Tähtien alla kulkemista

”Vaikka isä näyttää kutistuneen ja vanhemmalta, minusta tuntuu toisin päin että itse olen vanhentunut ja mennyt niiden ohi. Niin on ennenkin tuntunut, vaikka ei kai se muuta ole kuin että oma aika kuluu alta pois ja sellainen tekee sisältä kipeää”, pohdiskelee 17-vuotias nuorukainen Olli Jalosen vuonna 2014 ilmestyneessä romaanissa Miehiä ja ihmisiä. Ajan kulumisen ja kaipuun teemat tuovat Jalosen tuotantoon melankolisen tunnelman. Kirjailija kertoo Särön haastattelussa teoksestaan, työn hienoista hetkistä, romaaniensa haikeasta sävystä – ja omasta koti-ikävästään.

[dropcap]O[/dropcap]lli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä sijoittuu kesään 1972: televisiossa on kaksi kanavaa, aikuiset puhuvat Kekkosesta ja Vennamosta, surevat Olavi Virran kuolemaa, ja sota on vieläkin monilla mielessä. Jos olisi elänyt 1970-luvulla, tuntuisi teos nostalgiselta.

Nimettömäksi jäävän päähenkilön mielen täyttävät kuitenkin uudet asiat: 17-vuotias nuorukainen menee ensimmäisiin kesätöihinsä, alkaa päättää omista kotiintuloajoistaan, ajaa autoa ilman korttia, on naisen kanssa ja rakastuu ensimmäisen kerran.

Miehiä ja ihmisiä on humoristisempi kuin Jalosen romaanit yleensä. Nuori mies seuraa työmiesten kohellusta ja juopottelua, juhannusyön absurdeja kohtauksia, keittää raparperista kotiviiniä salaa, kokee kiusallisia hetkiä tulikuumassa sekasaunassa ja tekee ystävänsä kanssa laittomia radiolähetyksiä Radio Saatana -nimisellä kanavalla.

Jalonen kertoo, että teoksen huumori pohjautuu oman elämän noloihin kommelluksiin. Esimerkiksi romaanin alkupuolella oleva absurdeja vastoinkäymisiä täynnä oleva kattorännin asennus on tuore tapahtuma. Se oli Jalosen mukaan riemastuttava kokemus. Episodi on myös yksi niistä mieleen tulleista kolmesta–neljästä kohtauksesta, jotka alkoivat yhtyä toisiinsa niin voimakkaasti, että niistä alkoi muodostua romaani.

Miehissä ja ihmisissä yhdistyvät Jalosen omat muistot ja 40 vuoden takaisen ajan yksityiskohdat. ”Romaania oli ilo tehdä. Kirjoittamisen aikana aukeni omia muistikuvia ja aikakaudesta sellaisia asioita, joita ei silloin pystynyt ymmärtämään”, Jalonen kertoo.

Hauskuudesta huolimatta teoksesta välittyy Jalosen romaaneille tyypillisiä kaihon sävyjä. Vaikka kaikessa on päähenkilölle uuden kokemus, ei uusi välttämättä tunnu hyvältä ja oikealta. Toilailujen ohella on otettava vastuuta: alettava huolehtia omista vanhemmista, vammaisesta työkaverista, omasta tulevaisuudesta. Aikuistumiseen liittyvät oivallukset voivat olla pelottavia, sillä yhdestä päätöksestä ”voi ratketa monta vuotta eteenpäin”, eivätkä romaanin aikuiset aina osaa toimia päähenkilöä viisaammin.

Kypsymisen myötä nuori mies alkaa kiinnittää huomiota ajan kulumiseen ja tuntuun. 17-vuotiaan elo voi olla pakahduttavaa, ja joskus tuntuu sellaiselta, ”että kuinka lyhyt aika, vaikka yksi ainoa päivä voi olla pakattu niin täyteen että on enemmän kuin yksikään edellisistä”.

Olli Jalonen kotitalonsa edustalla Hämeenlinnassa. (Kuva: Silvia Hosseini)

Joskus taas vuodet kuluvat hetkessä. Isoäidin luona kylässä huomaa, miten aika on huvennut – jääkarhukarkki maistuu liian makealta, ja mummu näyttää paljon vanhemmalta. Kaikki on niin kuin ennen, mutta ei ole. Myös omien vanhempien ikääntyminen kouraisee: ”Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.”

