Aasiaan keskittyneen tutkivan journalistin ja taloustoimittajan Geoffrey Cainin teosta Totaalinen poliisivaltio (suom. Riina Vuokko, Atena 2022) lukiessa yksi asia käy hyvin pian selväksi: mitä pirullisempia sortotoimia Kiina vähemmistöjään vastaan punoo, sitä kaunopuheisempia ovat eufemismit.
Koko jättiläisvaltion tasolla puhutaan ”viidestä myrkystä”: demokratia-aktivismista, Taiwanin kannattamisesta, tiibetiläisyydestä, Falun Gong -liikkeestä ja islaminuskoisesta uiguuriterrorismista.
Xinjiangissa hallinnon mielivallan kohteita ovat uiguurit, kazakit ja muut islaminuskoiset ryhmät. Siellä ollaan torjumassa ”ideologisia viruksia” ja ”mielen viruksia”, erityisesti ”kolmea pahaa”, eli terrorismia, separatismia ja ääriajattelua.
Maakunnasta on tullut ennennäkemättömän ihmiskokeen laboratorio: viranomaisten ylläpitämällä Taivasverkolla on hallussaan uiguurien henkilötiedot, DNA-näytteet, sormenjäljet, silmien iiriskuvat, kasvokuvat eri kulmista ja ääninäytteet.
Kyse on ”ennakoivasta poliisitoiminnasta” ja ”sosiaalisesta luottoluokituksesta”. Siis rikosten ennaltaehkäisystä ennen kuin ne ovat ehtineet edes tapahtua.
Science fiction -kirjallisuuden ystävät löytävät Cainin kirjasta pelottavan paljon tuttua. Kiinan kamppailu ”ajatusrikoksia” vastaan ja vankileireillä tapahtuva aivopesu ovat silkkaa George Orwellia.
Taivasverkko on nimeään myöten kuin Terminator-elokuvien Skynet, lopulta ihmiskuntaa vastaan kääntyvä tietokoneverkko. ”Ennakoiva poliisitoiminta” taas tuo mieleen Philip K. Dickin novelliin perustuvan, Steven Spielbergin ohjaaman tieteisrymistelyn ja valvontayhteiskunnan kritiikin Minority Report (2002).
Jatkuvaa valvontaa arjessa
Arkinen elämä Ürümqissa, Turpanissa, Kashgarissa, Aksussa ja muissa Xinjiangin kaupungeissa on tehty uiguureille vaikeaksi. Toisinaan ainoastaan välttämätön liikkuminen on sallittua, mutta muulloinkin ilmassa on jatkuva pidätyksen uhka.
Panssariajoneuvot, aidat, mustapukuiset erikoisjoukot ja poliisin tarkastuspisteet eli ”kätevyysasemat” merkitsevät jatkuvia pysähdyksiä.
Kaupassa uiguuriasiakkaiden pitää heti ovella skannata henkilötodistuksensa. Kulutustottumuksilla on totisesti väliä. Ne kun voivat nostaa tai laskea kansalaisen sosiaalista luottoluokitusta.
Jo vaikkapa ostaa vaippoja ja tuttipulloja, on hyvää vauhtia kohoamassa ”luotettavaksi”, siis työnsä ja perheensä hoitavaksi kansalaiseksi. Alkoholin ja tupakan nauttiminen, epäsäännölliset kotiintuloajat tai liika videopelien pelaaminen laskevat luokitusta kohti ”keskivertoa” tai ”epäluotettavaa”.
Paitsi että uiguurien kohdalla mikään ei ole yksinkertaista – ja säännöt muuttuvat lennosta.
Jos lopettaa äkillisesti päihteiden käytön, tekoäly herää. Voihan elämäntaparemontti kieliä myös islamilaisesta radikalisoitumisesta. Tai jos maanviljelijä hankkii kerralla enemmän lannoitteita, kotitilalla saattaa järjestelmän mukaan olla pommitehdas.
Tuttien ja vaippojenkin suhteen on niin ja näin: uiguurinaiset joutuvat todistajien ja kameroiden nähden nielemään aina puoliltapäivin hallinnon määräämän ehkäisypillerin. Terveysasemilla ja pidätyskeskuksissa suoritetaan pakkosterilisaatioita. Uiguurien syntyvyys onkin kääntynyt jyrkkään laskuun.
