Dosentti Martti Turtola mainitsi kerran keskustellessamme, että Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) muistuttaa joissakin kohdin Arvi Järventauksen romaania Rummut (1929–1930). Sinänsä ei yllättäisi, että Linna viittaa rivien välitse romaanissaan aikaisempaan suomalaiseen sotaromaaniin. Kirjailija kävi teoksissaan jatkuvaa kriittistä, mutta samalla uutta luovaa dialogia aikaisemman kirjallisuuden kanssa. Vänrikki Stoolin tarinat halkoo Linnan sotaromaania moneen suuntaan, se on jatkuvasti Linnan sotilaiden irvailujen kohde. Mutta entä samaa sotaa kuvannut yli 800-sivuinen Rummut, joka on vuosien kuluessa pudonnut viihderomaanien joukkoon ja lähes kokonaan unohdettu?
Rummut kuvaa Ruotsin armeijan taisteluita 1808–1809. Tapahtumat alkavat Hämeenlinnan ja Tampereen tienoilta ja päättyvät viimeisiin taisteluihin kaukana Ruotsin puolella Länsi-Pohjassa, jonne venäläiset olivat ahdistaneet rapakunnossa olleen suomalais-ruotsalaisen armeijan. Loppusivuilla kerrotaan kotiin palaavista suomalaissotilaista ja maalataan näkymiä uuden elämän alusta venäläisessä Suomessa.
Romaanissa on vanhan historiallisen romaanin vakioaineksia. Kertoja liikkuu sujuvasti rintaman molemmin puolin, seuraa upseereiden tärkeitä keskusteluja, mutta ei unohda humoristisia rivimiehiäkään. Koko tarinan ylle levittäytyy romanttinen rakkaustarina sotatiellä olevan suomalaisupseerin ja hänen kotiseudulle jääneen kihlattunsa välillä. Siis varsin yleistä viihteellisen historiallisen romaanin rekvisiittaa.
Herrojen ja kansan välissä
Keskellä Lapuan taistelun kuvausta herää lukijan uudenlainen kiinnostus. Romaanin keskushenkilö, pientä suomalaisosastoa komentava luutnantti Henrik August Oljemarck käskee miestensä kuljettaa vangiksi saadun venäläisen takalinjoille. Vanginkuljettajat eivät kuitenkaan viitsi nähdä moista vaivaa, vaan ampuvat vankinsa heti tilaisuuden tullen. Luutnantti raivostuu ja syyttää ampujaa murhamieheksi. Hän ei saa mielestään vangin kauhistuneita kasvoja, näkee niistä painajaisia vielä jälkeenpäinkin ja pohtii omaa syyllisyyttään: “– tavallaan oli hänkin syypää, kun ei ollut antanut kylliksi selvää komentoa. Vaikka olisihan miesten pitänyt se ymmärtää.” Tämähän on lähes kuin Vilho Koskelan, Lehdon ja venäläisvangin kohtaus Tuntemattomassa sotilaassa. Yhtäläisyyksiä löytyy nopeasti lisää.
Luutnantti Oljemarck on itsenäinen ja omapäinen, eräällä tavalla upseereiden ja miehistön yhdysside. Hän on kansanmiesten ymmärtäjä, rivimiesten arvostama, istuskelee nuotiotulilla juttelemassa miesten kanssa. Peräytymisretkellä Oljemarck kulkee miestensä tavoin jalan. “Se on kansan mies… sellaisia jos olisivat kaikki, niin toisin tämä retki olisi päättynyt.”
Upseereiden kanssa Oljemarck joutuu helposti sanaharkkaan, varsinkin juovuspäissään, ollessaan “öykkäripäällä”. Ylempien upseerien mielestä hän on umpimielinen mököttäjä, mutta saatuaan pari ryyppyä hän “kukkoili eri tavalla”. Kun on peräydytty Länsipohjan puolelle, hän provosoi riidan ruotsalaisten upseereiden juomingeissa. Pelottavan näköisenä, tukka epäjärjestyksessä hän tarttuu kimeä-äänistä laulajavänrikkiä kauluksesta. Sehän on yksityiskohtia myöten kuin Vilho Koskelan hulinointi Mannerheimin syntymäpäiväjuomingeissa.
