Varsova ‒ aavekaupunki juoksuhiekalla

Varsovan kulttuuri- ja tiedepalatsi. (Kuva: Wikipedia)

[dropcap]K[/dropcap]ävin Varsovassa ensi kerran keväällä 1984. Elettiin kylmän sodan viimeistä vuosikymmentä. Puolassa Solidaarisuus-liike oli pari vuotta aiemmin painettu maan alle, ja valtaa piti sotilasjuntaksi muuntunut kommunistipuolue. Oli jännittävää päästä Puolaan, maahan, jossa Euroopan kohtalonkysymykset tavalla tai toisella ratkeaisivat.

Mutta olin innoissani myös siksi, että pääsisin lopultakin näkemään Isaac Bashevis Singerin kotikaupungin. Singer oli joitakin vuosia aiemmin saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon, ja häneltä oli suomennettu jo monta hengästyttävää, Varsovaan sijoittuvaa romaania.

Pomerania-laivalla Helsingistä Gdańskiin paistoi aurinko. Levitin laivan cafeterian alumiinireunaiselle laminaattipöydälle kartan ja etsin siltä Krochmalna- eli Tärkkikadun, Singerin Varsovan henkisen keskipisteen. Siitä oli tullut minulle jonkinlainen kadonneen Euroopan ikoni. Se oli jotakin aivan muuta kuin Kekkosen Suomen mäntykankaille rakennettu valkea Vuosaari, jossa oma elämäni oli siihen asti kulunut.

Tiesin, että Singerin maailma oli kadonnut holokaustin nieluun. Tiesin myös, että koko Varsova oli toisessa maailmansodassa tuhoutunut lähes täysin. Mikään ei silti lannistanut intoani. Tuijotin kartalla näkyvää Krochmalnaa ja hengitin syvään.

Labyrinttikaupunki

Perillä Varsovassa Krochmalnan löytäminen osoittautui kartasta huolimatta vaikeaksi.

Harhailin hämmentyneenä ja hieman pettyneenäkin viisitoistakerroksisten talojättiläisten seassa, jotka seilasivat nurmikenttien keskellä kuin valkoiset valtamerihöyryt Le Corbusierin märässä unessa. Lopulta löytyi hahmoton, tylsä pihakatu, joka ei olisi vähempää voinut muistuttaa Singerin Krochmalnan eksotiikkaa. Talot olivat isompia ja männyt puuttuivat, muutoin vaikutelma muistutti kovasti Vuosaarta.

Krochmalnan jäänteillä seistessäni tajusin, että Varsovassa ei mikään taida olla sitä, miltä vaikuttaa. Että ei taida olla olemassa yhtä Varsovaa, vaan on useita päällekkäisiä. Varsova ei olekaan tavallinen kaupunki, vaan vertikaalinen, ajassa elävä labyrintti, jossa Krochmalna on yksi, ajasta toiseen johtava uloke.

On siis käynyt niin, että vanha Varsova ei tuhoutunutkaan sodassa kokonaan, vaan kummittelee yhä nyky-Varsovan kaduilla ja niiden alla, kirjoissa ja ihmisten muistoissa. Se pilkistelee esiin siellä täällä ja saa ajattelemaan toisaalta kaiken traagista katoavaisuutta ja toisaalta sitä, miten sitkeässä kadonneet maailmat sittenkin ovat.

Hasidien ja taskuvarkaiden Krochmalna

Tämä aavemainen päällekkäisyys ei ole sen koommin lakannut kiehtomasta minua. Usein Varsovassa käydessäni hankkiudun nykyäänkin johonkin minulle merkitykselliseen paikkaan ja yritän kuvitella, miltä siinä näytti ennen toisen maailmansodan tuhoa.

Yksi näistä paikoista on tietysti Krochmalna.

Krochmalna. Isaac Bashevis Singer vietti lapsuusvuotensa kadun itäpäässä, missä hänen isänsä toimi rabbina. Näistä lapsuusvuosista kertoo kirja Isäni seurakuntaa. Krochmalnalle sijoittuu Shosha, ja samoilla kulmilla liikutaan myös Moskatin suvussa.

Singerin kirjoissa Krochmalna on lähes henkilöhahmo. Hänen kuumeisen kiihkeät sankarinsa joko asuvat Krochmalnalla tai ovat lähteneet pois mutta etsiytyvät sinne aina takaisin kuin magneetin vetäminä. Shosha-tyttö lopulta kuolee, kun joutuu pois kotikadultaan.