Virallisella Kiinalla on totta kai eufemisminsa valmiina. Sen mukaan kyse on takapajuisten uskonnollisten tapojen kitkemisestä ja naisten valinnanvapauden lisäämisestä.
Identiteetin hävittämistä leireillä
Entä jos kansalaisen luottoluokitus todella putoaa matalimmalle pykälälle eli ”epäluotettavaksi”?
Liki kaksi miljoonaa uiguuria on tähän mennessä tutustunut kansantasavallan omaan vankileirien saaristoon.
Virallisen selityksen mukaan leireille tullaan täysin vapaaehtoisesti. Niillä opetellaan ammatillisia taitoja kuten kenkien ja vaatteiden valmistamista, opiskellaan kiinan kieltä ja osallistutaan ”ääriajattelusta puhdistaville” kursseille.
Vartiotornit, paksut betonitornit ja isot koirat todistavat kuitenkin aivan muusta: kidutuksesta, pakkotyöstä ja aamusta iltaan pauhaavan propagandan avulla toteutettavasta aivopesusta.
Kouluja, poliisiasemia ja urheiluhalleja on 2010-luvun puolivälin jälkeen muutettu pikavauhtia pidätys- ja uudelleenkoulutuskeskuksiksi.
Cain ei epäröi kutsua näitä laitoksia keskitysleireiksi. Toki sillä erotuksella, että Adolf Hitlerin leirien tarkoituksena oli ihmisten teollinen joukkotuhonta. Kiinan nykyiset leirit taas pyrkivät asukkiensa persoonallisuuden, muistin ja identiteetin hävittämiseen: siihen, että uiguurikielen ja islaminuskon paikalle tulevat Kiinan kommunistisen puolueen ja sen sankarillisen pääsihteerin Xi Jinpingin ylistyslaulut.
Leireiltä vapautuu aikanaan hermoraunioita, jotka pelkäävät itseään ja kaikkia muita, ja joiden on enää hyvin vaikeaa sopeutua tavalliseen elämään.
Kontrollia väkivallan sijaan
Miten uiguurit sitten itse reagoivat kokemiinsa kärsimyksiin, jotka täyttävät ihmisoikeusjärjestöjen ja monen länsimaan hallituksen silmissä kulttuurisen kansanmurhan kriteerit?
2010-luvun tapahtumia kutsutaan kollektiivisesti ”tilanteeksi”.
Vaikka ”tilanne” olisi juuri nyt paha, kaikki vakuuttelevat WeChat-viesteissään uskovansa viranomaisten työskentelevän parhaansa mukaan. Yhdessä vannotaan rakkautta puolueelle ja Kiinalle, jossa elävät ”maailman onnellisimmat muslimit”.
Ilmiantajia on kaikkialla, feodaalisen Kiinan baojia-järjestelmää muistuttava naapurikontrolli kukoistaa. Pidätettyjen koteihin lähetetään puolueen määräämiä valvojia, jotka asettuvat taloksi kuin uudet perheenjäsenet.
Jos tämä kaikki ei ole jo valmiiksi tarpeeksi Kafkaa ja Orwellia, niin Xinjiangin uiguurien pitää vieläpä kustantaa kotejaan tarkkailevat valvontakamerat omasta pussistaan.
Cain on journalistisilla maailmanmatkoillaan tutustunut myös Pohjois-Korean ja Myanmarin kaltaisiin pystyyn ruostuviin ”rautasaapasdiktatuureihin”. Niissä luotetaan vielä raakaan voimaan ja sotilasparaateihin.
Kiinan ote on hienovaraisempi. Se perustuu kaikenkattavalle valvontateknologialle, joka tulee iholle. Tai pujahtaa ihon alle, pakollisten DNA-testien ja ehkäisypillerien syöttämisen muodossa.
Oseania on vihdoin täällä
Kirjaa lukiessa tekee väistämättä mieli verrata nyky-Kiinaa aiempiin diktatuureihin.
