Toipumiskertomus

Tiitu Takalo on aiemmissa sarjakuvateoksissaan käsitellyt politiikkaa ja historiaa omaelämäkerrallisen näkökulman kautta. Uudessa teoksessa ollaan vielä syvempien asioiden äärellä: Memento mori kuvaa Takalon sairastumista aivoverenvuotoon joulukuussa 2015 ja sitä seurannutta toipumista.

*

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY, 2020. 228 s. Sarjakuva.

[dropcap]V[/dropcap]eri virtaa läpi tarkasti piirrettyjen polveilevien suonien, kunnes se virtaa sinne, minne ei pitäisi: ulos suonesta, lukinkalvon alle aivoihin, epämääräiseksi roiskeeksi sarjakuvaruutuun. Näin alkaa Tiitu Takalon omakohtainen teos aivoverenvuotoon sairastumisesta ja siitä toipumiseseta.

Takalo kuvaa tarkoin yksityiskohdin vakavan sairastumisen hoitoa sairaalan teho-osastolla. Realistinen piirrostyyli tuo ahdistavina esiin sairaalasänkyjen reunat, tippapullojen letkut, kanyylin kädenselässä ja katetroitua virtsaa täynnä olevan pussin, mutta myös ystävälliset hoitajat, jotka saavat potilaan tuntemaan, että hän on turvassa. Potilaan yli ja ohi puhuvista lääkäreistä teos antaa vähemmän mairittelevan kuvan.

Sarjakuvan sivumäärästä ensimmäisen puolikkaan vie kuvaus Takalon sairastumisesta ja sairaalahoidosta, mutta teoksen kiinnostavin – ja samalla kipein – osuus alkaa vasta fyysisen toipumisen ja sairaalasta pääsyn jälkeen. Takalolla on taiteellisia projekteja kesken, mutta hän ei saa töitä tehtyä. Keskittymiskyky ja toiminnanohjaus sakkaavat. Taide on Takalolle sekä elämän tärkein sisältö että olennaisin itsemäärittelyn keino. Se, ettei taiteellinen työ suju, aiheuttaa hänelle vakavan henkisen kriisin.

Työkyvyn puute on aivoverenvuodon jälkiseuraus, mutta terveyskeskuslääkäri määrittelee tilan virheellisesti masennukseksi eikä ohjaa Takaloa neuropsykologiseen kuntoutukseen. ”Työkykyni menettäminen ei ollut masennuksen oire. Ei seurausta masennuksesta, vaan mielialan laskun syy”, toteaa Takalo. Taiteilija kuvaa teoksessa myös nuoruudessa sairastamaansa masennusta ja hoitoon pääsyn viivästymistä. Aivoverenvuodon jälkeinen tila oli jotain muuta kuin mielenterveyden häiriö, josta hän oli jo aikoja sitten toipunut. Tila oli neurologinen, ei psyykkinen.

Kuntoutuksen sijaan Takalolle tarjotaan mielialalääkkeitä ja päihde-  ja mielenterveyspolin ”Hyvinvointia luonnosta” -kurssia. Vasta kahdeksan kuukautta sairastumisensa jälkeen Takalo vihdoin saa lähetteen neuropsykologiseen kuntoutukseen. Kuntoutuksen merkitys välittyy kuvallisesti: neuropsykologi esitetään lasimaalauksesta alas astuvana pyhimyksenä, joka nostaa Takalon syliinsä kuin Maria kuolleen Jeesuksen Pietá-hartauskuvissa.

Teoksen visuaalinen ilme on varmaotteinen: teos on toteutettu pääosin harmaan ja tiilenpunaisen sävyillä, joista tiilenpunainen ryöpsähtää välillä kirkkaanpunaiseksi kuvatessaan verta tai arpia. Sarjakuvan tekniikkana on pääosin tussipiirros, joka on väritetty vesiliukoisella musteella. Yksittäisissä kuvissa musteen ja tussin rinnalle nousee liitu, jolla korostetaan usein tunnetilan muutosta, kuvitelmaa tai takaumaa. Valkealle paperille piirrettyjen ruutujen kerrontaa rytmittävät välillä sävypaperille piirretyt ruudut. Ilahduttavia ovat myös teoksen esilehdet, joihin on painettu teoksen työprosessin aikana käytetty suttupaperi, joka tietysti toistaa teoksen värimaailmaa.

Sarjakuva käsittelee paitsi sairastumista myös suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tilaa. Suomalainen erikoissairaanhoito toimii erittäin hyvin, mutta sairauksien jälkihoito ja kuntoutus eivät. Takalon teos on yksi toipumiskertomus, joka päättyy niin onnellisesti, että taiteilija on voinut luoda sen pohjalta taideteoksen. Suomi on kuitenkin täynnä sairauskertomuksia, joilla ei ole yhtä onnellinen loppu.

Takalon teosta voikin lukea paitsi sydämeenkäyvänä autofiktiona myös tarkkana kuvauksena siitä, mitä terveydenhuoltojärjestelmän tilastojen taakse kätkeytyy: laiminlyöntejä, väliinputoamisia, lääkäriltä toiselle pompottamista, potilaan kokemusten ohittamista. Samalla teos on kuvaus taiteellisen työn tärkeydestä. Monella muulla alalla työkyvyn menettäminen on ennen kaikkea taloudellinen ja sosiaalinen kriisi, mutta taiteilijalle työkyvyn menetys osuu syvälle itseen. Onko taiteilija enää taiteilija, jos hän ei pysty tekemään taidetta?