Melankolian katse

Masennus voi olla lohdutonta ja pimeää. Melankolia puolestaan on popmusiikin ja kirjallisuuden näkökulmasta ovia avaava, lohdullinen ja ihmisiä yhdistävä voima, joka pitää sisällään toivon ja uudet mahdollisuudet. Essee on julkaistu ensi kerran Särön Alakulo-numerossa (nro 41-42) kesäkuussa 2020.

I

[dropcap]O[/dropcap]pin tunnistamaan melankolian jo lapsuudessa. Minulla ei ollut sanaa sille tunteelle, joka syntyi vähitellen kesän värien muuttuessa syksyisiksi, koulun alkaessa ja vuoden edetessä pimeäksi, mutta kuitenkin lumiseksi talveksi purevine pakkasineen. Jos olin kuullutkin jossain sattumalta sanan melankolia, vaikkapa taustalla pyörineestä TV-ohjelmasta, en olisi ymmärtänyt sitä enkä tiennyt, mihin sillä viitattiin. Asuin lapsena maalla, ja muistan aikuisten puhuneen usein siitä, kuinka kylältä oli hävinnyt posti ja kauppa. Ne olivat ikään kuin symboleja katoavasta maailmasta. En tiedä, olivatko ne kadonneet jo ennen 1990-luvun lamaa. Tunnelma oli yleensä apea, kun aikuisia oli läsnä, ja tuntui siltä kuin hyvät asiat pelkästään katoaisivat maailmasta eikä uusia tulisi lisää.

Melankoliasta on kirjoitettu paljon, ja ilmiötä on yritetty selittää jo yli 2 000 vuoden ajan. Silti se onnistuu pakenemaan pitäviä määrittelyjä kerta toisensa jälkeen – toki melankolian merkityskin on muuttunut aikakaudesta toiseen. Kattavia yleisesityksiä aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi uusiseelantilainen professori Jacky Bowring teoksellaan A Field Guide to Melancholy (2008) ja unkarilainen taideteoreetikko László Földényi melankolian käsitehistoriaa käsittelevällä teoksellaan Melankólia (1984), joka on käännetty mm. saksaksi ja englanniksi.

II

Elokuussa 2019 olin Musiikkitalolla kuuntelemassa Nick Caven Conversations with Nick Cave -tilaisuutta, jossa hän vastaili yleisön kysymyksiin, kertoi elämästään ja musiikistaan ja esitti kappaleitaan. Monilla kysymyksiä esittäneillä faneilla vaikutti olevan taustallaan jonkinlaista surua, ulkopuolisuuden kokemusta. Kuten oli odotettavissa, melankolia tuli puheeksi ennen pitkää: Cave piti surua ja melankoliaa positiivisina asioina, kun taas masennus oli jotain aivan muuta eikä sitä pitäisi liittää edellisiin.

Nick Cave ei ole tietenkään ensimmäinen, joka on korostanut eroa masennuksen ja melankolian välillä. Esimerkiksi Földenyi näkee melankolian ja masennuksen eron siinä, että melankolia on aukko, joka on avautunut, kun taas masennus tarkoittaa, että jokin menee kiinni: ”Melancholia is an opening; depression – a closing in”. Bowringin kirjassa on viittaus E.M. Cioranin ajatukseen, että melankolia on kaunista ja avaa näkymän tulevaisuuteen. Földenyi taas näkee tulevaisuudessa ongelman melankolikon kannalta: tulevaisuus on mahdollisuuksien keriytymistä auki, mutta melankolikolle tulevaisuudessa ei ole mitään, mikä voisi keriytyä auki.

Ehkä on lohdullisempaa ajatella, että melankolia sisältää mahdollisuuksia ja sallii myös nähdä ne, kun taas masennus saa näkemään vain mahdollisuuksien puutteen. Masennus on luovuuden vihollinen, koska luovuus edellyttää kykyä nähdä mahdollisuuksia. Melankoliaa voi puolestaan käyttää luovuuden moottorina.