Oljemarck ei rakasta sotaa, mutta tekee velvollisuutensa, hoitaa asialliset hommat kuten Vilho Koskela. Sotilaana hän on silti luotettava ja kokenut, osaa rauhoitella hätäisempiä nuoria upseereita ammunnan kiihtyessä. “Kyllä minä sen heti kuulin”, hän selittää ammuskelun senkertaista vaarattomuutta aivan kuten Koskela ensimmäiseen hyökkäykseen lähdettäessä.
Rumpujen armeija on koottu Suomen eri murteiden puhujista – Tuntemattoman sotilaan Rokalla, Hietasella tai Rahikaisella on siinä suhteessa edeltäjänsä. Järventauksenkaan suomalaissotilaat eivät ole mitään paraatisotilaita, “arkihommissa vaan”. “Jäljittelemättömän omaleimainen oli tämä armeija”, luonnehtii Linna omia sotilaitaan, ja Järventaus antaa ruotsalaisten upseereiden ihmetellä suomalaissotilaiden käytöstä: “Vaaleanharmaissa takeissaan ja vihertävissä hatuissaan he olivat kuin mitäkin apinoita… kuin ilveilijöiksi puettuja. Kun heitä katseli ei voinut ymmärtää, että maine kulki heidän kantapäillään.”
Tuntemattoman sotilaan rasittava yöllinen suokoukkauskin ennakoidaan Rummuissa. Järventaus kuvaa myös vastaavanlaisen sotamiesten hamstrausmatkan kuin Linna. Kuolema esitetään molemmissa romaaneissa “mahtavimpana käskijänä”, joka saa miehet liikkeelle. Sodan lähestyessä tappiollista päätöstään Oljemarck pelastaa Siikajoella, esimiehiään uhmaten, armeijan suuremmilta tappioilta.
Kapinallinen poika
Yksityiskohtien samankaltaisuus voisi tietenkin olla jälkiviisaan lukijan uteliaisuuden johdattelemaa – sen löytymistä, minkä soisi löytyvän. Tarkempi lukeminen osoittaa kuitenkin, että samankaltaisuudet eivät ole sattumaa. Oljemarckin erityisasema ja poikkeuksellinen luonne perustellaan Rummuissa samalla tavoin kuin Vilho Koskelan asema Tuntemattomassa sotilaassa. Koskela on vuoden 1918 punakapinallisen poika, Oljemarckin isä oli ollut Anjalan liiton kapinallinen. Anjalan liittohan oli Ruotsin armeijan upseereiden kapina kuningas Kustaa III:ta vastaan Suomessa käydyn Venäjän-sodan (1788–1790) aikana. Sen johtomiesten keskuudessa otettiin yhteys Katariina II:een ja kaavailtiin Suomelle jonkinlaista itsenäisyyttä tai itsehallintoa. Ruotsissa Anjalan liiton miehiä pidettiin luonnollisesti maanpettureina ‒ kuten Suomessa punakaartilaisia.
Rummuissa kapinallinen perintö heijastuu monin tavoin Oljemarckin toimintaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Hänenkin motiivejaan epäillään eikä hän itsekään ole varma siitä, vieläkö hänen pitäisi olla uskollinen Ruotsin kuninkaalle, kun kuninkaan sodat ovat aiheuttaneet maalle pelkkää kärsimystä. Järventaus kääntää kuitenkin Oljemarckin kapinallisen perinnön voitoksi – Ruotsin yhteydessä Suomella ei olisi tulevaisuutta, mutta Venäjän yhteydessä on!
Romantisoivista juonenkäänteistä huolimatta Järventaus on rakentanut romaaniinsa yllättävän maanläheisen ja verenmakuisen kuvan sodasta. Tuntuu kuin kuvat ja mielikuvat palasiksi ammutuista sotilaista, apua huutavista haavoittuneista ja kuolinkamppailua käyvistä hevosista olisivat peräisin Järventauksen omalta kymmenen vuoden takaiselta sotaretkeltä. Se kulki talvella 1918 valkoisen armeijan mukana aivan samoja reittejä kuin Rumpujen sotaretki, eri suuntaan vain, Oulusta Tampereelle ja Hämeenlinnaan. Järventaus oli Linnan tavoin sodan silminnäkijä ja kokija.
