Viime vuosien aikana paitsi it-alan asiantuntijoiden myös tavallisten internetin käyttäjien ulottuville tullut tekoäly herättää lakkaamatta vahvoja tunteita. Tietylle tasolle kehitetty (tai kehittynyt?) tekoäly kykenee jo tekemään varsin uskomattomia asioita ja parantamaan ihmisten elämänlaatua. Tähän teknologiseen edistysaskeleeseen liittyy kuitenkin filosofisia ongelmia, jotka olivat joidenkin teoreetikoiden nähtävissä jo 1900-luvun toisella puoliskolla, joskin hieman eri kontekstissa.
Kun pyritään selvittämään tekoälyn toiminnan problematiikkaa, on käsiteltävä ensin erästä mediafilosofian haaraa – teknologista determinismiä. Teknologinen determinismi perustuu oletukseen, että teknologiat muovaavat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Sen mukaan on mahdotonta ymmärtää teknologioita ymmärtämättä niiden vaikutusta ihmisten käytökseen ja ajatteluun.
Samansuuntainen on myös filosofi Marshall McLuhanin kuulu teesi: uudet teknologiat kykenevät vaikuttamaan ihmisen jokapäiväisen toiminnan laajuuteen, nopeuteen ja rakenteeseen. Kirjassaan Ihmisen uudet ulottuvuudet McLuhan toteaa, että ”rautatie ei tuonut liikettä, kuljetusta, pyörää tai tietä ihmisyhteiskuntaan, mutta kylläkin kiihdytti ja suurensi ihmisen aikaisempien toimintojen mittakaavaa; se loi kokonaan uudenlaisia kaupunkeja sekä uudenlaista työtä ja vapaa-aikaa”[1]. Voimme päätellä, että nousevilla uusilla teknologioilla on potentiaalia kerta toisensa jälkeen järjestää toimintaamme uudelleen uusien standardiensa ja rakenteensa mukaisesti, vastustaen aiemmin vallinnutta järjestystä ja pakottaen meidät toimimaan uusien sääntöjen mukaan.
Teknologiat vaikuttavat suuresti siihen, miten ymmärrämme maailmaa ja itseämme. Ne muovaavat sitä, kuinka ymmärrämme ja koemme todellisuuden. Näin ajattelee myös merkittävä, mutta kenties vähemmän tunnettu filosofi Vilém Flusser, joka laajentaa teknologisen determinismin käsitettä pienessä kirjassaan Kohti valokuvauksen filosofiaa. Hän erittelee teoksessaan valokuvan problematiikkaa dominoivana välineenä ja rohkaisee syventymään siihen, millainen vaikutus valokuvalla on jokapäiväisen elämän ymmärtämiseen. Uskollisena näkemykselleen Flusser esittää, että teknologiat muuttavat käsitystämme siitä, miten hahmotamme maailman kuvien kautta. Hänen mukaansa valokuva teknisenä esitysmuotona on muuttanut perustavanlaatuisesti tapamme nähdä maailma. Hän puhuu sellaisen filosofian puolesta, joka pystyisi määrittelemään tämän ilmiön voidaksemme hillitä jatkuvaa visuaalista muutosta.
Kirjan kuvaama historiallis-teknologinen virtaus voidaan jakaa kolmeen tärkeään vaiheeseen: kuvien dominanssiin eli idolatriaan, tekstien dominanssiin eli tekstolatriaan sekä teknisten kuvien syntyyn. Kaikki nämä vaiheet ovat toisensa päättäviä ja vastakohtaisia. Ne piirtävät kuvaa siitä, kuinka teknologiat muuttuvat ja luovat toisiaan itsenäisesti. Uusinta teknologista muotoa edustavat tekniset kuvat pyrkivät korjaamaan kuvien ja tekstien aiheuttamaa vieraantumista, kun ihmiset ”alkavat elää luomiensa kuvien [ja vastaavasti tekstien] funktioina”[2]. Kuvia maalatessaan ihminen tunkeutuu kuvien ja niiden merkitysten väliin; hän työstää näiden kuvien symboleja päässään ennen kuin siirtää näkemyksensä kankaalle. Teknisiä kuvia tuotettaessa tämä prosessi ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.
Flusserin mukaan tekniset kuvat ovat abstraktin ”aparaatin” (sanan paikalla voisi olla kamera, valvontakamera tai tekoäly) muodostamia. Abstrakti aparaatti, toisin kuin pensseli maalatessa, tunkeutuu aparaatin käyttäjän ja lopullisen kuvan väliin muodostaen konkreettisen kuvan. Se ei tarjoa ikkunaa reaalimaailmaan, vaan ainoastaan heijastuksen todellisuudesta – pintatason, jossa kaikki näytetään esittävien objektien konstellaatioina.