Cave vastasi myöhemmin Red Hand Files -blogissaan fanin esittämään kysymykseen siitä, täytyykö ihmisen olla kärsinyt tai mielenterveydeltään järkkynyt voidakseen olla suuri taiteilija. Cave ei osannut sanoa, onko mielenterveydellä roolia taiteilijuudessa, mutta kärsimyksen merkitykseen hän otti kantaa. Koska elämässä ei voi muutenkaan välttyä kärsimykseltä, on se Caven mielestä myös väistämättä osa luovuutta. Lauluntekijän tehtävänä hän näkee sen, että kuulija nostetaan omien surujensa yläpuolelle. Lauluntekijän on käytävä pimeällä vyöhykkeellä, mutta muistettava tulla sieltä takaisin.

Fanin esittämä kysymys mielenterveyden ja taiteilijuuden suhteesta ilmensi hyvin vanhaa ajatusta. Bowring kirjoittaa, miten jo Aristoteles (tai pseudo-Aristoteles) oli ihmetellyt filosofian, taiteiden ja runouden piirissä ansioituneiden miesten taipumusta melankoliaan ja että Aristoteles oli päätellyt kaikkien melankolisten olevan erityislaatuisia. Kuitenkin Bowringin mukaan vasta renessanssiaikana melankoliaa alettiin arvostaa estetiikkana, ja Aristoteleen ajatus (miespuolisesta) melankolisesta luovasta yksilöstä yhdistettiin Platonin ajatukseen jumalallisesta inspiraatiosta. Näin syntyi ajatus melankolisesta taiteilijanerosta – myytistä, jota puretaan edelleen.

Ajatus melankolisesta taiteilijanerosta oli Bowringin mukaan suosittu vielä 1500-luvun Euroopassa, mutta sen suosio laski kahdella seuraavalla vuosisadalla, kunnes teki paluun 1800-luvulla romantiikan myötä.

Kun muistelen omia kirjoittamisopintojani 2010-luvun alussa, tulee ensimmäisenä mieleen se, kuinka systemaattisesti meitä opetettiin pois romanttisesta taiteilijakäsityksestä, ilmeisesti sillä oletuksella, että käsitys oli jotenkin yleinen aloittelevien kirjoittajien keskuudessa. En tiedä, oliko. Todennäköisesti ei. Vaikka taiteilijuus on arkipäiväistynyt eikä sillä ole sellaista auraa kuin romantiikan aikana, ei ajatus omasta kärsimyksestään ammentavasta taiteilijasta ole täysin kadonnut. Se on meemi, joka kiertää kulttuurissa edelleen.

Yhdysvaltalainen pop-artisti Billie Eilish voitti tammikuussa 2020 kaikkien aikojen nuorimpana viisi Grammy-palkintoa debyyttilevyllään When We All Fall Asleep, Where Do We Go?. Hänen musiikkinsa on synkkää ja melankolista; lauluteksteissä tulevat esille niin ilmastonmuutoksen uhka, ystävien päihteidenkäyttö kuin paon etsiminen rakkaudesta ja ihmissuhteista, vaikka sitten tuhoisista. Jos Eilishin musiikki olisi ollut olemassa silloin, kun olin itse teini-ikäinen, olisin varmaan samastunut voimakkaasti sen antamaan pimeään, urbaanin karuun kuvaan maailmasta, jossa mitkään asiat eivät ole nuorten ihmisten puolella ja vaihtoehtoja on kaksi: etsi keino selviytyä tai lamaannu.

Eilish on kertonut julkisesti kamppailleensa masennuksen kanssa. Laulut eivät kuitenkaan vello lohduttomuudessa tai ihannoi masennusta ja itsetuhoisuutta, päinvastoin. Näkökulma on ihmisen, joka haluaa selviytyä. Silti toivo ei ole koskaan täysin irti epätoivosta: rakkaus on mahdollista, mutta sen ehtona ei saa olla pelko siitä, että toinen kuolee huumecocktailiin. Pimeys ei ole romantisoitua, vaan sitä käsitellään realistisesti, ellei jopa illuusiottomasti, ja on helppo uskoa, että Eilish seisoo sanojensa takana. Varmaankin juuri tässä on yksi hänen suosionsa salaisuuksista: musiikki näyttää karun, tunnistettavan maailman sosiaaliseen mediaan rakennettujen illuusioiden tuolta puolen. Jos neromyytti olisi muodissa, häntä varmaankin pidettäisiin nerona.