Vaikka Neuvostoliitolla oli kova yritys Orwellin Vuonna 1984 -romaanissa (suom. Oiva Talvitie, WSOY 1950) kuvatun Oseanian kaltaiseen kaikkivaltaan, siitä ei tullut mitään: talous sakkasi, teknologia jäi lännestä jälkeen ja neuvostokansalaiset puhuivat puoluekantaisia lähinnä pakollisten liturgioiden verran. Muulloin haluttiin pysytellä mahdollisimman kaukana politrukeista.
Erityisesti 1970-luvun ”pysähtyneisyyden aikana” kielletyt kirjat levisivät samizdat-käsikirjoituksina kädestä käteen. ”Keittiökonserteissa” rämpytettiin kitaralla Vladimir Vysotskia ja heitettiin systeeminvastaista herjaa. Naapuriapu ja musta pörssi korvasivat jonoissa värjöttelyn. KGB ei tälle kaikelle enää paljon mahtanut.
Voisiko vastaava rinnakkaisyhteiskunnan synty olla enää koskaan mahdollinen uiguurien keskuudessa? Tai edes jonkinasteinen kulttuurinen herääminen? Entä nähdäänkö valtaväestön, han-kiinalaisten keskuudessa vielä joskus Taivaallisen rauhan aukion kevään 1989 kaltaisia demokratiamielenosoituksia?
Pahalta näyttää. Taivasverkon kontrolli on liian kova ja kaikenkattava. Xinjiangin ”koelaboratorion” malli voidaan milloin tahansa ottaa käyttöön muualla Kiinassa.
Niin nurinkurista kuin se onkin, tavalliset kiinalaiset antoivat itse omasta halustaan vauhtia 2020-luvun poliisivaltion synnylle, silkassa vaurastumisen ja teknologian suomien uusien mahdollisuuksien huumassaan.
Piraattitorista Kiinan Piilaaksoksi
Taustalla on Kiinan ällistyttävän nopea nousu köyhästä kehitysmaasta maailman toiseksi suurimmaksi talousmahdiksi.
1970-luvun lopussa, Maon kulttuurivallankumouksen köyhyyden, nälänhädän ja terrorin jälkeen aloitetut talousuudistukset tekivät kiistatta ihmeitä. Sadat miljoonat ihmiset nousivat absoluuttisesta köyhyydestä hikipajaduunareiksi, ja heidän lapsensa puolestaan keskiluokkaisiin valkokaulustöihin.
Kuvaavaa on, että kiinalaisista vain kymmenellä prosentilla oli vuonna 2005 pääsy internetiin. Vuonna 2011 internetiin pääsi jo 40 prosenttia kiinalaisista. Heistä oli samalla tullut maailman innokkaimpia sosiaalisen median, kännykkäsovellusten ja mobiilimaksujen käyttäjiä.
Pikaviestipalvelu WeChat mahdollisti lääkäriajan, taksin tai siivoojan tilaamisen, kaupassa maksamisen, sijoitusten hoidon ja treffiseuran etsinnän.
Samaan aikaan lännessä Facebook ja WhatsApp olivat vasta lapsenkengissä, eikä Tinderistä tai Uberista ollut mitään tietoa.
Kiinan oma Piilaakso, Pekingin Zhongguancun, tunnettiin vielä 2000-luvun alussa piraattitorina, jonka kojuissa kaupiteltiin jatkojohtoja, mustekasetteja ja Microsoft Officen kopioita.
Nyt Zhongguancunin tornitaloissa asustavat monet Kiinan teknologiabuumin kruununjalokivet, valtion turvaelinten kanssa solmittujen sopimusten lihottamat jättiyhtiöt.
”Taivasverkon” rakentamisessa ovat olleet tavalla tai toisella mukana hakukonejätti Baidu, verkkokaupan edelläkävijä Alibaba Group, pikaviestipalvelu WeChatin omistava Tencent ja maailman toiseksi suurimpana kännykkävalmistajana käväissyt Huawei.
Erityisen suuri rooli on Megviin ja SenseTimen kasvojentunnistusjärjestelmillä ja syväoppivilla neuroverkoilla, samoin Hikvisionilla, maailman suurimmalla valvontakameroiden valmistajalla. iFlytekin alaa puolestaan on äänentunnistus.
