Taiteen peruutusvaihteet

Kirjojen lukijat ja elokuvien katsojat joutuvat vaikeiden kysymysten eteen, kun teoksen luonut taiteilija paljastuu syylliseksi moraalittomiin tekoihin. Yksi keino sisäisen ristiriidan ratkaisemiseen on muuttaa taiteilijoille asettamiamme odotuksia. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

[dropcap]”[/dropcap]Woody Allen. Tykkäsin kovasti hänen elokuvistaan, ja tykkäisin kai vieläkin. Mutta en vaan pysty enää katsomaan niitä, sen jälkeen kun nämä sekoilut [..] tulivat ilmi.” (Vauva.fi-palstan kommentti keskusteluketjussa Julkkis kenestä pidit ennen mutta et enää? 24.2.2020)

Viime vuosina ovat voimistuneet pohdiskelut siitä, miten suhtautua taideteoksiin, joiden tekijästä tiedämme ikäviä asioita. Ikävät asiat voivat olla vakavia rikoksia (tai epäilyjä niistä), arveluttavia työskentelytapoja, paheksuttavaa yksityiselämän käytöstä tai vastenmielisiä julkisia puheenvuoroja.

Eniten huomiota ovat saaneet seksuaaliset teot. Harvey Weinstein ja Bill Cosby istuvat parhaillaan vankilatuomiota seksuaalirikoksista. Woody Allenia ei ole tuomittu, mutta hänen tyttärensä on syyttänyt ohjaajaa lapsuudessa tapahtuneesta hyväksikäytöstä. Roman Polanski on jo vuonna 1977 myöntänyt 13-vuotiaan tytön seksuaalisen hyväksikäytön, ja ohjaajaa on myöhemmin syytetty julkisuudessa useammasta raiskauksesta. Koomikko Louis C.K. on myöntänyt ahdistelleensa naisia esimerkiksi masturboimalla yllättäen näiden edessä.

Tapaukset nostavat esiin hankalia kysymyksiä. Osa niistä koskee meitä taiteen vastaanottajina. Haluanko enää katsoa tämän ihmisen elokuvia? Pitäisikö minun asennoitua niihin uudella tavalla? Onko epäilyttävää, jos nautin niistä? Toiset kysymykset taas koskevat instituutioiden edustajia. Onko järkeä antaa tälle tyypille mediatilaa tai elämäntyöpalkintoa? Pitäisikö häntä alkaa työntää pois kaanonista? Tulisiko jotain jo myönnettyä ryhtyä peruuttamaan?

Kysymyksiin voi antaa monenlaisia vastauksia. Tässä kirjoituksessa annan yhden: riippuu muun muassa taiteilijasta ja hänen teoksistaan.

Tekijä ja yleisö

Yksi trendi kysymysten voimistumisen taustalla on taiteen vastaanottajien muuttunut suhde taiteen tekijöihin.

Kun olin nuori, tiesin taiteilijoista hyvin vähän. En tiennyt, milloin Godard oli ollut kenenkin kanssa naimisissa tai miltä Philip Rothin ääni kuulostaa. Kummankin asian voi tarkistaa nykyään alle minuutissa. Nuoruudessani ihmiset eivät välttämättä edes tienneet, miltä heidän arvostamansa kirjailija tai elokuvaohjaaja näytti, saati kuulosti. Silti he saattoivat innokkaasti lukea tämän uudet kirjat tai katsoa tämän uudet elokuvat. Ihmiset eivät muistaakseni edes harmitelleet vähäisiä tietojaan. Oli totuttu ajattelemaan, että tekijät ovat siellä jossain.

Taiteilijat ovat 2020-luvulla ihan eri tavoin näkyvillä. Kulttuurijournalismi keskittyy tekijöihin enemmän kuin 30 vuotta sitten. (Kuinka paljon muuten enää on salaperäisiä taiteilijoita? Kaipaako heitä kukaan?) Jotkut tekevät someen sisältöä viikoittain, jopa päivittäin, ja osa kommunikoi somessa yleisön kanssa.

Kysymyksiä

Ajattele laulajaa tai näyttelijää, jota ihailit teini-ikäisenä. Mitä jos olisit voinut joka päivä katsoa tämän ottamia kuvia ja videoita? Tai siis voitko edes kuvitella sellaista nuoruuteesi? (Itse en voisi. Liian kaukainen skenaario.) Millaisia viestejä olisit lähettänyt hänelle, mitä olisit kirjoittanut hänestä keskustelupalstoille? Kuinka paljon aikaa olisit käyttänyt YouTubessa ja Instagramissa?