Analysoidessamme taideteosta meidän tulisi ”purkaa taiteilijan päässä tapahtunut koodaus”. Teknisiä kuvia tuottavassa aparaatissa prosessi jää kuitenkin pimentoon, aivan kuin ”mustassa laatikossa”. Toisin kuin klassisissa kuvissa, teknisten kuvien tapauksessa symboleita ei tuota valokuvaaja tai aparaatin käyttäjä, vaan aparaatti itse: ”jokainen valokuva on yksi toteuma aparaatin tarjoamista mahdollisuuksista”. Teknisiä kuvia tuotettaessa valokuvaaja ei ole vapaa – itse kamera on vapaa, kun taas valokuvaaja ottaa vain fordistisen työntekijän roolin käyttäessään markkinoiden hänelle suomaa kameraa. Teknisiä kuvia tuottavien laitteiden kanssa toimiva työskentelee siis läpinäkymättömien ”mustien laatikoiden” kanssa.
Flusserin filosofiassa esiintyvä 1900-luvun jälkipuoliskon narratiivi liittyy yllättäen hieman toisenlaiseen aiheeseen – tekoälyyn, joka on viime vuosina kiihtyneen kehityksensä myötä saanut yhä enemmän jalansijaa yhteiskunnassa. Sitä mukaa kun tekoäly on muuttunut yhä saavutettavammaksi instituutioille ja tavallisille kuluttajille, ja kun sen sidokset työmarkkinoihin ovat tiivistyneet, keskustelu tämän teknologisen mullistuksen toimintaan liittyvistä hankaluuksista on lisääntynyt. Flusserin ”mustan laatikon” malli, joka ilmenee valokuvauksessa, esiintyy näissä keskusteluissa melko usein.
Itse tekoälyn toimintaperiaate perustuu ”mustan laatikon” teknologiaan: algoritmi ottaa miljoonia datapisteitä syötteekseen ja yhdistelee datassa olevia lainalaisuuksia saadakseen tuloksen. Tämä prosessi tapahtuu tosiasiassa itsenäisesti, joten datatieteilijöiden, ohjelmoijien ja käyttäjien on tavallisesti hankala tulkita sitä: operaatiot – päätöksentekoprosessit – eivät useimmiten ole käyttäjän tai muun kiinnostuneen osapuolen nähtävissä. Tässä tapauksessa törmätään siis samaan koodinpurkamisen mahdottomuuteen kuin kamerassa – kuvien syntyprosessi on selkeä vain laitteelle itselleen. Tällä kertaa aparaatti on kuitenkin paljon voimakkaampi ja tuottaa suurempaa huolta. Jos annamme tekoälylle paljon valtaa tehdä päätöksiä, joilla on konkreettisia seurauksia ihmisten jokapäiväiseen elämään, syntyy ongelmia. Kuten viime vuosien esimerkeistä nähdään, yhä useammat yritykset ja instituutiot ovat päättäneet luottaa algoritmeihin pyrkiessään yksinkertaistamaan työtään ja kasvattamaan voittojaan.
Ongelma syntyy, kun ensi silmäyksellä erittäin rationaalisen ja loogisesti ymmärrettävän oloinen tekoäly toimiikin tosiasiassa tuntemattomalla tavalla eikä välttämättä tee oikeita, toivottavia päätöksiä. Loistava esimerkki tästä on vuonna 2021 sattunut tapaus, jossa algoritmeihin perustuva laukauksentunnistusjärjestelmä ShotSpotter tunnisti 65-vuotiaan Michael Williamsin virheellisesti: mies tuomittiin vankeuteen ja hän joutui viettämään vuoden elämästään vankilassa ennen vapautumistaan. Kuten futurism.comissa julkaistussa Victor Tangermannin artikkelissa todetaan, ”ei ole mitään tapaa selvittää, onko algoritmi tarkka, valvottu, kalibroitu vai onko joku lisännyt siihen jotakin”. Tästä voimme nähdä, että jos tekoäly saa valtaa määrittää rikoksiin syyllistyneet, valikoida työntekijöiden ansioluettelot tai tehdä muita ihmisen hyvinvointiin liittyviä päätöksiä, sen toiminnan arvaamattomuus voi johtaa yhä useampiin ja yhä massiivisempiin tragikoomisiin tapauksiin, joiden kaiku kiirii kauas julkisessa tilassa.