Krochmalna on Singerin kirjoissa hyvin konkreettinen ja aistillinen. Se haisee ”palaneen öljyn, mätien hedelmien ja savupiipun katkun” sekoitukselta. Sisäpihojen rukoushuoneissa tuoksuvat pöly ja vaha, rappukäytävistä pelmahtelee ”öljykakkujen, herne-kanapiiraiden ja perunalettujen” tuoksuja.

Aivan Krochmalnan itäpäässä Janaszin narinkassa myydään ”hedelmiä, vihanneksia, meijerituotteita, hanhia, kalaa ja käytettyjä kenkiä”. Sen vieressä, numero 5:ssä, on Grodziskin hasidien pitämä ješiva, uskonnollinen koulu, jota Shoshan Aaron Greidinger on käynyt ja jonka vahtimestari on juoppo.

Krochmalna 6:n alakerrassa on hedelmäkauppa ja kapakka, jonka tiskillä olevilla leivonnaisilla kärpäset kävelevät, kun Max Barabander etsii ruokapaikkaa. Hän päätyy lopulta Singerien kotitaloja (numerot 10 ja 12) vinosti vastapäätä olevaan kapakkaan (nro 17), jonka lattia on päällystetty mustilla ja valkoisilla kaakelilaatoilla. Siellä hän tilaa tuopin olutta, maustesilliä, hapanpikkelsiä ja ruisleipää ja rupeaa juttusille Shmuel ”Smetana” Vakhlerin, Reitselen, Zelikin ja tämän vaimon Malken kanssa.

Singer kuvaa, miten numerojen 9 ja 11 kohdalla kapoinen Krochmalna levenee pieneksi aukioksi. Aukion itänurkassa, numerossa 7, asuu Shosha Bashele-äitinsä ja Zelik-isänsä kanssa. Itse aukio – jiddišiksi pletsl – on pienoismalli koko Krochmalnasta: porttikongeissa norkoilevia taskuvarkaita, rukoilemaan kiiruhtavia hurskaita juutalaismiehiä (Krochmalnan kristityt saattoi laskea yhden käden sormilla), huoria, lapsia, kinastelevia perheenäitejä. Hämäräporukoiden johdossa on Sokea Itshe, ”taskuvarkaiden kuningas, bordellinomistaja, rehvastelija ja veitsisankari”.

Aukion laidalla asuu myös lihava Reitsele, ”nainen joka painoi kolmesataa paunaa” ja jolla on ”asioita Buenos Airesin valkoisten orjakauppiaiden kanssa”.

Getto ja Corbusier

Kohdassa, missä kaikki tämä sijaitsi, olen siis monet kerrat seissyt vanha Varsovan kartta kädessä. Olenpa vienyt sinne suomalaisia tuttujanikin ja yrittänyt kuumeisesti selittää heille, miksi paikka on niin kertakaikkisen tärkeä.

Paikka on kaukana ensimmäisellä matkalla löytämästäni Krochmalna-nimistä kadusta. Tässä kohtaa koko katua ei enää ole, on vain pelkkä puisto Mirówin kauppahallien kupeessa.

Vehmaiden puurivistöjen paikalle koetan kuvitella neli‒viisikerroksiset, kertaustyyliset kivitalot, puistokäytävän kohdalle kapean mukulakivikadun ja lintujen ja lasten äänten tilalle kauppiaiden huudot ja rukoushuoneista kantautuvan muminan.

Katselen vieressä kohoavia talojättiläisiä, kotiäitejä kauppakasseineen, lapsia koulumatkalla, pukumiehiä kiiruhtamassa kokoukseen. Puisto on varjoisa ja arkinen, sillä ei ole mitään tekemistä Krochmalnan kanssa, eikä tuijotukseni saa vanhoja taloja takaisin. Mennyt tuntuu olevan käden ulottuvilla ja silti saavuttamattomissa. Tässä vaiheessa moni tuttuni on jo alkanut varovasti kysellä, olisiko lähistöllä kenties kahvipaikkaa.

Krochmalnan kohtaloksi koitui ensin saksalaismiehittäjien perustama juutalaisgetto, jonka vuosina katu muuttui nälän, sairauksien ja väkivallan näyttämöksi. Kun natsit olivat vieneet Krochmalnan juutalaiset Treblinkan kaasukammioihin, kadun taloihin päästettiin asumaan puolalaisia. He ehtivät asua entisissä juutalaiskodeissa tuskin kahta vuotta, kun koko katu tuhoutui Varsovan kansannousussa alkusyksystä 1944.