Teokset ja tekijä

Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Stanley Fish puhui syksyllä 2018 tekijän ja teosten suhteesta näin:

”Woody Allenin elokuvia ei voi erottaa Woody Allenista, sillä Woody Allenin elokuvat kertovat Woody Allenista. Hänen kohdallaan ei voida erottaa taiteilijaa ja taidetta. Arvostetut näyttelijät […] puhuvat woodyallenmaisesti, kun he esiintyvät hänen elokuvissaan.”

Allen on tosiaan elokuvissaan läsnä aivan poikkeuksellisella tavalla. Hän näyttelee niissä itse, usein hyvin samankaltaisia rooleja, ja silloinkin kun ei näyttele, hänen persoonallisuutensa tulee elokuvista läpi. Woody Allenin elokuvat muistuttavat meitä Woody Allenista. On yleensä vaikea unohtaa katsovansa Allenin elokuvaa, paljon vaikeampi kuin lähes kenen tahansa muun ohjaajan elokuvaa. Se ei välttämättä tiedä hyvää Allenin tuotannon kestävyydelle.

Toinen asia on Allenin elokuvien sisältö. Esimerkiksi jotkin seksiaiheiset vitsit tai sitten vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhteiden kuvaukset voivat tuoda katsojien mieleen Allenin elämän ja tehdä elokuvista vähän vähemmän kepeää ja herttaista katsottavaa.

Kysymyksiä

Miksi harvemmin ehdotetaan, että meidän ei enää pitäisi katsoa Harvey Weinsteinin tuottamia elokuvia? Kuinka hyvin ihmiset tietävät, mitkä kaikki elokuvat ovat Harvey Weinsteinin tuottamia? (Itse en tiennyt kuin muutaman.) Miten ajattelemme tuottajan olevan läsnä tuottamissaan elokuvissa? Jos elokuvan pääroolin näyttelijä jäisi kiinni samantyyppisistä asioista kuin Weinstein, miten sen tulisi vaikuttaa katsomiskokemukseen? Miten tämä menee musiikissa? Laulajilla, sanoittajilla, säveltäjillä, soittajilla?

Teokset ja viesti

Vielä voimakkaammin tuotannossaan läsnä on Bill Cosby. Hänen kuuluisimman televisio-ohjelmansa nimi oli The Cosby Show (1984–92). (Sarja sai Suomessa nimen Bill Cosby Show.) Sitä saattoi katsoa koko perhe yhdessä. Siinä oli kauniita pedagogisia viestejä. Se vastusti rasismia. Se esitteli hassun ja lapsiaan kiusoittelevan mutta sydämeltään hyvän tv-isän, lääkäri Cliff Huxtablen. Epäilemättä monet katsojat arvelivat hahmon muistuttavan Bill Cosbya itseään. Bill Cosbyn seksuaalirikokset ovat poikkeuksellisen pahassa ristiriidassa hänen tuotantonsa rakastetuimman osan kanssa.

Harva tosin nykyään katselee 1980-luvun sitcomeja, joten ehkä kyse on enemmän katsomismuistojen mustumisesta. Vähän niin kuin saisi tietää jostain synkästä salaisuudesta, joka on varjostanut omaa lapsuutta.

Tai ajatellaan toisaalta stand-up-koomikko Louis C.K:ta, jonka kontolla on toki pienempiä asioita kuin muiden jutun alussa mainittujen taiteilijoiden. Hänen koomikkopersoonansa ei ollut silkka räävitön räväyttelijä tai tabujen murtaja, vaan hän esimerkiksi kritisoi ihmisten itsekkyyttä ja huonoa käytöstä. Kuten Bill Cosby, hän halusi komiikan ohella myös saarnata. Louis C.K. on yrittänyt tehdä comebackia, ja tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, millä tavoin hän saa esitystensä message-puolta toimimaan, vai onko hän luopunut siitä.

Stand-up-komiikassa taiteilijan ja taiteen erottaminen on hankalampaa kuin muualla. Ehkä lavarunoudessa ja rapissa on jotain samaa, ja sitten on tietysti laulaja-lauluntekijät. Näissä ollaan koko ajan läsnä, äänellä ja ruumiilla, ja lisäksi omilla teksteillä.

