Silminnäkijän havaintoja

Elokuvan harrastaminen on hyvin erilaista kuin kirjallisuuteen tutustuminen, ainakin jos on luonnostaan hyväuskoinen. Elokuvateatterissa katsoja on silminnäkijä, jopa kanssarikollinen, mukana samassa tilassa kuin elokuvan henkilöt. En maalaile elokuvateatterin pimeää syliä sen enempää, mutta tapahtumiin ja henkilöihin osallistuu toisin kuin selvästi yhden ihmisen – kirjailijan – rakentamaan maailmaan.

Helena Ylänen (1943–2018) kirjoitti vaikuttavimmista elokuvakokemuksistaan Särön numerossa Metsä ja toiseus (1 / 2008).

*

Helena Ylänen oli Helsingin Sanomien arvostettu elokuvakriitikko ja -toimittaja. (Kuva: Mikko Syrjä.)

[dropcap]L[/dropcap]uettelo alla ei ole lista maailman parhaista elokuvista, jo senkään takia, että muistikuvat ovat alkuperäisen kokemustilan ja kulloistenkin esitysolosuhteiden sävyttämiä. Olen laatinut listan lapsellisen innostuneena.

Bambi ja Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Kaksi Disneyn pitkää animaatiota, jotka olen nähnyt tässä järjestyksessä 1940-­luvun lopulla, ja joista minut on kannettu (Bambi) tai kävelytetty (Lumikki) itkevänä pois. Silti ne olivat suuria kokemuksia, sillä kukaan ei voi koskaan unohtaa Bambin äidin kuolemaa tai Lumikin äitipuolen hekumoivaa hirveyttä.

Amerikkalaiset musikaalit olivat lapsuuteni suuri rakkaus, varsinkin värilliset ja ne, joissa Gene Kelly tanssi. Vincente Minnellin paikoin rujon mutta hienoimmillaan kuolemattoman Amerikkalainen Pariisissa ­elokuvan suuri Moulin Rouge ­-aiheinen finaaIi, Gershwinin sävellyksen nostattamana, on kuin huumetta.

Nuori kapinallinen, keskimmäinen James Deanin kolmesta elokuvasta, oli viattomalle 13-­vuotiaalle (ja suunnattoman Dean­-hysterian keskellä) niistä puhuttelevin; ja paras elokuva. Muistan pikkutarkasti johdantojakson: James Dean makaamassa kadulla leikkimässä lelun kanssa hienosti rajatuissa ja valaistuissa laajakangaskuvissa ja sitä seuraava tilanne poliisilaitoksella, jossa uhmakkaiden lukiolaisten perheiden sisäinen elämä näytetään kauhistuttavan tehokkaasti. Nicholas Ray oli hieno ohjaaja, ja koko hänen 1950­-luvun tuotantonsa Johnny Guitarista Chicagon yöperhosiin on sydäntä raastavan upeaa ja traagista katsottavaa.

Nerokas pikkumies Billy Wilder teki jättiläismäisen uran, mutta juuri Poikamiesboksi vuonna 1960 sattui hyvään saumaan. Apean rakkaustarinan kasvattaminen tehokkaaksi kuvaksi hierarkioista, manipuloinnista ja kyynisyyden ja optimismin välisestä kamppailusta, ylipäätään työelämästä sanelemassa ehtoja ihmiselle, oli kiehtovaa. Jälleen, itsestäänselvästi, loistava käsikirjoitus, hieno ohjaus ja aikaa kestäneet näyttelijäsuoritukset vain voivat taata edes tällaisen perustason – tarinan ja henkilöhahmojen – vaikuttavuuden.

Alkuvuodesta 1960 Adloniin oli tullut Andrzej Wajdan sotatrilogian kolmas osa Tuhkaa ja timanttia. En tiedä, ymmärtäisinkö vieläkään täysin elokuvan symboliikkaa ilman siitä kirjoitetun kirjallisuuden tukea, mutta elokuvan arvon ymmärsin jo silloin. Koko maailmansodan halpamaisuus ja pyrkyryys esitettynä jäljelle jääneiden elämässä oli aivan toista kuin sotaelokuvien kertoma.

Italialaisten mestareiden Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin 1960­luvun alun suuret elokuvat – edellisen Ihana elämä ja 8 1/2 ja jälkimmäisen trilogia Seikkailu­–Yö­–Auringonpimennys – johdattivat selvästi vakavampaan, elokuvan tyylilajien kirjoa, rajattomia mahdollisuuksia ja erilaisia tekijäprofiileja arvostavaan harrastukseen. Nämä elokuvat olivat kaikki aikalaiskuvauksia ja oudon, syvästi eurooppalaisen, elämän merkityksellisyyden kyseenalaistavan turhautumisen leimaamia. Ja kaikki aikuisempia kuin 99 prosenttia nykyajan elokuvista ja yhä täysin maineensa arvoisia.

