Vankileirien saaristo kaappasi 1900-luvun aikana miljoonia ihmisiä käsittämättömään kurimukseensa. Gulagissa ei kaasukammioita tarvittu, kun rankka työ, ankara ilmasto ja niukka ravinto niittivät uhreja.
Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen seuraavat kirjassaan Gulagin jälkiä ympäri entisen Neuvostoliiton Karjalan metsistä Siperian tundralle ja Kaukoidän aroille. Matkoilla kohdatut muistomerkit, hautausmaat ja museot kertovat hiljaista muistamisen tarinaa.
Ropponen ja Sutinen aloittavat teoksellaan uuden luvun Gulagista kertovan suomeksi julkaistun tietokirjallisuuden saralla. Vaikka Suomessa on ilmestynyt aihetta käsitteleviä muistelmia ja tutkimuksia, Neuvostoliiton vankileirien käsittely on ollut yllättävän niukkaa suhteessa ilmiön laajuuteen. Aleksandr Solženitsynin teoksen Gulag – vankileirien saaristo (suomentanut Esa Adrian) uudistetun laitoksen julkaiseminen on ollut 2000-luvun merkkitapaus, joka ravisteli suomettumisen ajan pölyjä ja pelkoja aiheen ympäriltä. Kaikkea ei ole kuitenkaan vielä sanottu.
Ropposen ja Sutisen kirjalle on ollut tilausta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tekijöiden yhteistyö on kannattanut, sillä lopputuloksessa yhdistyvät matkakertomuksen, pohdiskelevan esseen ja historiallisen katsauksen piirteet tavalla, joka välittää lukijalle tunnelmaa ja tietoa luontevasti. Teoksen lopussa olevasta lähdeluettelosta käy ilmi, että kirjoittajat ovat tehneet perinpohjaista taustatyötä käymällä laajasti läpi Gulagia käsittelevää tieto- ja kaunokirjallisuutta.
Teos käsittelee erityisen ansiokkaasti muistamisen tematiikkaa. Anekdoottien kautta pääsevät ääneen niin asiantuntijat, tavalliset kansalaiset kuin leirit omakohtaisesti kokeneet uhritkin. Gulag ei ole vain miesten historiaa, sillä leireille joutuivat myös naiset ja lapset. Muistomerkit ovat pieniä tiedonmurusia, jotka piirtävät kuvaa sorron käytänteistä, leirien arjesta ja ihmiskohtaloiden moninaisuudesta.
Kirjoittajat havaitsevat, että heidän löytämänsä muistomerkit on suunnattu ensisijaisesti niille, jotka muistavat jo valmiiksi, esimerkiksi uhrien omaisille: “Tuntuu kuin olisimme raahautuneet tuhansia kilometrejä läpi mykkien maisemien vain tullaksemme tänne ja nähdäksemme tuon paaden. Ja joku täälläkin muistaa: kiven viereen on tuotu värikkäitä tekokukkia.”
Gulagin selvittely on läpileikkaus edelleen vuotavaan haavaan, jonka moni haluaisi unohtaa. Ropponen ja Sutinen tuovat esiin nyky-Venäjän kaksijakoisen suhteen Gulagiin. Menneisyyden traumoja ei ole Venäjällä pystytty käsittelemään riittävän laajasti, koska suurvallan patrioottiset myytit ovat hämärtäneet ymmärrystä tapahtumista. Venäjä ei ole unohtanut, mutta sillä on vain valikoiva muisti.
Brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm on osuvasti kuvannut vuosien 1914–1991 muodostamaa maailmanhistorian ajanjaksoa “äärimmäisyyksien ajaksi”. Gulagin muodostama julma sortokoneisto oli yksi Neuvostoliiton harjoittamista äärimmäisyyksien muodoista.
Luiden tie – Gulagin jäljillä havainnollistaa, miten Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta. Vainoissa kadonneet sukulaiset ovat läsnä perhepotreteissa palasina, jotka on leikattu pois. Leirit vaikuttavat edelleen monin tavoin vankileireillä olleiden ja heidän jälkeläistensä elämään. Leiriltä vapautunut on esimerkiksi saattanut jäädä asumaan ja työskentelemään Gulagin sijoille, koska hänellä ei ole ollut muutakaan paikkaa. Hätkähdyttävää on, että leiripaikoilla saattaa sijaita edelleen rangaistuslaitoksia.
Ropponen ja Sutinen kirkastavat kuvaa 1900-luvun järjettömän sortojärjestelmän jälkeensä jättämistä kerrostumista. Teos kertoo yhtä lailla Neuvostoliiton vankileirien historiasta kuin nyky-Venäjästäkin. Vankileirit ovat laittaneet ihmisyyden koetukselle, mutta kirja ei silti piehtaroi kyynelissä. Gulagin muisto tulee näkyväksi junan jyskyttäessä kohti tuntematonta seutua historian syrjäisellä kartalla.