Olkaamme rehellisiä: Slovakia ei ole kulttuurin eikä minkään muunkaan mahtimaa, se on sellaiseen liian nuori, melko köyhä eikä kovin vetovoimainen. Se on aika lailla aina kitunut jonkin (todellisen tai kuvitellun, ulkoisen tai itse aiheutetun) ikeen alla, niin että siellä ei ole ehtinyt kehittyä vahvaa itsenäistä kulttuuriperinnettä, josta olisi kypsynyt ihmissivilisaation mehevimpiä hedelmiä – ainakaan sellaisia, jotka joku vaikutusvaltainen ulkopuolinen olisi löytänyt ja sellaisiksi tunnustanut sekä maailman että Slovakian asukkaiden silmissä. Lähimmäksi ikiomaa kansainvälistä taiteilijaneroa Slovakia pääsee väittämällä slovakiksi Andy Warholia, jonka vanhemmat olivat kotoisin rutiköyhästä ruteenikylästä Koillis-Slovakiasta (tuolloisen kaksoismonarkian alueella) ja jolle omistettu museo Medzilaborcen pikkukaupungissa on ollut vuoden verran kiinni vuotavan katon takia.
Samalla Slovakialta puuttuu suuri kollektiivinen trauma, jonka ansiosta ihmiset ympäri maailmaa ryntäisivät oikeamielisyyden nimissä suurkuluttamaan slovakialaista taidetta hyvittääkseen maan kansalle tapahtunutta tai tapahtuvaa vääryyttä.
Slovakialla ei ole yhtään suurta kertomusta, vain tuhansia pieniä, jotka hiertävät kuin terävät kivet kengässä. Slovakia on tylsä musta aukko Keski-Euroopassa, jonka kulttuurillisesta annista kiinnostutaan harvoin. Jos kyseessä sattuu olemaan kirjallisuus, esteeksi muodostuu käsittämätön kieli, josta kääntää yksi ihminen miljoonaa kohti.
Tässä ja seuraavassa Särön numerossa siis esitellään enemmän slovakialaisia kirjailijoita kuin joilta on kautta historian suomennettu kokonainen teos. Lasketaan nuo teokset yhden käden sormilla: yksi prosaisti (Ladislav Mňačko), kaksi runoilijaa (Milan Rúfus ja Miroslav Válek) sekä yksi nuortenkirjailija (Klára Jarunková). Suomennosten tuorein alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1990, loput ajoittuvat 1960-luvulle. Se toki ärsyttää, sillä vaikka Slovakia ei ole antanut maailmalle yhtään Nobel-palkittua eikä yhtään Nerudaa, Čapekia, Hrabalia tai Kunderaa, on sillä sentään ollut elävä kirjallisuuskenttä, joka ei kuihtunut kasaan järjestelmänvaihdon eikä Tšekkoslovakian hajoamisen jälkeen – päinvastoin.
Kun kerran sain näin harvinaisen tilaisuuden, haluaisin kertoa slovakialaisesta kirjallisuudesta kaiken.
Mutta…
…mistä aloittaa?
Lukiossa kotimaisen kirjallisuuden opiskelu oli silkkaa kärsimystä, sillä se tuntui niin tunkkaiselta. Niin nurkkakuntaiselta, konservatiiviselta, kaavoihin kangistuneelta; se oli täynnä itkeviä äitejä ja rakkaita kotikontuja. Se oli niin umpitylsää, kaikkea muuta kuin mikä teinejä kiinnosti. Ei mitään beatnikeja, vapautta, haahuilua, psykedeelisiä kokeiluja eikä rappioromantiikkaa. Ei mitään dekadenttia. Ei yhtään kirottua runoilijaa. Sen sijasta saatiin perinpohjaisesti tutustua katoliseen moderniin. Pappien huolestuneet säkeet naimattomien tyttöjen raskauksista jäivät muistiin vain nostattamansa ärtymyksen ansiosta: ”tyttönen tulee, raskaudestaan puhelee / ja me papit, mitä me voimme?”
Onneksi löytyi synkistelevä postsymbolisti Emil Boleslav Lukáč, jonka rakkausruno Paradoxon nousi miltei kulttimaineeseen tunteiden riepotteleman vaihtoehtonuorison keskuudessa: ”Älä rakasta liikaa, ylitse kaiken / Äläkä vailla estettä / Kiellä se rakkaus, murskaa, polta / Niin pidät lemmen tunnetta”.