Kiinalaisten ymmärrettävä nälkä päästä osalliseksi globaalista kulutusjuhlinnasta siis osaltaan mahdollisti Taivasverkon kaltaisen tuomiopäivän teknologian synnyn. Ja kun kaikki mahdolliset rahaan ja arjen pyörittämiseen liittyvät asiat ovat älypuhelimen takana, sosiaalisen luottoluokituksensa menettäneet ”epäluotettavat” on helppo sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle.
Huolellista ja paneutuvaa journalismia
Chicagon kasvatti Geoffrey Cainilla on pitkä kokemus Aasiasta sekä talous- ja ihmisoikeusjournalismista. Hän on kirjoittanut muun muassa The Economistiin, The Wall Street Journaliin, Timeen ja The Nationiin. Hän on aiemmin tutkinut muun muassa Etelä-Korean valkokaulusrikollisuutta ja poliittista korruptiota.
Cainin esikoisteos Samsung Rising: The Inside Story of the South Korean Giant That Set Out to Beat Apple and Conquer Tech (Crown 2020) voisi sekin olla suomentamisen arvoinen.
Totaalinen poliisivaltio tavallaan jatkaa Samsung-kirjan teemoista. Se näyttää peililasipilvenpiirtäjien, älypuhelinten ja tekoälytutkimuksen maailman nurjan puolen: Xinjiangin kaltaiset globaalit syrjäkylät ja hikipajatuotantoalueet. Niissä samaa huipputeknologiaa käytetään vähemmistöjen säälimättömän orjuuttamisen välineenä.
Kiina on nykyisin tarkka maineestaan. ”Susisoturidiplomaatit” käyvät uuden kylmän sodan ja koronapandemian maailmassa säälimättömän lujaa niin läntisten Kiina-kriitikoiden kuin emigranttienkin kimppuun.
Totaalista poliisivaltiotakin vastaan tullaan varmasti hyökkäilemään. Cainin tietokirja on poikkeuksellisen varmaa asiaproosaa ja osallistuvaa journalismia.
Kirjaan on haasteltu yhteensä 168 henkilöä, uiguuripakolaisista IT-työntekijöihin, tutkijoihin, opettajiin ja aktivisteihin. Onpa mukana entinen kansantasavallan agenttikin. Samoin Taivasverkon pystytykseen osallistunut, myöhemmin katumapäälle tullut nuori uiguuri-insinööri.
Jo lähdeluetteloa on 34 sivua.
Haastattelunauhoja ovat kuunnelleet uudelleen niin kiinan- kuin uiguurinkielen asiantuntijat. Pienetkin epäjohdonmukaisuudet ovat saaneet Cainin hylkäämään jonkin tietyn todistajanlausunnon. Niinpä esimerkiksi väitteet uiguurinaisten joukkoraiskauksista ja vankien elinkaupasta Kiinan leireillä on jätetty kirjasta pois.
Cainin kirjaa on helppo verrata vaikkapa norjalaisen Åsne Seierstadin (s. 1970) katutasolta katsoviin, osallistuviin tietokirjoihin Serbiasta, Irakista, Afganistanista ja Tšetšeniasta. Tai Novaja gazeta -lehden Anna Politkovskajan (1958 – 2006) salamurhaajan luoteihin päättyneeseen elämäntyöhön.
Autoritaarista valtaa ja pakkovaltaa vastaan Cainkin asettuu. Eikä näin perusteellista katsausta nyky-Kiinan talouskasvun pitkiin varjoihin ole meillä aiemmin nähty.
Uiguurinaisen täpärä pelastus
Faktat ovat siis niin kunnossa kuin Kiinan kaltaisen salailevan, toisinajattelijoita ja kiinalaisemigrantteja hiljaiseksi kiristävän poliisivaltion kohdalla saattaa.
Cain kuljettaa useaa tarinaa yhtä aikaa: valvontateknologian valtavia harppauksia, Kiinan lähihistoriaa kulttuurivallankumouksen paranoiasta tämän päivän ja huomisen suurvallaksi, Silkkitien ja Keski-Aasian kulttuurihistoriaa sekä uuden kylmän sodan alkutahteja.
Kunnon tietokirja ei olisi mitään ilman ihmisnäkökulmaa. Ja sitäkin Totaalisessa poliisivaltiossa on yllin kyllin.