Omaa sotaretkeään Järventaus kuvasi tuoreeltaan tendenssimäisessä sotakronikassaan Tykkien virsi (1918), josta puuttuu Rumpujen inhimillisyys. Edellinen on patrioottinen ylistyslaulu valkoisille vapauttajille, jälkimmäinen myös kuvaus sodan onnettomuuksista ja raakuuksista. Edellisessä venäläiset ovat tunnottomia kirkon vihollisia, jälkimmäisessä läpeensä mukavia miehiä, parempia kuin ruotsalaiset upseerit, jotka ovat keikareita ja jotka vähät välittävät Suomen kohtalosta.
Suomen Sota oli loppunut
Yhtymäkohdista huolimatta Järventauksen teos antaa sodasta, maailmasta ja ihmisestä hyvin erilaisen kuvan kuin Tuntematon sotilas. Pohjimmiltaan Rummut rakentuu anakronistisesti, myöhemmin luodun nationalistisen perusajatuksen varaan. Myös Oljemarck ihailee romaanin kansanmiesten kansallista uhoilua: “Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa tuollaisia miehiä kasvoi.” Tykkinsä venäläisille aselevon myötä menettänyt tykkimies uhittelee: “Vielä koetetaan kerran, vaikka kuluisi sata vuotta!” Ja Suomen sodan aikuiset parhaat miehet ymmärtävät romaanissa, että Suomi on ennen pitkää itsenäistymässä! Itse asiassa romaani ennakoi Suomen vapaussodankin: “Valtakunta, joka nyt oli voimakas ja suuri, menisi pirstaleiksi, ja maa, joka nyt vaikeroi, huutaisi riemusta tervehtiessään vapauttaan”. Näin Järventaus rakentaa näköalansa menneeseen vuoden 1917 tirkistysluukusta.
Linna on Järventauksensa lukenut. Ehkä hän oli lukenut sen jo poikasena Urjalan kirjastosta tai sitten viimeistään jatkosodan aikana, jolloin romaanista otettiin uusi painos. Linnahan toimi joukko-osastossaan eräänlaisena kirjastonhoitajana, joka vastasi rintamalle lähetetyistä, aika ajoin vaihtuvista kirjalaatikoista. Hän saattoi olla myös kirjalaatikon kirjojen ainoa lukija.
Tuntemattomassa sotilaassa Linna ei kuitenkaan ole jäljittelijä saati varas. Yhtäläisyydet osoittavat, että kirjallisuus syntyy paljosta muustakin kuin todella tavatuista ihmisistä ja todella koetuista tapahtumista. Se syntyy myös keskustelusta aikaisemman kirjallisuuden kanssa.
Kun Tuntemattoman sotilaan kertoja toteaa romaanin lopulla, että “Suomen Sota oli loppunut”, se on tuskin luettavissa kirjailijan kirjoitusvirheeksi. Pikemminkin siinä annetaan viite, että Tuntematon sotilas pyrki olemaan päätepiste sille Suomi-keskeiselle heroismille, joka oli hallinnut suomalaisia sotakuvauksia Runebergista pitkälle 1900-luvulle.
Kirjojen vuoropuhelu on merkillistä. Järventauksen kertoja pohtii voittojen ja tappioiden merkitystä kansakunnalle. Siinä on oikeastaan jo ennakkoon kirjoitettu Väinö Linnan pääteosten sanoma:
Mutta ‒ yksi asia oli varma: samalla tavalla kuin tämä armeija jätti jälkeensä kaatuneita ja haavoittuneita, rikkinäisiä rekiä ja kuolleita hevosia ‒ samalla tavalla tulisi käymään myös siinä hengen sodassa, joka tämän jälkeen tässä maassa alkaisi. Oliko rummunlyöjäkin sotamies? Oi, hän se vasta olikin! Hän kulki edellä ja osoitti tietä voittoon: Eteenpäin ja ylöspäin! Heikot siinä sortuisivat ja jäisivät vankeuteen: entisyyden, ennakkoluulojen, pinttyneiden perintäkatsomusten orjiksi. Vain sitkeimmät kulkisivat perille, päämäärään… niin kuin tämä armeija ‒ olkoonpa että se nyt kulki taaksepäin, ja että sen määrä oli valtakunnan raja. Mutta ‒ se raja saattoi merkitä uuden valtakunnan alkua ‒ tuo taaksepäin samaa kuin “eteenpäin”. (Rummut, 1929–1930)