Miehissä ja ihmisissä on paljon samaa kuin vuonna 2010 ilmestyneessä Poikakirjassa, jossa kymmenvuotias  Olli elelee 1960-luvun arkisessa Suomessa. Ollin päivät kuluvat perheen kanssa, kuunnellessa isosiskojen juttuja puruvintiltä, koulussa ja uutta opetellessa, itse tehtyjä pommeja räjäytellessä ja vuodenaikoja tarkkaillessa. Pienen pojan näkökulmasta tavalliset asiat tuntuvat kaikkeudelta.

Myös Olli pyrkii sanallistamaan sen, miltä ajan kuluminen tuntuu. Siitä puhuminen on kuitenkin  vaikeaa. Kun Olli muistelee viime vuoden kesälomareissua, tuntuu oudolta: ”Niin kuin siitä olisi yhtä aikaa hirveän kauan ja ei yhtään mitään. Samalla tavalla on alkanut tuntua yhä useammin enkä pysty tietämään mitä se on. Sellaisista asioista ei voi puhua kenenkään kanssa.”

Ollilla on myös oma tapansa hahmottaa aika jaksoihin: kesän ja koulun, elokuun ja syyskuun välissä on ”katkiviiva”, jota kohti mennessä tuntuu kuin ”putoaisi johonkin pois”. Ajatus katkiviivasta tulee Jalosen lapsuudesta. Se liittyy luonnon kiertoon ja koulun alkamiseen. ”Ne muutamat päivät, kun valo vähenee voimakkaasti, tuntuivat siltä kuin maapallo radallaan kierähtäisi pimeälle puolelle, tai toiselle puolelle”, Jalonen kuvailee.

Jalosen romaanien henkilöhahmojen tapa havainnoida aikaa juontuu kirjailijan omasta ajattelutavasta. Siihen liittyy kaipaus tai nostalgia, ohimenemisen kokemus. Jalonen sanoo kokeneensa jo lapsena, että elämästä on mennyt paljon ohi. Tämä tunne seurasi häntä useita vuosia. ”Se tulee vieläkin teksteihin melkein huomaamatta.”

 

Kirjoittaminen on matka

Poikakirja on ollut Jalosen teoksista helpoin kirjoittaa. Se syntyi nopeasti ja kevyesti, muun kirjoittamisen sekaan. Myös Miehiä ja ihmisiä syntyi tällä tavoin. Sen sijaan esimerkiksi idea 14 solmua Greenwichiin -romaaniin tuli matkalla Saint Helenan saarelle, tyhjälle merelle katsellessa, syksyllä 1989. Lopullisen muotonsa teos sai vasta 19 vuotta myöhemmin, vuonna 2008.

Romaani kertoo nelihenkisestä retkikunnasta, joka osallistuu Edmond Halleyn kunniaksi järjestettävään muistokilpailuun. Kilpailussa matkataan maailman ympäri pohjois–eteläsuunnassa, tarkasti pitkin Greenwichin pituuspiiriä.

Myös tässä teoksessa pohditaan aikaa: ilman kontaktia muuhun maailmaan, varsinkin viikkokausia kestävillä autioilla meriosuuksilla, ajan kulku hämärtyy. Päähenkilö Kari alkaakin hahmottaa aikaa suhteessa toisiin ihmisiin, suhteessa ihmissuhteiden kestoon. Siihen miten ne ”hiipuvat ja loppuvat katki” ja miten merkityksellisiksi muodostuvat täyteen pakatut hetket rakastamansa ihmisen kanssa – vaikkakin kuinka lyhyet.

Romaanissa aika kuluu matkaten, ja Jalonen kutsuu myös kirjallisen työn tekemistä matkaksi. Tuo matka on ”tarpeeksi pitkä ja nautittava” ja siksi hänen luonteelleen sopiva. Jalonen kuvailee: ”Sitten se on vielä sellainen, että ennen kuin lähtee, on jo paljon. Se on hienoa aikaa, kun kaikki on vapaata.” Vuosia, jopa vuosikymmeniä kirjailijalla on mielessä erilaisia ajatuksia, joista hän suunnittelee tekevänsä ehkä joskus kokonaisuuden. ”Ne kehittyvät siellä pikku hiljaa omissa lokeroissaan. Siitä nautin paljon. Juuri siitä hitaasta kehittelystä.”