Kirjan eräänlaiseksi päähenkilöksi nousee vähän alle nelikymppinen uiguurinainen Maysem. Hänellä olisi ollut pekingiläisestä huippuyliopistosta valmistuneena ja Turkin Ankarassa jatko-opiskelevana valtiotieteilijänä tie auki diplomaatinuralle. Toisin kävi: kiinalaisiin milleniaaleihin lukeutuva Maysem määrättin kotona Kashgarissa lomaillessaan ensin pakolliseen ”terveystarkastukseen”. Sitten ”uudelleenkoulutuskeskuksen” ”yhteiskuntaopin tunneille”, eli kirjoittamaan ainevihkoon puolueen ylistyksiä ja henkilökohtaisia katumusharjoituksia aamukahdeksasta iltakuuteen.
Lopulta hän vietti kuukausia vankileirien saaristossa ja pääsi takaisin Turkkiin äitinsä sinnikkyyden avulla.
Todennäköinen syy Maysemin koettelemuksiin oli ulkomailla opiskelu, vieläpä epäilyttävässä muslimimaassa.
Maysem pääsi pakoon aivan viime tingassa: muutamaa viikkoa myöhemmin eli lokakuussa 2016 kaikkia uiguureja kehotettiin hakeutumaan lähimmälle poliisiasemalle luovuttamaan passinsa. Uusia passeja epäilyttävien vähemmistöjen edustajille ei ole sen koommin myönnetty.
Jakautuneen maakunnan sankari
Kiinan kielessä ”Xinjiang” merkitsee ”läntistä rajamaata”. Uiguurien kansantarinoissa se sijaitsee oikeastaan maailman keskipisteessä, paikassa, jossa suurten valtakuntien tiet risteävät. Rikas suullinen kansanperinne pohjaa Tazkirah-kertomuskokoelmaan.
Uiguurit muistavat runoissaan ja lauluissaan Silkkitien kadonneita kulttuureita, sankareita, jumalia, hiekkapaholaisia ja Taklamakanin autiomaan hurrikaaneja uhmaavia kauppakaravaaneja.
Alue on kuulunut pitkän historiansa aikana niin turkkilaisten, mongolien kuin mantšujenkin imperiumeihin. Se on ollut välillä itsenäinen ja 1930 – 40-luvuilla myös Neuvostoliiton tukeman sotaherran läänitysmaana.
Viime vuosikymmeninä Xinjiangissa on nähty rauhanomaista liikehdintää kansallisen heräämisen puolesta, mutta myös väkivaltaisia mellakoita.
Erityisesti Ilham Tohtin (s. 1969) nimi esiintyy Cainin kirjassa monta kertaa. Kiinan vähemmistökansallisuuksien keskusyliopiston entisessä taloustieteen professori Tohtissa olisi ollut aineksia uiguurien Martin Luther Kingiksi tai Nelson Mandelaksi. Hän kieltäytyi järjestelmällisesti poliittisesta roolista, mutta perusti Uyghur Online -nettisivuston. Sen tarkoituksena oli toimia välittäjänä han-kiinalaisten ja uiguurien kiistoissa.
Uyghur Online kritisoi Bingtuania, Xinjiangin tuotanto- ja rakennusjoukkoja. Bingtuan katsoi tuovansa levottomalle rajaseudulle sivistystä ja kehitystä, ja Xinjiangin talous kohenikin 2000-luvun öljy- ja maakaasubuumin myötä.
Toisaalta Bingtuan, han-kiinalaisten ex-sotilaiden ja uudisasukkaiden oma ”valtio valtiossa”, ajoi uiguureja perinteisiltä viljelysmailtaan ja kaupunkien halpatyövoimaksi.
Mieleen tulevat väkisinkin Länsirannan palestiinalaisalueiden juutalaissiirtokunnat: Xinjiang alkoi jakaantua apartheid-tyyliin. Yhtäällä olivat muslimigetot, toisaalla han-kiinalaisten täyden palvelun asuinalueet.
Puoluejohtajan suuret suunnitelmat
Tyytymättömyys purkautui lopulta avoimen terrorin kautta: Syyriassa ja Afganistanissa oppinsa saaneet nuoret uiguurikuumapäät kävivät vuosina 2009 – 2014 omaa kampanjaansa ”Itä-Turkestanin” itsenäisyyden puolesta. Keinoihin kuuluivat itsemurhaiskut, sarjapuukotukset toreilla ja rautatieasemilla sekä lentokonekaappauksen yritys.