Mutta…
olemme nykyajassa ja minä haluan kertoa teille kaiken slovakialaisesta kirjallisuudesta, siitä, millainen se on nyt, sillä menneet ovat menneitä ja sellaisina ne pysyvätkin, mutta tämä hetki on aina uusi ja aivan liian nopea. Haluan kertoa, millaiseksi slovakialainen kirjallisuus on kehittynyt niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jolloin ketään ei enää suoranaisesti vainottu, vaikka, kuten Slovakiassa sanotaan, tukkeja on aina heitelty ahkerasti jalkojen alle.
Slovakialainen nykykirjallisuus – tai moderni slovakialainen kirjallisuus – ei onneksi vastaa kuvaa, jonka siitä voisi helposti muodostaa maan poliittisen kehityksen perusteella. Se ei ole raskasta, pierunhajuista ja konservatiivista eeppisten, kansallisylpeyttä pönkittävien mutta aitoa sisältöä vailla olevien tarujen kierrättämistä. Se ei ole itseensä käpertynyttä, vaikka siinä saattaa esiintyä kotikontuja, itkeviä äitejä ja jopa kansanperinnettä – sitä kaikkea katsotaan kuitenkin nykyään uusin silmin, kriittisesti mutta rakkaudella, joka saattaa olla katkeraa ja vihaista, mutta silti olemassa olevaa. Lukekaa tästä Särön numerosta Mika Laaksosen kääntämä ote Katarína Kucbelován Hilkasta (Čepiec, 2019), ja lukekaa – jos se jossain vaiheessa, jossain muodossa tulee mahdolliseksi – Soňa Urikován lyhytproosakokoelma Syy iloita (Dôvod na radosť, 2022), josta löytyy sisuksia kouristava kuvaus alkoholisoituneista vanhemmista. Aiempaan peruskuvastoon kuulunut idealisoitu äiti- ja isäkuva on käynyt läpi muodonmuutoksen, ja miltei jumaloiva suhde vanhempiin on muuttunut sangen monimutkaiseksi.
Vaikka niityistä, kukkuloista, pikkukaupungeista ja syrjäkylistä on tullut virkistävä miljöö abstrahoitujen kaupunkien rinnalle, nyky-Slovakian kirjallisuus on – yllätys! – varsin urbaania.
Minne muualle kuin pääkaupungin vilinään sijoittuisi Ondrej Štefánikin terävän, ellei kyynisen psykologisen romaanin Olen Paula (Som Paula, 2015) sielua syövä high end -mainosmaailma? Minkä muun paikan kuin Bratislavan kämäisissä baareissa elämää päivittelisi Ivana Gibován ”funktionaalisten alkoholistien” armeija? Missä muualla kuin Bratislavan urbaaneissa kahviloissa istuskelisivat niin Válek kuin Beňová? Bratislava on oma lukunsa: se on entinen kolmikielinen, monikulttuurinen pikkumetropoli, puhdas oksymoron, jonka viereltä nousevien Karpaattien kukkuloilta löytyy Monika Kompaníkován Piata loď (”Viides laiva”, 2010), ja jonka halki virtaa kaunis sininen Tonava kuin Michal Hvoreckýn romaanissa Tonava Amerikassa (Dunaj v Amerike, 2010), ja jossa todellisuus ja dystopia hämärtyvät Ivan Lesayn Kivun topografian (Topografia bolesti, 2020) tavoin ja historia herää eloon.
Kun Slovakian kaupungit ja kaupunginkaltaiset eivät riitä, siirrytään vieraisiin metropoleihin: niiden laitakaupunkien hämärissä valoissa paremmasta elämästä kamppailevat Svetlana Žuchován armottoman proosateoksen Varkaita ja todistajia (Zlodeji a svedkovia, 2011) hahmot: rikkaaseen länteen työn perässä tulleet uteliaat, gastarbeiterit, elintasopakolaiset ja yliopistopudokkaat, joita halveksitaan itäblokista päälle vyöryneenä arvottomana saastana – ja joita riistetään minkä pystytään, niin että lopulta ihmisen oma moraali taipuu eloonjäämistaistelussa ja huiputettu alkaa huiputtaa huiputtajaa, ryöstetty varastaa muilta.