Tyhjät korttelit puskivat rikkaruohoa neljännesvuosisadan verran. Vasta 1960-luvun lopulla tienoo rakennettiin. Tiiviiden umpikortteleiden tilalle nousi yhdeksäntoista korkeaa ja pitkää asumiskonetta Le Corbusierin henkeen: kapeita ikkunarivistöjä; kerrosten keskellä leveä käytävä, josta mennään sisään pikkuruisiin yksiöihin ja kaksioihin; alakerrassa kioski, postilaatikot, portieeri ja fiikuksia.

Väljä Rautaportin asuinalue (Za Żelazną Bramą) oli sosialistinen vastine Länsi-Berliinin Hansaviertelille. Se henkii yhä samaa uskoa hygieniaan ja edistykseen kuin vanhan Vuosaaren valkeat talot.

Krochmalnan mullat

Joskus olen miettinyt, kuinka paksu multakerros Krochmalnan itäpään kellareiden päälle tuotiin ennen kuin puut istutettiin ja päästiin kylvämään nurmensiemeniä.

Singer ei muistaakseni kirjoita talojen kellareista. Asuttiinko niissä vai käytettiinkö niitä varastoina? Entä geton loppuaikoina, muurattiinko niihin piilopaikkoja, joissa sydän takoen kuulosteltiin saksalaisten saappaankopinaa?

Mitä juutalaisten jälkeen tulleet uudet asukkaat tekivät kellareille? Siivottiinko ne vai jätettiinkö kaikki odottamaan vakaampia aikoja? Etsittiinkö kellareista suojaa kansannousun katutaisteluilta? Hautauduttiinko niihin, kun talot päällä romahtivat?

Historia oikaisi Varsovan kapeat ja epäkäytännöllisen mutkikkaat kujat leveiksi ja rationaalisiksi valtakaduiksi. Öljyn, hedelmien, vahan ja ruumiiden haju on jo kauan sitten haihtunut niiltä, mutta Krochmalnalla en voi ajattelematta, miten kadun hämärät ja koukeroiset, sipulin- ja lannanlemuiset juuret pidättelevät hengitystään heti nurmikon ja puistokäytävien alla.

Euroopan suurin aukio

Toinen paikka, jossa on otollista käydä mietiskelemässä Varsovan arvoitusta, on kaupungin ydinkeskustassa kohoavan Kulttuuripalatsin tienoot.

Samaiselta ensimmäiseltä Varsovan-käynniltäni muistan mykistymisen likaisenkellertävän jättiläistornin edessä, joka vähitellen kohoaa silmien eteen, kun nousee maan päälle rautatieaseman toivottamasta tunnelilabyrintista. Palatsi seisoo keskellä valtavaa, puistokäytävien ja parkkipaikkojen pirstomaa kenttää kuin kuuraketti, ulkoavaruudesta juuri laskeutunut tai pian sinne starttaava.

Euroopan suurimman aukion keskellä kohoava sosialistinen pilvenpiirtäjä oli valmistuessaan Euroopan korkein rakennus. Se oli Stalinin lahja sodan tuhoamalle Varsovalle, vastaansanomaton muistutus siitä, mistä päin Puolaa nyt hallittiin.

Monille kirjailijoille Kulttuuripalatsi on ollut yhtä innoittava kuin Krochmalna Singerille. Leopold Tyrmand kirjoitti legendaariseen päiväkirjaansa vuonna 1954, kun palatsia vielä rakennettiin: ”Sosialistisen realismin kauhu materialisoituu aivan kaupungin ytimessä kuin kukoistukseen puhkeava syylä juopon nenänpäässä.”

Tadeusz Konwickille palatsi taas oli ehtymätön innoituksen ‒ ja painajaisten ‒ aihe. Hän kuvasi sitä ”keskieurooppalaiseen tienristeykseen unohtuneeksi vanhaksi, homeenkalvamaksi klosetiksi”, hautakammioksi, ihmissyöjähirviön ja goottilaisen kummituslinnan risteytykseksi. Sen edessä Pienen ilmestyskirjan kirjailijaparan on määrä polttaa itsensä puoluepäivien päätteeksi, mutta hanke uhkaa tyssätä alkuunsa, sillä sosialistisesta Varsovasta ei löydy sen paremmin bensaa kuin tulitikkuja.

Kulttuuripalatsi olikin oiva kuva kommunismin olemuksesta. Bensasta, tulitikuista, jääkaapeista ja lihasta oli alituiseen pulaa, mutta järjestelmä kyllä pystyi purkamaan hehtaarikaupalla Varsovan keskustaa, pystyttämään paikalle kermanvalkoisen pilvenpiirtäjän ja täyttämään sen tuhansilla ja taas tuhansilla parkettineliöillä, sadoilla kattokruunuilla ja lukemattomilla plyysinpehmeillä ravintolasaleilla.