Edellisten kanssa samaan joukkoon kuuluisivat myös brittien uusi aalto ja Joseph Loseyn Englannissa 1960-­luvulla ohjaamat elokuvat, sellaiset kuin Eeva (vaikka tapahtumapaikka onkin Venetsia), Kuningas ja isänmaa ja Palvelija. Ranskalaisen uuden aallon alkuvuosien asenteet ja tyylit olivat sen verran lapsekkaita, etteivät ne herättäneet vastaavalla tavalla henkisiä ja emotionaalisia kasvuhormoneja, vaikka Jean-­Luc Godardin Laittomat ja Karabinieerit olivatkin kivoja leffoja, ja Keskipäivän aave ­-nimisenä myöhemmin uudelleen ohjelmistoon tullut hieno työ elokuvan tekemisestä on yksi suosikkejani.

Samaan aikaan, 1960­-luvun alkupuolella, alkoi toinen, elokuvan ymmärtämistä aivan eri suuntaan avaava systeemi kuin tuo teattereissa jylläävä eurooppalaisen elokuvan nousu. Se oli television elokuvatarjonta. Yle ja MTV esittivät amerikkalaisen elokuvan kultakauden, 1930–1950 ­lukujen äänielokuvan parhaita genre-­elokuvia, ja toivat siten näytille myös suurimpien elokuvatähtien parhaat hetket: mustavalkoiset komediat, farssit, länkkärit, rikoselokuvat. James Cagney tanssimassa komedioissa tai kuolemassa gangsterina; Cary Grant nujakoimassa Katharine Hepburnin kanssa, John Wayne matkalla länteen. Hawks, Ford, Walsh, Wellman; legendaariset käsikirjoittajat Ben Hechtistä alkaen. Televisiosta minun sukupolveni on sellaisen, kaikille tutun viihteen klassikon kuin Casablancankin ensi kerran nähnyt. Juuri näiden elokuvien muiston vuoksi nykyinen amerikkalainen elokuva tuntuu kumisevalta tyhjiöltä. Eikä se ole sattuma. Amerikkalaiset ovat menettäneet optimisminsa saamatta mitään myönteistä tilalle.

Mutta lapsuuden ja nuoruuden kasvuvaihe päättyy nyt tähän, ja hyppään suoraan muutamiin elokuviin, jotka pystyvät muuttamaan käsitystä elämästä tai taiteesta välittämättä kouliutumisen asteesta. Niiden järjestys on sattumaa, sillä niitä ei keskenään voi asettaa mihinkään arvo-­ tai aikajärjestykseen.

Aleksei Germanin Neuvostoliiton viimeisellä vuosikymmenellä ohjaama rujo ja kyyninen kuvaus 1950-­luvun arjesta, Ystäväni Ivan Lapshin, antaa kokonaan uuden näkökulman neuvostoelokuvan suurten klassikoiden ylistämään yhteiskuntaan.

Stanley Kubrickin tuotannossa jokainen elokuva on täysin oma ja itsellinen maailmansa, mutta suhteellisen vähän arvostettu Barry Lyndon herättää minussa tunteen, että saan otteen maailmasta, joka on muuten jäänyt vieraaksi. 1700­-luvun loppupuoli, Eurooppa ennen teollista vallankumousta, ennen Ranskan vallankumousta, ennen sähköä ja kansanvaltaa, elää tässä elokuvassa moraalisesti ja aineellisesti kuilun partaalla mutta ylimielisen tietämättömänä siitä, että loppu on tulossa. – Tuntuuko tutulta?

Espanjalaisen, baskivähemmistöön kuuluvan Victor Ericen vähäinen tuotanto on tullut Suomessa tutuksi viiveellä, mutta tullut kuitenkin ja pelkästään elokuvasta välittävien yksittäisten ihmisten ponnistelun tuloksena. Hänen kolme elokuvaansa Mehiläispesän henki, Etelä ja Unelma valosta valmistuivat 1973, 1983 ja 1992, mutta Sodankylän elokuvajuhlilla vuonna 1995 ne olivat yhdessä nähtävinä. Se, mikä niistä on paras, ei ole tärkeätä, vaikka Mehiläispesän henki kouraisee kovimmin. Se on melkein kaikesta toivosta luopuneen tekijän kuvaus siitä, mitä menneisyydestä – Espanjan sisällissodasta – vaikeneminen merkitsee elämässä, yhdessä kylässä ja yhdessä perheessä.