Kirjoittaminen itsessään voi olla joskus tuskastuttavaakin. Siinä voi olla päiväkausien tai viikkokausien tyhjäkäynnin tunnetta. Silti se on prosessi, jonka Jalonen käynnistää mielellään joka päivä. ”On hienoa, kun asia, joka voi olla aika muodoton, vaikka siitä olisi mielessä osia ja harsoja, sitten sanallistuu ja tiivistyy paperille”, hän kertoo.

Juuri tähän muodon antamiseen tiivistyy Jaloselle kirjailijan työn mielekkyys: ”Mulle on hirveän tärkeää muodon anto. Muodottomasta synnyttäminen. Että eletystä ja koetusta ja siitä muusta paljosta mikä kirjoittamiseen tulee, jos sen pystyy saamaan sanoina tiiviimpään muotoon joka vielä välittyy. Se tuntuu tärkeältä.”

Voisi kuvitella, että Jalosen romaanien yksityiskohtaisen maailman ja tunnemaiseman kuvaaminen vaatisi tarkkaa muistia. Kirjailija kuitenkin sanoo, ettei hänen muistinsa ole mitenkään erityisen hyvä. Ennemminkin taitaa olla niin, että kirjoittaminen helpottaa muistamista. Kirjoittaessa voi nimittäin aueta sellaistakin mieleen varastoitunutta, mikä ei heti tule mieleen. Eikä muistin tarvitsekaan tavoittaa kaikkea: Jalosen mukaan kirjoitusprosessi on niin yhdistävä, ettei se vaadi johonkin toteen pääsemistä. ”Jos muistaa rippeitä, usein siitä voi tulla parempikin tai todemman tuntuinen, jos siihen rippeitten väliin muualta yhdistyy muuta.”

Kyse ei edes ole siitä, että kirjoittaisi täsmälleen muistin mukaisesti, päin vastoin. ”En haluaisi toistaa totta, tai edes yrittää, koska se menisi kuitenkin valehtelun puolelle”, Jalonen toteaa. Siksi hän ei sanoisi Poikakirjaa tai Miehiä ja ihmisiä omaelämäkerrallisiksi: ”Ei ollut minkäänlaista pakkoa pysyä missään totuudessa. Yhdisteleminen oli parhaimmillaan sitä, mitä kirjoittaminen on – ei yhdessäkään kohdassa mieti, että eihän se näin ollut. Niin helposti yhdistyi oma eletty, koettu, luettu, ja sitten se outo mikä kirjoittaessa syntyy.”

On teoksissa tietysti kirjailijan kokemaa, kohtauksia ja tunteita omasta elämästä: ”Tunteita on vaikea valehdella ja vetää muualta. Mutta ne ovat voineet siirtyä eri ajoista, eri asioista ja yhteyksistä.”

Joskus tekstiin tulee Jalosen mukaan myös kirjojen kautta koettua: ”Luetusta kirjasta muodostuu päähän omia kuvia, jotka jäävät sinne. Sillä tavalla kirja muuttuu oman eletyn elämän osaksi. Sen huomaa kirjoittaessa.” Tällainen kirja on esimerkiksi Jalosen 15-vuotiaana lukema James Joycen Dublinilaisia, joka tarttui kirjastosta mukaan vahingossa. ”Lukuvaiheessa tuntui, että tämä on erilainen, vähän outo. Myöhemmin huomasi, että sieltä tuli muistumakuvia mieleen. Se jäi syvemmälle kuin Mauri Sariolan dekkarit konsanaan.”

 

Kirjallisuus ja kuvataide kohtaavat

Vuonna 2000 julkaistu Yhdeksän pyramidia kertoo halusta jättää merkkinsä historiaan, luoda jotain, mikä muistettaisiin vielä vuosien päästä. Romaanin päähenkilö rakentaa työryhmänsä kanssa pyramidin muotoisia ympäristötaideteoksia Euroopan vuoden 2000 kulttuuripääkaupunkeihin. Pyramidit muodostuvat kukin yhdestä, kuhunkin kaupunkiin liittyvästä elementistä: Prahan pyramidi on tehty tulesta, Brysselin savusta, Krakovan maasta, Avignonin ilmasta, Reykjavikin vedestä, ja niin edelleen.