Marraskuussa 2012 Kiinan uudeksi puoluejohtajaksi ja Suureksi ruorimieheksi nousi Xi Jinping (s. 1953).
Hänen voisi kuvitella taustansa perusteella ymmärtävän toisinajattelua ja poliittisen väkivallan uhreja. Xin isää, vanhaa vallankumouksellista, marssitettiin kulttuurivallankumouksen melskeissä pitkin katuja, opiskelijapunakaartien häpäistävänä. Oma vaimokin pakotettiin tuomitsijoiden joukkoon.
Xi itse asui luolatalossa pienessä provinssikylässä, ja hänen sisarensa päätyi itsemurhaan.
Askeettisena intellektuellina tunnettu nykyinen puoluejohtaja ja presidentti Xi on lukenut maailmankirjallisuuden laidasta laitaan.
Voisiko hän ehkä keskustella Ilham Tohtin kanssa sivistyneesti teen äärellä, vaihtaa lukuvinkkejä ja sovitella kahden kansan välejä konfutselaisen harmonian hengessä?
Ei sinne päinkään. Oman perheen tuho teki Xistä pikemminkin ”punaistakin punaisemman” machiavellistin ja pragmaatikon. Hänen suureen visioonsa kuuluvat Kiinan nostaminen jälleen 5000-vuotiseen, dynastiseen mahtiinsa sekä high techin ja keisarillisten perinteiden yhdistäminen. Olkoon 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alun ”nöyryytyksen vuosisata”, oopiumisodat ja japanilaismiehitys, muisto vain.
Uutta kiinalaista maailmanjärjestystä edustaa Vyö ja tie -hanke, joka tarkoittaa yli tuhannen miljardin dollarin panostusta teihin, satamiin, öljyputkiin ja rautateihin. Siitä tulisi uusi Silkkitie, jonka varrella asuisi yli puolet maailman väestöstä.
Koska Xinjiang on avainasemassa uuden Silkkitien kannalta, Václav Havelin ihmisoikeuspalkinnon ja Saharov-palkinnon voittanut Ilham Tohti on ja pysyy elinkautisessa vankeudessa. Hänen entisten oppilaidensa on ollut pakko tuomita professorinsa kuorossa.
Turkki puolustaa uiguureja
Sortokoneisto nousi aivan uudelle tasolle elokuussa 2016 aloittaneen Xinjiangin puoluesihteeri Chen Quanguon (s. 1955) kaudella. Sotilastaustainen Quanguo on ”kunnostautunut” aiemmin Tiibetin autonomisen alueen satraappina ja paikallisen itsenäisyysliikkeen nujertajana.
Uuden puoluesihteerin myötä moskeijoita, hautausmaita, basaareja ja muita uiguuriperinteistä muistuttavia kohteita jyrätään. Eufemismit ovat jälleen valmiita: valtio on rakennusturvallisuuden, ellei peräti ”moskeijoiden kuntoonsaattamisen” asialla.
Ei ihan heti tulisi mieleen kiittää Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğania (s. 1954) mistään ihmisoikeuksiin liittyvästä. Sen verran pahasti hän on kurdivähemmistöään ja Turkin omia toisinajattelijoita roiminut pakottaen kotimaataan konservatiivis-uskonnollis-patrioottiseen muottiin.
Turkki on ollut kuitenkin ainoa merkittävä muslimimaa, joka on selkeästi tuominnut uskonveljiensä sorron ja muut ihmisoikeusrikkomukset Kiinassa.
Silti pelko on hiipinyt jopa Turkissa maanpaossa asuvan, pitkälti opiskelijoista koostuvan 30 000 hengen uiguuri-diasporan WeChat-viestintään. Hekin puhuvat ”tilanteesta”, eikä uusista katoamisista ja pidätyksistä uskalleta puhua kovin suoraan.
Kiinan turvallisuuselimet kun ovat takuuvarmasti linjoilla, ja opiskelijoiden koti-Xinjiangiin jääneet omaiset puolueen panttivankeina.
Mikä pahinta, kolmannen maailman uiguurivähemmistöt ovat kauppatavaraa uudessa kylmässä sodassa.