Kokemus halveksittuna olemisesta, alemmuuden tunteesta, joka iskostuu aina vain syvemmälle jokaisen pitkän, vihamielisen tai säälivän katseen myötä, on ainakin jossain määrin yhteinen koko Slovakian 1990-luvulla aikuistuneelle sukupolvelle.
Slovakiaa on kohdannut katastrofaalinen aivovuoto kolmessa aallossa, vuosien 1948, 1968 ja 1989 jälkeen. Viimeisimpänä mainittu virtaa yhä vuolaasti.
Jaroslava Blažkován nousevan uran tappoi emigraatio Kanadaan vuonna 1968. Kuitenkin monet slovakit ovat ”ulkomaailmassa” onnistuneet debytoimaan ja vakiinnuttamaan asemansa kirjailijana aikuisiällä omaksumallaan kielellä. Heitä ovat muiden muassa Irena Brežná (Sveitsi 1986), minä eli Alexandra Salmela (Suomi 2010), Andrea Salajová (Ranska 2015) ja Jana Karšaiová (Italia 2022), jonka Strega-palkintoehdokkaana ollut romaani Divorzio di velluto (”Samettiero”) kuvaa tšekkiläisen miehen ja slovakialaisen naisen avioerotarinaa ja sen taustalla tapahtuvaa yhteisen valtion hajoamista. Slovakiksi ulkomailta käsin kirjoittavat muiden muassa Ivana Dobrakovová ja Jana Micenková. Kysymykseen, onko sattumaa vai ei, että kaikki edellä mainitut ovat naiskirjailijoita, ja miksi niin on, saa vastauksia etsiä joku minua pätevämpi.
Oli miten oli, kaikki aivot eivät maata jättäneet, eikä kotimainenkaan kirjallinen kenttä enää näytä siltä kuin millainen se aikoinaan, vielä 1990-luvun alussa oli: synkkien pukumiesten paraati, kuin Smer-valtapuoleen edellisvuoden vaalien ehdokaslista – yksi naiskirjailija kahtakymmentä miestä kohti.
Kirjallisuuskentällä vallitsee nykyään aiempaa huomattavan suurempi tekijädiversiteetti, nais- ja mieskirjailijoiden luvut ovat tasaantuneet – käytän näitä termejä, vaikka se suomalaisesta lukijasta saattaa tuntua vastenmieliseltä ja kaiken kukkuraksi absurdilta, mutta Slovakian konservatiiviset olosuhteet huomioon ottaen se on edelleen pätevä jako ja tärkeä huomio. Binaarisuus alkaa murentua. Kirjailijoiden keski-ikä ei ole miljoona eikä peiteväri harmaa.
Heti 1990-luvun alussa syntyi vanhojen kustannustalojen rinnalle uusia, moderneja kustantamoita, kuten kaksi naistekijöihin keskittyvää tahoa: feministiyhdistys, pienkustantamo Aspekt sekä lastenkirjallisuuden toimituksesta itsenäistyneen kirjailija-kustantaja Kveta Daškován luotsaama Q111. Niiden kautta esille pääsi toisenlaisten tekijöiden toisenlaisesta perspektiivistä kirjoitettu kirjallisuus. Esikoisjulkaisunsa saivat Janat – Bodnárová, Juráňová, Beňová. Kirjoitetuksi pääsi toisenlainen kokemus, narrativit muuttuivat, perspektiivi laajeni.
Mutta kiinnostiko se tuolloin teini-ikäistä minua – tai laajempaa lukijakuntaa?
1990-luku oli transformaation aikaa, villiä kaaosta, hallitsematonta muutosta romahtaneen systeemin möröstä uuden järjestyksen linkkaavaan yritelmään. Suuret odotukset vaihtuivat suuriin pettymyksiin, suuret ideaalit suuriin varkauksiin. Iloisesti varastettiin sekä yhteiskunnan alimmalla että ylimmällä tasolla, joku mafioso joutui välillä linnaan, mutta politiikan ylimpiin portaisiin justitia ei liioin kurotellut. En ymmärtänyt siitä kaikesta kovinkaan paljon, yritin ymmärtää itseäni, transformoitua lapsesta aikuiseksi. 1990-luku oli uskomaton. Maagisrealistisin ottein sitä kuvaa mielestäni aikakautensa paras tšekkiläinen romaani, Jáchym Topolin romaani Sestra (1994, engl. City. Sister. Silver.). Se on kuvastoltaan ja kieleltään hengästyttävä kirja, jota lukee kuin ”yrittäisi juosta maratonin täysillä lähtölaukauksesta aina maaliviivalle asti” – sillä lailla minäkin sen luin. Slovakian osalta samaa yhteiskunnallista muutosta, vaan täysin eri otteella, parjasi hulvaton švejkiläinen trilogia Rivers of Babylon (1991, 1994, 1999), jonka kirjoitti nyt jo edesmennyt Peter Pišťanek.