Kysymyksiä

Entä jos Louis C.K. olisi ollut tutkija? Suhtautuisimmeko hänen tutkimustuloksiinsa eri tavalla? Kutsuisimmeko hänet seminaariin alustamaan? Vai onko tutkimus vähemmän henkilökohtaista kuin taide? Entä filosofit, jotka kirjoittavat etiikasta? Entä sitten kun tutkija alkaa esittää yhteiskunnallisia puheenvuoroja? Tai jos kyseessä olisi korkeimman oikeuden tuomari? Politiikan toimittaja? Kuinka paljon milläkin alalla on väliä ihmisellä itsellään?

Teokset ja aika

Roman Polanskin pahuudesta on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta viimeisimpien kehityskulkujen myötä joudutaan kysymään uudelleen, mitä hänen elokuvilleen tapahtuu. Chinatown (1974), aikansa elokuvataiteen merkkiteoksia, on kuuluisa juuri synkkyydestään ja pessimismistään. Tällaisen elokuvan tekijäksi seksuaalirikollinen tuntuisi sopivan paremmin kuin jonkin optimistisen ja humaanin teoksen. (Ehkäpä Chinatownin kuuluisa loppukohtaus, jota en halua tässä spoilata, tuntuu nyt uudella tapaa karmivalta.) Tuorein Polanskin elokuva, Dreyfusin tapauksesta kertova Upseeri ja vakooja (2019) on ongelmallinen siksi, että se käsittelee oikeusmurhaa ja yhdistyy katsojien mielessä helposti Polanskin itseään puolusteleviin, varsin älyttömiin lausuntoihin.

Chinatown on ehtinyt juurtua osaksi elokuvataiteen kaanonia. Kun aikaa kuluu, paljastusten vaikutukset pienenevät. Jos saisimme nyt tietää uusia ja ikäviä asioita John Fordista tai Leo Tolstoista, heidän tärkeimmät teoksensa tuskin olisivat välittömässä vaarassa. Ne ovat liian syvällä kaanonissa. Ja kun katsomme vanhaa elokuvaa tai luemme vanhaa kirjaa, me asennoidumme niihin eri tavalla, vähän niin kuin luemme eri tavalla ikivanhaa sanomalehteä tai katsomme taulua eri tavalla museossa kuin galleriassa. Vastaavasti 1800-luvun romaanin antisemitismi ei välttämättä häiritse meitä, mutta jos kohtaisimme 2000-luvun romaanissa Oliver Twistin (1837) juutalaisroisto Faginin kaltaisen henkilöhahmon, se vaikuttaisi kykyymme nauttia kirjasta.

Taiteilija ei ole tietäjä

Minulla on loppuun yksi positiivinen ehdotus: voisimme odottaa taiteilijoilta vähemmän viisautta ja hyvyyttä. Se, että nykyään odotetaan liikoja, näkyy kauhistuneissa reaktioissa, kun rakastettu taiteilija laukoo julkisuudessa jotain, mitä hänen yleisönsä pitää hölmönä tai jopa inhottavana. (Itsekin reagoin näin, ihan liiaksi.) Sama ihminen voi kirjoittaa viisaan romaanin tai sielukkaan poplaulun ja esittää tyhmiä ja julmia kommentteja. Eikä siinä mitään.  Vastaavasti ihminen, joka kommentoi kolumnipalstallaan ajankohtaisia kysymyksiä humaanisti ja älykkäästi, harvoin luo merkittäviä taideteoksia. Haastattelijoiden pitäisi myös kysyä taiteilijoilta vähemmän kysymyksiä politiikasta, ihmisyydestä, kasvatuksesta ja muusta, eikä kaikkia vastauksia pitäisi painaa lehtiin. Tulisi myöntää, että taiteilija ei ole tietäjä.

Hyvin monenlaiset tyypit voivat tehdä suurta taidetta. Sitä on vain joskus vaikea uskoa – varsinkin kun muistelee, miten paljon hyvää elämäämme voivat antaa eettistä viisautta pursuava romaani tai lohduttava ja ystävällismielinen popalbumi, ja kuinka ne ovat joskus muuttaneet meitä paremmiksi ihmisiksi.


Lisää samasta aihepiiristä? Lue seuraavaksi Petri Pietiläisen kritiikki Arla Kanervan miestaiteilijoiden mielivallan historiaa käsittelevästä tietoteoksesta Taiteen musta kirja (SKS, 2019).