielä 2004 samainen prosentti oli Virossa jopa 41. Moni vanhemman sukupolven edustaja kyllä kaipaa neuvostoaikojen sosiaalista hyväksyntää, muttei kuitenkaan vakuutu nyky-Venäjästä.

Kniivilän vähäeleinen asiatyyli on nautinnollista luettavaa, aivan kuten kahden edeltävän teoksen kohdalla. Hänellä on taito asettua sivuun ja antaa haastateltavien persoonien ja mielipiteiden kuultaa tekstistä. Teoksen sivuilta nousevat yksilölliset, osin surumieliset, elämäntarinat ja arjen raskaus.

Parhaimmillaan kirja herättää monia ajatuksia nyky-Suomessakin ajankohtaisista asioista, kuten pakolaistilanteesta sekä vähemmistöjen oikeuksista ja kielipolitiikasta. Tämä tekee teoksesta Baltian maiden yli kurkottavan, vahvasti humaanin: kyse ei ole kielistä, kansallisuuksista tai kartalle piirretyistä rajoista, vaan jostain paljon perustavanlaatuisemmasta.

Toimittaja kirjoittaa itse teoksensa sekä ruotsin- että suomenkielellä. Näin ollen kaikki Kniivilän teokset on saatavilla kummallakin Suomen virallisella kielellä. Etu, jota Baltian venäjänkielisillä ei ole, eikä näillä näkymin tule koskaan olemaan.

Kritiikki on julkaistu Särön tuoreimmassa numerossa Puolan aika / CZAS POLSKI (nro 31-32). Osta numero täältä.