Yhdeksänkymmentäluvulla kaikki oli niin uutta ja nuorta; vihdoin sai vapaasti katsoa rajojen ulkopuolelle, josta ihanteita sitten haettiin. Minäkin vartuin beat-sukupolven runoilla, Bukowskilla ja Verlaine-käännöksillä, vaikka kotimainen kirjallisuus oli keskellä räjähdysmäistä luovuuden purkausta. Vaan ei se monia kiinnostanut. Tuolloin jokainen kirjoitti mutta harva luki.
Nuoruuden ignoranssista huolimatta mieleeni nousee aina uudelleen juuri yksi sen ajan runoista, aforistisen tiukka: Mieluummin vierelläsi kävelen kuin muiden kanssa tanssisin. Se taitaa olla Janan, Beňován.
En yritä laatia varteenotettavaa katsausta kaikesta siitä, mitä slovakialaisessa kirjallisuudessa on tapahtunut tämän vuosituhannen puolella. Rehellisesti sanoen, sen syntisen vähän perusteella minkä olen käsiini saanut ja puuhiltani ehtinyt lukea, en kehtaa edes teeskennellä, että minulla olisi tarpeeksi yleiskattavaa tietoa pystyäkseni muodostamaan kokonaiskuvaa, osoittamaan suuntauksia, nimeämään polttavia teemoja tai vetämään lopuksi timantinkovia johtopäätöksiä. Nimien pudottelu peittäisi kenties pahimman tietämättömyyteni, mutta siihen en tätä enempää alennu.
Sanon kuitenkin, että vaikka slovakialainen nykykirjallisuus on dynaamista ja eteenpäin pyrkivää, vaikka se kokeilee ja leikkii, yhdistelee lajeja, genrejä ja tyylejä, niin tietyt teemat ovat edelleen hankalia – mutta eivät kirjallisuuden käsiteltäviksi, vaan yhteiskunnan enemmistölle vastaanotettaviksi.
Autofiktiivinen kaapista ulos tuleminen kuolleen isän edessä (Jakub Spevák: Po funuse ”Liian myöhään”, 2022) oli Slovakian homofobisessa ilmapiirissä merkittävä ja monelle voimaannuttava avaus. Slovakia on maa, jossa on liberaaleja kaupunkeja ja liberaaleja yksilöitä, mutta syrjäseuduilla on vahvoilla dogmaattinen kristinusko. Jumala on ainoa tosi, homoseksuaalisuus syntiä ja sukupuolenkorjauksesta mieluummin vaietkaamme. Nuoriso toki pärjää, vaikka ympärillä dokataan, hakataan, syrjitään ja vihataan – se säilyy viattomana, valmiina jatkamaan pyhää perinnettä, kansaan ja jumalaan uskoen, se oppii pelkäämään ja vihaamaan kaikkea vierasta, sillä oma olo on kurja, kateus suuri voimavara ja kaikki paha tulee ulkopuolelta.
Konservatiivisissa piireissä Liian myöhään jäi kuitenkin vaille suurempaa huomiota. Kunnon valtakunnallisen kulttuurimyrskyn oli vuotta aiemmin nostattanut Nicol Hochholzerován poeettinen ja raju pienoisromaani Tätä huonetta ei pysty syömään (Táto izba sa nedá zjesť, 2021). Teos nousi maan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, AnasoftLiteran ehdokkaaksi ja sitä kautta lukiolaisraadin valitseman René-palkinnon ehdokkaaksi. Mutta. Teos kertoo oppilaan ja tämän viisikymmentävuotiaan taidekouluopettajan seksuaalisesta suhteesta, joka alkaa tytön ollessa kaksitoistavuotias. Tämän suhteen kuvaus – sillä oudoksi suhteeksi vallankäyttöön perustuva hyväksikäyttö lopulta kehittyy – pitää sisällään eksplisiittisesti kuvattuja seksikohtauksia. Kielikin on ekspressiivistä. Kaiken lisäksi tarina perustuu omakohtaiseen kokemukseen. Ja kyllä, se on kirjallisuutta, kovaa sellaista.