Charles Chaplin: Charlie siirtolaisena vai Kultakuume? Molemmat tietenkin, mutta 20-­minuuttinen The lmmigrant vuodelta 1917 on aivan verraton, Amerikkaa kohti seilaavalle laivalle sijoitettu ”fyysinen komedia”, liikkuvien elementtien kimara. Näin sen vuonna 2007 Tampereen elokuvajuhlilla valkokankaalta, mikä paljasti sen suurenmoisen eloisuuden ja tuoreuden.

Jacques Rivetten vuonna 1991 ohjaama La Belle noiseuse – tuntematon mestariteos oli Ranskan TV3:n tuotantoa, joten lisänimen Divertimento saanut kaksituntinen versio on sen virallinen laitos. Cannesin elokuvajuhlilla ja muun muassa Suomessa, Illusionissa, esitettiin elokuvan upea, nelituntinen ohjaajanversio. Pituudestaan huolimatta on kyseessä lähes kamarielokuva, kertomus kuuluisasta taidemaalarista, hänen nuoremmasta mutta ei ihan hehkeästä vaimostaan ja heidän vieraakseen saapuvasta nuoresta parista. Mies on taiteilija, mutta nuori morsian päätyy mestarin malliksi. Se tunteiden ja vaistojen vyyhti, jonka Rivette tästä kehrää, on modernia elokuvaa luontevimmillaan. Anti­teatteria, anti­melodraamaa, anti­kirjallisuutta, mutta raikasta ja totta. Michel Piccoli ja Jane Birkin avioparina ovat riisutun, nykyaikaisen elokuvanäyttelemisen parhaita taitajia. Aivan toiselta planeetalta kuin nykyisen massaelokuvan ilmeettömänäkin ylimitoitettu tähtinäytteleminen.

En voi tehdä listaa ilman Robert Altmania, joka niin olennaisesti hahmotteli 1970-­luvun Yhdysvaltoja. Hänen tuotteliaat viime vuotensa eivät olleet pelkästään onnekkaat, mutta hän itse oli loppuun saakka ihana, epä­hollywoodmainen, todellisuudentajuinen, kärkevä itsensä. Short Cuts – Oikopolkuja vuodelta 1993 oli hänen viimeinen merkittävä työnsä, ja erinomainen summaus kaikesta siitä, mitä hän ihmisistä ajatteli: ei aina kovin kauniisti, mutta ei hän kyllä ketään syyttänytkään.

Jean-­Luc Godard: Histoire(s) du cinema. Godardin kymmenen vuoden aikana 1988–1998 valmistama kahdeksanosainen, neljä­ ja puolituntinen videoessee elokuvan ja 1900-luvun parisuhteesta. Vaikeaselkoisuus, monikerroksisuus ihan konkreettisessa muodossa päällekkäisinä teksteinä ja kuvina sekä monien lainausten aiheuttamat tekijänoikeusongelmat ovat pitäneet tämän hullun mutta hurmaavan supervideon aika kaukana niin sanotuista kuluttajista. En minäkään tätä ole kokonaan nähnyt, enkä kaikkea sitä ranskaa ymmärrä, mutta haluaisin elokuvan avautuvan useamminkin myös tähän suuntaan, sen sijaan että se halvaantuu varioimaan menestysreseptejä. Lisäksi Godardin seurassa tapahtuu aina jotain yllättävää ja hauskaa.

En ole vielä kirjoittanut Aki Kaurismäestä, joka katsojan kannalta ei ole niinkään tehnyt yksittäisiä elokuvia kuin suodattanut milloin minkäkin tarinan vahvan persoonansa ja tunnistettavan, hienostuneen tekniikkansa avulla. Aki Kaurismäki on käsityöläinen, niin kuin taidemaalari tai kuvanveistäjä on käsityöläinen. Lisäksi hän on yhteiskuntakriitikko ja runoilija. Virallinen Suomi on kiittänyt häntä siitä akateemikon arvonimellä. Toista suomalaista elokuvataiteilijaa, Nyrki Tapiovaaraa, Suomi voisi kiittää huolehtimalla hänen teostensa saatavuudesta.

Olen jättänyt kaikki klassiset mestarit Ozusta Bergmaniin, Rossellinista Kurosawaan ja Eisensteinista Renoiriin pois. Heidän elokuvansa ovat 20. vuosisadan taiteen kivijalka. He ovat tämän uskonnon pyhimyksiä ja profeettoja. Silti, juuri nyt olen melkein vakuuttunut, että ihminen tarvitsee vain yhden elokuvan, Andrei Tarkovskin Peilin. Se on aivan tyhjentävä, muistinvarainen henkilökohtaisen, sisäisen elämän hahmotus.