Toinen tapaus, joskaan ei niin silmiinpistävä, liittyy tekoälyn rooliin lääketieteessä. Yhdysvaltain kansallisen syöpäinstituutin vuonna 2022 julkaisemassa artikkelissa nostetaan esiin kysymys, kuinka tekoäly voisi auttaa syövän varhaisessa diagnostiikassa. Artikkelissa väitetään, että syväoppimisen (deep learning) algoritmi, joka analysoi magneettikuvia, kykenee ennustamaan IDH1-geenin mutaatioita aivokasvaimissa. Tekoäly määrittelee vaaralliset syöpäalueet ilman minkäänlaista ihmisen valvontaa. Sen lisäksi tekoäly välittää tärkeää tietoa kasvaimesta, esimerkiksi siitä, kuinka nopeasti se kasvaa, onko se levinnyt ja onko todennäköistä, että hoidon jälkeen kasvain uusiutuu. Tekoäly voi myös auttaa valitsemaan sopivan hoidon. Tässä tapauksessa kaikki päätökset ja myös analyysit tapahtuvat tekoälyn ”mustassa laatikossa”, ilman ammattilaisen mahdollisuutta puuttua asiaan ja arvioida prosessia. Potilaskuvien algoritminen analyysi tapahtuu tavalla, joka on tuntematon niin lääkäreille kuin it-alan asiantuntijoille – näkyviin jää vain lopputulos. Kun ihmisten elämä asetetaan vaakalaudalle, onko moraalista luottaa tekoälyn jokaiseen päätökseen tietämättä, mistä nämä päätökset ovat peräisin – jos samalla kuitenkin selkeästi käsitetään, millaisiin tragedioihin se voi johtaa?
Olisi syytä palata Flusserin filosofiaan, joka pyrkii luomaan perustan uudelle teknologia-ajattelulle. Vaikka Flusser kirjoitti aikana, jolloin tekoäly oli vielä silkkaa tieteisfantasiaa, kykeni hän näkemään hyvin tarkasti tulevan teknologisen kehityksen ja siihen liittyvät autonomian ongelmat: ”Koska aparaatit toimivat automaattisesti eivätkä tottele ihmisen päätöksiä, kukaan ei voi hallita niitä. Kun kaikki ihmisen päätökset perustuvat aparaatin päätöksille, typistyy ihmisen päätös silloin puhtaasti ’funktionaaliseksi’ ratkaisuksi; ihmisen intentio siis katoaa päätöksenteosta.”
Kuten jo aiemmin todettiin, ihmiset muuttuvat vähitellen aparaattia palvelevaksi henkilökunnaksi, kun taas kaikki prosessit ovat laitteiden suorittamia ja yhä käsittämättömämpiä: ”Ihminen jää yhä selvemmin sivurooliin, kun taas aparaatit ja niiden ohjelmat, nuo puisevat yhdistelmien leikit, sisältävät yhä enemmän elementtejä; ne yhdistelevät tietoja aina vain nopeammin ja ylittävät kenen tahansa ihmisen kyvyt tarkastella ja kontrolloida niitä.”
Mitä enemmän teknologia kehittyy, sitä heikompi rooli ihmiselle jää yrittää hallita sitä ja saavuttaa tavoitteensa. McLuhanin näkemyksen mukaisesti tulevaisuuden yhteiskunnat, joita tekoälyn aiheuttama teknologinen mullistus on muovannut, tulevat hyväksymään nämä parametrit antaen ihmisen toiminnalle vain toissijaisen työläisen roolin.
Flusseria vapaasti mukaillen: tekoälyn filosofian on paljastettava, ettei ihmisen vapaudella ole sijaa automaattisten, ohjelmoitujen ja ohjelmoivien laitteiden vaikutuspiirissä. Vapaus on aparaatin vastustamista, ja kuten annetuista esimerkeistä näemme, ajan kuluessa tulemme vastustamaan niitä aina vain vähemmän, muuttuen itse vähitellen niiden leikkikaluiksi. On meistä kiinni, ryhtyvätkö aparaatit leikkimään kanssamme rosvoa ja poliisia, lääkäriä ja potilasta, herraa ja orjaa, vai eivätkö leiki lainkaan.
[1] Marshall McLuhan, Ihmisen uudet ulottuvuudet, suomentanut Antero Tiusanen, Porvoo: Werner Söderström, 1984.
[2] Vilém Flusser, Towards a philosophy of photography. Kääntänyt englanniksi Anthony Mathews, London: Reaktion, 2000, s. 10.
Alkuperäinen teksti Šiaurės Atėnai -lehdessä: http://www.satenai.lt/2023/03/24/dirbtinio-intelekto-filosofijos-link/