Kansakunnan moraalinvartijat kauhistuivat; suhdekuviota pidettiin moraalittomana ja nuorisoa turmelevana. Hochholzerován teos vedettiin lyhyen mutta rajun myrskyn päätteeksi markkinoilta, ja nuoren kirjailijan päälle valui lokaa ja uhkauksia.
René-palkintoa ei tuona vuonna jaettu. Sittemmin kirja on käännetty kymmenelle kielelle.
Kenties onkin syytä palata katoliseen moderniin ja aiemmin mainittuihin säkeisiin raskaana olevasta tytöstä (”tyttönen tulee, raskaudestaan puhelee…”). Tuo runo itse asiassa kertoo teinistä, jolle ei ole kerrottu, että seksistä voi mahassa alkaa kasvaa sikiö ja että seksiä ei tarvitse harrastaa ellei halua, vaikka joku jätkä sitä kinuaisi. Se kertoo tytön sielusta vastuussa olevasta aikuisesta papista, joka ei uskalla sanoa, että lasta ei välttämättä tarvitse pitää, jos tilanne on hankala. Mutta tuo vanha runo ei kerro, miltä teinistä tuolloin tuntui. Se kertoo, miltä tuntui papista.
Onneksi kolmannen millenniumin kaksikymmentäluvun kirjallisuuskentällä toimii riittävästi erityyppisiä tekijöitä, jotta tarinat voisivat tulla kerrotuiksi lukuisista eri näkökulmista. Valta-asemat murenevat, enää ei kerrota ulko- ja yläpuolelta vaan sisältä, altavastaajan asemasta, ja eri eläinlajien näkökulmasta.
Tulisipa pian aika, jolloin Tätä huonetta ei pysty syömään kiinnittäisi lukevan yleisön huomion kielellisen tarkkuutensa ja kiteyttämistaitonsa ansiosta. Tulisipa pian aika, jolloin kirjallisuus rohkenisi tökkimään historian kipeitä kohtia, kuten tekee tšekkiläinen Kateřina Tučková kriittisissä historiallisissa romaaneissaan.
Kirjallisuus vie koko yhteiskuntaa eteenpäin, vaikka toiset haluaisivat vetää sen takaisin keskiaikaan. Ei Slovakiassa välttämättä ole syntynyt mitään ohittamatonta novum-ilmiötä, aikansa avantgardea – vaikka voi ollakin, että vuonna 2020 debytoinut Liza Gennart on historiallisesti ensimmäinen fyysisen kirjan julkaissut tekoälyrunoilija. Slovakialaisessa nykykirjallisuudessa heijastuu sen oma, monikasvoinen ulkoinen ja sisäinen todellisuus juurisyineen ja seurauksineen, vaihtoehtoisine menneisyyksineen ja tulevaisuuksineen. Se tekee kaikkea sitä mitä muidenkin pienten Euroopan maiden kirjallisuus tekee: se pyrkii osaksi yleismaailmallista jatkumoa ja yhtä lailla pysyy omanlaisenaan. Sen vain soisi saavan enemmän huomiota niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Olisin halunnut kertoa kaiken
mutta
sanon vain että rakastan noita lyhyitä kirjoja pehmeissä lievekansissa, joita voi rullata ja sujauttaa takin taskuun ja vetää ulos bussipysäkillä, noita lyhyitä, säästösyistä tiiviisti taitettuja kirjoja täynnä hervottoman pitkiä lauseita, jotka eivät ota loppuakseen, vaan jatkuvat ja kiemurtelevat erikoismerkkien ja sulkujen labyrintin yli, ja, kaiken lisäksi, niissä kirjoissa saattaa olla melko häiritseviä kuvia.
Näkymiä Slovakiasta – Záblesky zo Slovenska (nro 51) on myynnissä Särön verkkokaupassa 9 euron hintaan (ei postikuluja).
Lue myös: Alexandra Salmelan kolumni (15.10.2023) Slovakian parlamenttivaalien tuloksesta ja Robert Ficon valtaannoususta.