Päähenkilön työskentely on kunnianhimoista ja pakkomielteistä. ”Sitten vasta voisi levätä kun olisi näyttänyt kaikille, että pystyy tekemään jotakin joka on pysyvää, ja sen itsekin näkisi”, hän ajattelee. Pakkomielteisyys välittyy myös halusta kiertää kaikkien pyramidien avajaisissa, yhdeksässä kaupungissa, yhden vuorokauden aikana.

Jalonen on itsekin ollut mukana tekemässä paikkasidonnaista taidetta. Esimerkiksi Hämeenlinnan Verkatehtaalle hän teki vuonna 2007 Musta aurinko -nimisen teoksen kahden kuvanveistäjän, Olli Larjon ja Anssi Taulun kanssa. Myös tuon työn teemana on aika, aikojen päällekkäisyys: osa teoksesta on tehty vanhoista, Poltinahon rakennustyömailta peräisin olevista metalliesineistä.

Yhdeksän pyramidia -romaanin teoksetkin Jalonen on suunnitellut – Helsingin jääpyramidia teknisesti melko pitkälle. Taloudellisesti ja ekologisesti pyramidin toteuttaminen osoittautui kuitenkin niin mahdottomaksi, ettei ideaa voinut viedä eteenpäin muuten kuin romaanin maailmassa.

Jalonen sanoo, ettei hänellä ole taiteilijana tai kirjailijana samanlaista kunnianhimoa kuin Yhdeksän pyramidin päähenkilöllä: ”En näe sitä kunnianhimona. Mutta semmoinen ajatus minulla on, että jos jotakin teen, niin yritän tehdä sen hirveän hyvin.” Työskentelyn omaehtoisuus on myös kaikki kaikessa: ”En haluaisi tehdä vain jonkin vuoksi, en pystyisi esimerkiksi kirjoittamaan novellia sopimaan johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Jos siinä ei ole jotain itselle tärkeää, sisältä tulevaa, en halua sitä tehdä.”

Joskus ideat voivat saada tiedostamatta sekä kirjallisen että visuaalisen toteutuksensa. Vuonna 2001 Jalonen teki suuren, 7,2 x 4,2 metrin kokoisen kankaan, jossa luki pelkästään lause ”EN”. Teos ripustettiin Hämeenlinnan kirkon seinään. Jalonen sanoi tajunneensa vasta myöhemmin, että idea tuli hänen romaanistaan Johan ja Johan (1989): ”Se tuli suoraan kohtauksesta, jossa pieni poika kävelee torin poikki ja huutaa torin yli sinne kirkon suuntaan, että en ole mukana tai en suostu. Näin samat teemat voivat toteutua eri muodoissa.”

 

Muistaminen ja melankolia

Myös muisti ja muistaminen ovat Jalosen romaanien keskeisiä teemoja. Miehiä ja ihmisiä -romaanin nuorimies toteaa: ”Sellainen että ei muista ei tunnu hyvältä, ei minkään unohtaminen tunnu, koska kaikki on hyvä tietää ja helpottaa elämistä.” Hän jopa pohtii: ”Jos lukiossa saisi lukea muistamisesta, niin lukisin.”

Muisti ei kuitenkaan aina toimi kuten halutaan, eikä itselle tärkeä aina tallennu. Yhdeksän pyramidin päähenkilö tietää, että mikään ei ole pysyvää: pyramidit puretaan, eikä jäljelle jää kuin ”valokuvia ja muutama videonpätkä”. Toisinaan muistoista taas ei pääse eroon: kun Poikakirjan Olli saa kuulla pikkusisarta odottavasta surullisesta kohtalosta, tieto muuttuu jo kertomisen hetkellä ahdistavaksi muistoksi. ”Näin minä opin muistamisesta sen ettei halua muistaa”, Olli toteaa, mutta tietää raskain sydämin, että ”kaikki sellaisetkin muistaa, ne vasta muistaakin”.

Melankolia ja surumielisyys läpäisevät nekin Jalosen romaanien kohtaukset, joissa muistellaan hyviä hetkiä. Olli kiteyttää: ”Kun jotain on ohi, niin se on ohi ja sellaisesta ohimenemisestä jää sisälle tyhjä kolo.”