Kaupunki vailla keskustaa

Euroopan suurimman aukion sijaan Varsova olisi oikeasti tarvinnut keskustan, jollainen sillä ennen palatsia oli.

Kaikkialla muualla maailmassa rautatieasemien tienoot ovat tiheästi rakennettuja ja vilkkaita paikkoja. Niiden läpi ja tuntumassa liikkuu valtava määrä ihmisiä, jotka tarvitsevat ruokaa, kahvia, viinaa, hotelleja ja ties mitä palveluita. Varsovassa junantuomat ihmiset katoavat useimmiten suoraan busseihin ja raitiovaunuihin ja matkustavat kiireesti pois.

Ennen palatsia Varsovalla oli keskusta. Ei ehkä kovin mieleenpainuva, mutta keskusta. Marszałkowskakatu oli vilkas mutta kapeahko kauppakatu, jonka kahden puolen kohosi kertaustyylisiä rakennuksia. Mitään aukiota ei ollut, vaan paikalla levittäytyi tuikieurooppalainen umpikorttelien kaupunki.

Kun palatsi Tyrmandin päiväkirjan aikoihin oli vasta nostokurkien ympäröimä aihio, sen edessä levittäytyi vielä vanha katuverkosto ja iso joukko sodasta säilyneitä kivitaloja. Palatsin vaaleaa erektiota vasten ne näyttivät tummilta, impotenteilta lelutaloilta. Sitten ne kaikki purettiin.

Oli koittanut uusi aika, joka vaati veroisensa symbolin. Kulttuuripalatsi täytti tämän tehtävän niin tyrmäävän tehokkaasti, että Varsova ei ole toipunut siitä vieläkään.

Haamukatujen verkossa

Kommunismista aika jätti jo neljännesvuosisata sitten. Palatsiin ei enää yhdisty samanlaisia kauhun, alistumisen ja absurdiuden tuntoja kuin Tyrmandin ja Konwickin aikoihin. Sen edessä levittäytyvällä aukiolla järjestetään kommunististen vappumarssien sijaan uudenvuodenjuhlia ja homokarnevaaleja.

Stalinin lahja on kesyyntynyt peräti niin, että nuorten varsovalaisten mielestä se on kaupungin ykkössymboli.

Vanhan Varsovan haamut ovat Kulttuuripalatsin tuntumassa kuitenkin yhä voimissaan. Moni matkailija harhailee Chmielna- ja Złotakaduilla tajuamatta, että ne koostuvat kahdesta erillisestä pätkästä: toinen Kulttuuripalatsin aukion itä- ja toinen länsipuolella. Ennen palatsia ne olivat yhtä katua.

Entiselle katuverkostolle on palatsin luona peräti muistolaattoja. Toinen maassa olevista laatoista kertoo, että paikalla sijaitsi Wielka- ja Śliskakatujen risteys, toinen taas, että siinä samainen Wielka ristesi Chmielnan kanssa. Kaksi kummitusristeystä, joiden kohdalla seistessä on pakko kokeilla, josko vanhojen talojen ääriviivat sittenkin erottuisivat, jos oikein siristelee silmiä.

Uusimpien suunnitelmien mukaan aukio täyttyy jonain päivänä taas taloista. Niistä ensimmäinen, Nykytaiteen museo, on jo suunnitteilla. Palatsin taakse on kohonnut liuta lasinkiiltäviä pilvenpiirtäjiä, ja voi olla, että niiden kloonit jonain päivänä päättävät palatsin dominanssin Varsovan kaupunkikuvassa. Varsova voi saada keskustansa takaisin.

Pikku Pariisin muistoissa

Krochmalnalla ei juuri ole muistelijoita, sitkeimpiä Singer-faneja ja jiddiš-entusiasteja lukuun ottamatta, eikä Singerin kotitalon paikka ole saanut muistomerkkiä.

Kulttuuripalatsin autioittaman ydinkeskustan muistolla sen sijaan riittää vaalijoita. Facebook on täynnä sotaa edeltäneen Varsovan faniryhmiä, joissa kuvitellaan vanha Varsova ja sen kadonnut keskusta pikku Pariisiksi, jossa elämä oli kepeää, naiset kauniita ja leivokset makoisia.