Trumpin ja Kiinan kauppasota
Kaikkein vähiten tekisi kiittää Donald Trumpia (s. 1946) yhtään mistään, kyse kun on Barack Obaman syntyperään ja meksikolaisiin maahanmuuttajiin kohdistuvilla salaliittoteorioilla valtaan nousseesta ihmisestä.
Silti jet set -seurapiiripelurin ja ”Huawein prinsessan” Meng Wanzhoun (s. 1972) pidätys joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2018 Vancouverin kansainvälisellä lentokentällä sai aikaan todellisen mannerlaattojen siirtymän. Huawein perustajan Ren Zhengwein tytär joutui nalkkiin Iranille asetettujen talouspakotteiden rikkomisesta.
Taustalla olivat FBI:n pitkäaikaiset epäilyt teollisuusvakoilusta ja patenttien loukkauksesta, samoin Trumpin hallinnon ahdistus siitä, että Kiina on puskemassa talouden ja huipputeknologian saroilla Yhdysvaltain ohi.
Kiina vastasi raivokkaasti. Pystyssä oli ennen pitkää täysi kauppasota kaikkine skandaaleineen, oikeudenkäynteineen ja julkisuuden henkilöiden pidätyksineen.
Trumpin ja Xin välinen egopullistelu tarjosi paradoksaalisesti kauan kaivattua hengitystilaa uiguureille. Yhdysvaltain silloinen hallinto tarvitsi hyvän humanitaarisen syyn Kiinaan kohdistuville pakotteille. Satelliittikuvaa Xinjiangin vankileirien saaristosta oli yllin kyllin, samoin kovaa dataa Huawein kaltaisten teknologiajättien osallisuudesta uiguurien sortoon ja näköalattomuuteen.
Länsimaat hyötyvät sorrosta
Amerikkalaisuudestaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siksi – Cain ei hetkeäkään epäröi tuoda esille oman maansa ja Euroopan suuryhtiöiden osuutta Kiinan kontrollikoneiston nousussa ja uiguurien kohtaamassa uuskolonialistisessa riistossa.
Koska Xinjiangissa tuotetaan 20 prosenttia maailman puuvillasta, siellä ovat hikipajat. Amazon, Adidas, Calvin Klein, Gap ja Tommy Hilfiger ovat kaikki hyötyneet vankityövoimasta. Koska maakunnassa on runsaasti nykyisen akkuteknologian vaatimia mineraaleja, HP, LG, Dell, Mercedes-Benz ja Volkswagen ovat olleet kriittisessä valokeilassa.
Toinen kysymys on, kuinka paljon ”uusi kylmä sota” uiguureja enää voi auttaa.
Huawei kehuskelee 700 kaupungin sadassa maassa ottaneen käyttöön yhtiön ”turvallisten kaupunkien” teknologian. Siis eräänlaisen Taivasverkon, joka käy niin rikollisten jäljittämiseen kuin epätoivottavien väestöryhmien silmälläpitoon.
”Turvallisia kaupunkeja” on Uzbekistanista Ugandaan. Vyö ja tie -hankkeeseen liittyvät hulppeat investoinnit ovat saaneet monien maiden uiguuridiasporat pelkäämään. Egypti ehti jo luovuttaa jo omat uiguurinsa takaisin Kiinalle. Yhdysvaltain pitkäaikainen, horjuva liittolainen Pakistan on vaihtamassa leiriä.
YK:ssa monet Lähi-idän arabimaat ovat – yhdessä eteläamerikkalaisten, afrikkalaisten ja aasialaisten puoli- tai kokodiktatuurien kanssa – torjumassa Kiinan uiguuripolitiikkaan kohdistuvaa kritiikkiä.
Raha ratkaisee. Vyö ja tie -hankkeeseen kuuluvat teollisuuspuistot, luotijunat, kaivokset ja satamat.
Xi Jinpingistä on tulossa elinikäinen presidentti, jonka ympärille rakennetaan vahvaa henkilökulttia. Hänen imperiaalisiin haaveisiinsa kuuluvat paitsi uusi Silkkitie ja Taiwanin palauttaminen, myös yuan seuraavana maailmanvaluuttana.
Eikä imperiumin synnytystuskien jalkoihin jääneiden kärsimyksille näy loppua.