Tällaisesta ohimenemisen tunteesta kertoo vuonna 2012 julkaistu Karatolla. Romaanin tapahtumat alkavat siitä illasta, mihin Yhdeksän pyramidia päättyy. Työryhmän jäsen, Silla, huomaa jo silloin, että ”niin nopeasti koko pyramidien aika rupesi olemaan ohitse”. Romaanissa Silla pohtii suhdettaan pyramidiprojektin johtajaan. Vasta nyt lukijalle selviää hänen nimensä: Valo. Valon sairastuttua vakavasti Sillalle alkaa paljastua asioita, joiden kautta hänen on määriteltävä heidän suhteensa, yhteistyönsä ja yhteiset kokemuksensa uudelleen.

Kun Valo kuolee, alkaa Silla pohtia, onko muistoissa enemmän mustaa vai valoa. ”Kun sanotaan että en vaihtaisi päivääkään pois, niin valettahan se on, oman osansa ja onnensa ja hienon kärsivällisen luonteensa tekopyhää esille työntämistä. Minä vaihtaisin monta”, hän ajattelee.

Ajan kuluessa muistojen särmät hioutuvat ja muistamisen prosessi muuttuu hauraammaksi. Romaanissa kuvataan osuvasti, miten muisti toimii aikojen päästä: Silla miettii Valoa yhä harvemmin, ”mutta sillä lailla Valo tuli mieleen että jostain pienestä saattoi muistaa kaiken muun. Sitten se hetki taas haipui pois kuin ei olisi äsken auennutkaan”.

On myös yhteisiä muistoja, jotka voivat aueta kuin haavat. Kun Poikakirjan kaverukset tulevat räjäytysleikeissään paljastaneeksi vanhan joukkohaudan, nousevat myös haudatut tunteet pintaan. ”Luitten vuoksi ihmiset tuntuvat alkavan kaivella kaikkia muitakin vanhoja asioita ja syytellä kuolleita ja niitäkin, jotka ovat hengissä vielä”, Olli huomaa.

Romaanissa lapsen mielenmaiseman kautta hahmottuu myös sodasta toipuvan Suomen mielenmaisema. Naapurin Everstillä on piharakennuksen vintillä piilossa kivääreitä, kantopommeja ja ruutia, ja sodan haavoittama kansakouluopettaja kouluttaa poikia kuin pieniä sotilaita.

Miehissä ja ihmisissäkin sivutaan sotaa. Sankaritekojen hehkuttaminen on työpaikan miesten tapa käsitellä sotakokemuksia. Päähenkilön isä ei puhu sodasta mielellään eikä taivu glorifiointiin: ”Sota on perseenläpi, ei siellä Suomen liput liehu vaan jalkarätit haisee. Siitä ei kannata yhtään enempää.” Yksilöiden käsitykset menneestä voivat poiketa siitä, millaiseksi kansakunta haluaisi historiansa kirjoittaa. Myös Ollin isä on ”sodasta eri mieltä kuin muut”, siksi Olli ei kerro opettajan kansallismielisistä puheista kotona.

Tuotantonsa  surumielisistä tunnelmista huolimatta  Jalonen sanoo, ettei itse ole luonteeltaan synkkä, vaan voimakkaan optimistinen. Teosten melankolian taustalla on kuitenkin jonkinlainen syvällä oleva perusnäkemys elämästä: ”Se sävy on sellainen, mitä ei voi välttää. Jos alkaisi, joutuisi tekemään jotain falskia. Joskus johonkin tekstiin syntyy synnyttämättä jotain hauskaa tai jokin erityisen lämmin kohtaus. Mutta sellaista ei pysty tekemällä tekemään.”

Poikakirjassa ja Miehissä ja ihmisissä on haikeuden lisäksi lämpimän nostalgisia sävyjä. Niiden juuret ovat Värjättyä rakkautta -kokoelman (2003) yhdessä novellissa, jonka lauseista Jalonen sanoi pitäneensä hyvin paljon. ”Siitä jäi jokin ääniala, sävy tai korkeus, joka siirtyi Poikakirjaan ja se sama  on myös Miehissä ja ihmisissä. Niin kuin olisi ääniraudalla helähtänyt jokin ääni, joka on näissä molemmissa kirjoissa.”