Pariisi-mielikuvat liitetään tietenkin vanhan Varsovan edustavimpiin paikkoihin ja eurooppalaisimmiksi koettuihin rakennuksiin ‒ mahtirakennusten reunustamaan Piłsudskinaukioon, hienostoasiakkaita kuhisevaan Nowy Światiin ja yläluokkaiseen Ujazdowskie-puistokatuun. Sekä tietysti Marszałkowskan varren vakuutusyhtiöiden ja pankkien ylväisiin, kertaustyylisiin konttoripalatseihin, joista ei nykyään ole enää jälkeäkään.

Tälle nostalgialle ei juuri löydy pohjaa aikalaiskuvauksista. Niissä Varsova on usein köyhyyden piinaama, rujo ja hieman provinsiaalinen jättikaupunki, jossa pariisilaista luksusta ja bulevardikaupungin tuntua on muutaman keskustakorttelin verran.

Varsovan kaupunginisät unelmoivat jo 1930-luvulla radikaaleista ratkaisuista liikennekaaoksen ja asumiskurjuuden helpottamiseksi. Kun sitten sota pyyhkäisi lähes koko kaupungin kartalta ja sosialismi poisti loputkin esteet ‒ kuten rakennusten ja tonttien yksityisomistuksen ‒ urbanistien haaveiden tieltä, Varsova saatettiin kerralla ”tervehdyttää” ja ”modernisoida”.

Tästä ajattelusta ovat peräisin leveät valtakadut, 1940- ja 1950-luvun väljät korttelit sekä 1960-luvun corbusierilaiset keskustalähiöt vanhan Krochmalna-paran ympärillä. Varsovalaiset saivat vihdoin valoa ja ilmaa, kuten funktionalistit olivat unelmoineet.

Kummitusten kaupunki

Varsovaa on syystä sanottu juoksuhiekalle rakennetuksi kaupungiksi. Sen materiaaliset ilmentymät tuntuvat olevan poikkeuksellisen häilyviä ja lyhytkestoisia.

Tästä juontuu Varsovan yhtä aikaa kiehtova ja rasittava sekavuus. Pieteetillä jälleenrakennetun historiallisen keskustan ulkopuolella kadut katkeavat joskus keskeltä, raitiovaunukiskot eivät johdakaan minnekään, ja puistonurmen keskellä on yllättäen vanhoja sadevesiviemäreiden kansia. Uusi on sysännyt säilyneen vanhan takapihoille, ajan sivuraiteelle odottamaan modernin lopullista voittoa.

Ja kun Varsovassa asennetaan uusia kaukolämpöputkia, kaivinkoneen kauha paljastaa usein rakennusten perustuksia keskellä katuja tai puistoja. Sivuun nostelluista tiilikasoista pilkistää ruosteisia haarukoita ja joskus ihmisluitakin.

Varsovasta kirjoittavia kirjailijoita piinaakin outo halu tunkeutua maan alle, kaupungin edellisestä ruumiillistumasta jääneisiin kellareihin ja tunneleihin. Niistä nousee maan päälle milloin ghettozombeja, milloin muita haamuja, ja ne esittävät piinaavia kysymyksiä nykyvarsovalaisille. Muistatteko meidät? Nukutteko hyvin luidemme päällä?

Sodassa tuhoutuneilla rakennuksilla on niilläkin taipumus kummitella. Teatteriaukion laitaan on noussut kopio sodassa tuhoutuneesta Raatihuoneesta ‒ hieman paperisen oloinen, kuten kuolleista nousseelle sopii. Terhakka kansanliike vaatii Piłsudskinaukion laidalla kohonneen valtavan Saksilaisen palatsin jälleenrakentamista.

Uudempienkaan rakennusten kohtalo ei ole sinetöity. Vaikka Kulttuuripalatsi on jo julistettu suojelukohteeksi, poliittisen kentän oikealta laidalta nousee aika ajoin ääniä, jotka kommunismin jäänteiden juurimisen nimissä vaativat sitä purettavaksi. Uuden kapitalismin alkuvuosina rakennettuja toimistotaloja ja hotelleja on jo purettu ja tilalle pystytetty tehokkaampia.

Varsovan kerroksellisuus, piinaava tunne useiden kaupunkien yhtäaikaisesta olemassaolosta, ei siis lähiaikoina varmaan helpota, päinvastoin. Kartat on syytä päivittää säännöllisesti, sillä Todellinen Varsova jatkaa pakoaan, ikuista metamorfoosiaan.


Essee on julkaistu Särön numerossa Puolan aika / Czas Polski (nro 31 – 32). Voit ostaa numeron täältä.