III

Sigmund Freud muotoili vuonna 1917 julkaistussa esseessään Trauer und Melancholie (suomentanut Markus Lång otsikolla ”Suru ja synkkämielisyys”) teorian melankoliasta psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Freudin mukaan suru on normaali ja luonnollinen reaktio esimerkiksi rakastetun ihmisen tai ihanteen menetykseen, kun taas melankolia on menetyksen muuttumista sairaudeksi. Freudin luettelemia melankolian ominaisuuksia ovat ”syvän tuskallinen mieliala, ulkomaailman kiinnostavuuden katoaminen, rakastamiskyvyn katoaminen, suorituskyvyn estyminen ja itsetunnon laskeminen, joka ilmenee itsemoitteina ja itsesyytöksinä ja kärjistyy rangaistuksen odotteluksi”. Melankoliaa sairastava ei Freudin mukaan aina edes tiedosta sitä, mitä on tarkalleen menettänyt.

Lienee tärkeää tähdentää, että Freud pyrki nimenomaan kuvailemaan melankoliaa vakavasti otettavana sairautena. Freudin melankoliateoriassa ei siis ole kyse pelkästään surumielisyydestä tai luopumisen tuskasta, vaan vakavasta asiasta. Melankolian merkitys sanana on muuttunut ajan myötä, kun sitä on käytetty eri yhteyksissä ja sillä on pyritty selittämään eri asioita.

Pohdinnalla siitä, onko melankolia sairaus vai ei, on pitkä historia, ja keskustelua käydään edelleen. Nykyäänkin Suomessa Duodecim määrittelee erään masennuksen muodon ”melankoliseksi masennukseksi”, jonka tunnuspiirteisiin kuuluu ”mielihyvän menettäminen lähes kaikissa toiminnoissa ja tilapäisenkin iloreaktion puuttuminen lähes kokonaan”.

”Surussa maailma on muuttunut tyhjäksi ja arvottomaksi; synkkämielisyydessä niin on tapahtunut egolle itselleen”, Freud kirjoittaa. Freudilaisessa melankoliateoriassa menetyksen kohteen menettäminen tarkoittaa itse egon menettämistä, koska ego on samastunut menetyksen kohteeseen. Niinpä ihminen kadottaa oman itsensä ja pitää itseään arvottomana. Kommentaarissaan Freudin melankoliateoriasta Darian Leader väittää, että melankoliset pitävät itseään aidosti pahoina ja huonoina ihmisinä sen sijaan, että vain tuntisivat olevansa riittämättömiä ja huonompia kuin muut, ja myös sanovat sen ääneen.

Freud kirjoitti melankoliasta yli sata vuotta sitten, ja eurooppalainen yhteiskunta on sen jälkeen kokenut valtavia muutoksia. Tuntuu siltä, että nyt 2020-luvulla pidetään niin työelämän kuin henkilökohtaisen elämän kannalta yhä tärkeämpänä sitä, että ihminen osaa hyväksyä itsensä. Toisaalta vaikeassa maailmantilanteessa on yhä helpompi löytää uusia syitä melankolialle. Leader kysyy, toipuuko ihminen oikeastaan menetyksistään vai sopeuttaako hän ne vain osaksi elämäänsä. Minulla ei ole vastausta tähän, mutta uskon, että ihminen voi olla sekä jossain määrin melankolinen että hyväksyä itsensä.

IV

Eräs Suomen kirjallisuuden merkittävimpiä melankolisia teoksia lienee Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970, suom. Kaarina Helakisa). Tarina sijoittuu myöhäiseen syksyyn, jolloin muumiperhe on lähtenyt pois merille ja Muumilaakso on tyhjillään. Sataa vettä. On hiljaista, ankeaa ja tyhjää. Mistään ei kuulu elämän ääniä. Kesän vihreys on poissa, samoin ilo ja huolettomuus. Laakson ulkopuolella talveen varautuminen on käynnissä. Yksi kerrallaan tarinan henkilöt, Hemuli, homssu Tuhto, Vilijonkka, Nuuskamuikkunen ynnä muut, alkavat kaivata muumitalolle, jonka eivät tiedä olevan hylätty.