Tämä sävy on läsnä Jalosen mukaan myös Karatollassa: ”Siinä on sellainen surullinen luku ’Tavallisia asioita’, joka kuitenkin liittyy siihen samaan: siirryttiin tavallisiin, pieniin asioihin, joiden kautta tuntuu, että pystyy sanomaan paljon enemmän kuin joidenkin kirjojen massiivisten ajatusvyörytysten, joiden ääniala on hyvin erilainen.”

Melankolian alta nouseva lämpö tuntuu liittyvän Jalosen romaaneissa ennen kaikkea sellaisiin kohtauksiin, joissa ollaan kodin turvan piirissä. Esimerkiksi 14 solmua Greenwichiin tuntuu niin kolealta ja painavalta siksi, että henkilöhahmot  ovat jossain kaukana – sellaisessa osassa maapalloa, joka on ”ihmisistä tyhjää ja vielä melkein piirtämätöntä ja kerroksiksi rakentamatonta”. Jalonen ei kiellä asiaa: koti on hänelle tärkeä paikka. Vaikka hän sanoo pitävänsä matkustamisesta periaatteessa, kovan koti-ikävän vuoksi hän joutuu joskus pakottamaan itsensä lähtemään.

Kotia ikävöidessään Jalonen sanoo kaipaavansa jotain täysin tuttua, ”sellaista että voi mennä silmät kiinni jonkun pätkän ja jalat tuntee sen tienoon”.

 

Oma paikka maailmasta

Melankolia sävyttää Jalosen romaaneissa päähenkilöiden eksistentiaalisia pohdintoja. 14 solmua Greenwichiin -romaanin Petr, Karin veli, kokee olemassaolonsa suhteessa maapallon laajuuteen: ”Saaret ovat pieniä pilkkuja vain, mantereet ovat pieniä saaria vain, maailmanmeri on ainoa suuri ja jumalantapainen. Sen sisuksista maat ovat syntyneet ja lopussa se huuhtoo ne kaikki sisäänsä.”

Yhdeksässä pyramidissa olemassaolon kokemus on puolestaan kiinni ajan säikeissä: ”Aika on sellainen asia että siitä tulee sisälle apeus ja kaipuu johonkin, niin kuin yhtä aikaa olisi sidottu taaksensa raskaaseen ja eteensä valoon, tai ylöspäin, tai minne tahansa koska ei ajassa ole suuntia, mutta jonnekin kohti ajan virtaamista. Niihin molempiin, taaksensa ja eteensä, olisi sidottu langoilla tai juovilla, samanlaisilla ehkä kuin auringonsäteet näkyvät pölyä vasten tai pöly näkyy aurinkoa vasten.”

Jalonen myöntää, että hänen romaaninsa kertovat eksistentiaalisista kokemuksista: ”On siellä jotakin aina. Usein päähenkilön tuntemuksia. Jotakin tähtien alla kulkemista. Ne on sellaisia lapsuuden ensimmäisiä ja ainutkertaisia, vertautumattomia kokemuksia. Seitsemänvuotiaana suurin piirtein jostain luontokokemuksesta tunsi sen, että on erillinen muista ihmisistä mutta yhdessä muun kanssa. Tätä sitten olen varioinut kirjoissa ehkä vähän liiankin kanssa.”

Kulkemisen vaikeudesta huolimatta Jalosen romaanihahmot löytävät paikkansa tähtien alta, kuka mitenkin. Näin Poikakirjan Olli kertoo löytäneensä omansa: ”Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiani itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.”

Tällainen se on, Ollin paikka: ”Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.”

Ollin ajatuksia lukiessa muistaa aivan tarkasti, millaista oli olla lapsi. Ja kun Miehien ja ihmisten päähenkilö kuvailee, millaista on omaksi itsekseen kasvaminen, tietää tuon tunteen aivan täsmälleen:

”Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja keskenkatkeavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.”

Lukijan näkökulmasta Jalosen romaaneissa ei ole mitään liian kanssa. Niiden kirkkaat lauseet kielentävät sen, miltä oleminen tuntuu ja tekevät sen siksi helpommaksi.


Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Taide ja Missio (nro 26 – 27). Voit ostaa numeron täältä.