Hemuli muistelee yksinäisyydessään Muumilaaksoa ja edelliskesäistä käyntiään muumiperheen luona: ”Hän muisti kärpäsen, joka napsahteli katossa. Ja sen ettei ollut kiire. Kahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään.” Muistot muumitalosta ovat idyllisiä kesämuistoja. Syksy on kuitenkin koittanut, ja toinen aika. Melankolinen Hemuli lähtee kotoaan marraskuun sateeseen ja yrittää tavoittaa menneisyydessä vallinnutta onnellisuuden tilaa. Autioituneessa Muumilaaksossa hän kohtaa ensiksi vain kaatosateen ja tyhjän maailman.

Kun loput henkilöt löytävät muumitalolle, he huomaavat, ettei muumitalo vastaakaan heidän odotuksiaan. Muumiperhe on poissa, eikä muumitalo olekaan se koti, jota he ovat odottaneet, vaan pelkästään talo. Ensin he kohtaavat vain lisää melankoliaa: tapahtumattomuutta, pimeyttä ja hiljaisuutta. Heillä on kaipuu menneeseen ilon ja huolettomuuden aikaan, jota muumitalo heille edustaa. Lopulta nostalgiasta tulee keino pyrkiä eroon melankoliasta. Heillä on muumitaloon tunneside, jonka avulla he uskovat parantuvansa myöhäisen marraskuun melankoliasta. Jokainen heistä on tullut muumitalolle saman nostalgian lähettäminä, siksi heidän ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä. Tunneside muumitaloon yhdistää heitä. He siivoavat talon ja nauttivat sen jälkeen yhteisen aterian. Turva löytyy valosta, lämmöstä ja muiden seurasta.

Muumilaakson marraskuun alun luonnehdintaa syksyn merkityksestä voi pitää myös positiivisena luonnehdintana melankoliasta: ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.” Kenties melankolia voi olla myös suojautumisen keino, joka muistuttaa siitä, mikä on kaunista ja tärkeää. Emmehän voi tuntea melankoliaa minkään sellaisen asian suhteen, joka on ollut meille yhdentekevä?

V

Melankolia muistuttaa meitä siitä, miten suru voi kytkeytyä kauneuteen ja mitä kaunista on niissä asioissa, jotka ovat olemassa enää muistoissa. Masennus sen sijaan on oma maailmansa: autio ja väritön planeetta, jonka pinnalta yrittää löytää toivoa edes fossilisoituneessa muodossa. Jos toinen elävä olento tulisikin vastaan, sen kanssa ei pystyisi kommunikoimaan, eikä siltä ehkä osaisikaan kysyä muuta kuin: ”Onko tämä maailma sinullekin näin väritön, äänetön ja tyhjä?”

Koen, että verrattuna masennukseen melankoliassa on jotain vapauttavaa. Suru jotain menetettyä kohtaan voi parhaimmillaan tarkoittaa kykyä arvostaa kauneutta silloinkin, kun se liittyy kielteisiin asioihin. Hienoimmillaan se voi yhdistää ihmisiä toisiinsa.


Lähteet:

  • Bowring, Jacky (2008). A Field Guide to Melancholy. Harpenden: Oldcastle Books.
  • Cave, Nick (2020). The Red Hand Files Issue #81. www.theredhandfiles.com/do-you-need-to-be-hurt-or-mentally-ill-to-be-a-great-artist/ (luettu 31.1.2020)
  • Földényi, László F. (2016) [alkuteos 1984]. Melancholy. Englanniksi kääntänyt Tim Wilkinson. New Haven: Yale University Press.
  • Freud, Sigmund (2017) [1. laitos 2005]. Suru ja synkkämielisyys: sekä muita esseitä. Suomentanut Markus Lång. 2., tarkistettu laitos. 1. laitos julkaistu nimellä Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Helsinki: BoD – Books on Demand.
  • Huttunen, Matti (2018). Masennus. www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00389 (luettu 30.1.2020)
  • Jansson, Tove (1970). Muumilaakson marraskuu. Suomentanut Kaarina Helakisa. Helsinki: WSOY.
  • Leader, Darian (2009) [1. painos 2008]. The New Black: Mourning, Melancholia and Depression. Lontoo: Penguin Books.