Puolalaisen Wislawa Szymborskan runo Syyskuun 11. päivän valokuva päättyy sanoihin ”ja jättää viimeisen lauseen pois”. Juuri siitä kirjallisuudessa on kääntäjänä, kustannustoimittajana ja kirjailijana pitkän uran tehneen Eila Kostamon mukaan kyse. Hän sanoo, että fiktiossa ei lukita ilmiöitä, vaan pikemmin tarkastellaan ja kysytään niiden luonnetta. Näin satoja vuosia vanhat teokset voivat elää vielä nykypäivänä.
Vaikka Kostamo on jo muutamien vuosien ajan toiminut vapaana kirjailijana jätettyään aktiivisen roolin kustannusmaailmassa taakseen, hyvän kirjallisuuden asia ei vanhene. Kostamon mukaan olemme tekemisissä ikiaikaisen asian kanssa, joka saa eri muotoja eri aikakausina. Tällä hän viittaa siihen merkittävään rooliin, jota kustannustoimittaja tai muu hyvä esilukija näyttelee kirjailijan elämässä.
Kustantajalta kysytään selkärankaa
Eila Kostamo kertoo, että kustannustoimintaan on Suomessakin kohdistunut ajoittain poliittista painostusta; sotien aikoina ja myöhemminkin. ”Lehtiä lukevina ihmisinä tiedämme, että näitä sensuurimielialoja on edelleen maailmalla. Ilmaisunvapauden periaatetta ei tunneta eikä tunnusteta läheskään kaikkialla.”
Suomessa kustantajat ovat myös harjoittaneet itsesensuuria kohteliaisuudesta muita, lähinnä itänaapuria, kohtaan. Kaunokirjallisuus on myös nähty propagandan välineenä. Sille on asetettu tavoitteita ulkoa päin. Silloin toisinajattelijoiden ja -näkijöiden julkaisumahdollisuudet vaikeutuvat. ”Jos fiktion keinoin toteutetulle ajattelulle, elämäntunnoille ja yksilölliselle kokemukselle ei myönnetä itseisarvoa, silloin ollaan kaltevalla pinnalla”, toteaa Kostamo.
Nykyään kustantajan selkäranka joutuu koetukselle kaikkialle tunkevan kaupallisuuden paineessa. Kirjallisuus on selvästi viihteellistynyt parin viime vuosikymmenen aikana. Kostamo ei ole mielissään kulttuurin mieltämisestä viihteeksi. Hänen mukaansa se asenne passivoi ja siinä piilee vaara, niin kuin kaikessa yksipuolistamisessa. ”Markkinapelleksi heittäyttyvää intellektuellia on surku katsella.”
Kostamo luki kerran kirjamessuilla erään erikoiskustantamon linjauksesta. Esite ilmoitti reippaasti, ettei kustantamossa olla kiinnostuneita kirjoista, joiden menekkiodotus on alle 3 000 kappaletta. Vai niin. Silloinhan valtaosa suomalaisista kirjoista jäisi julkaisematta.
”Meillä isot yleiskustantamot eivät onneksi noudata tällaisia periaatteita, vaan marginaalia löytyy”. Toki isoillakin kustantamoilla on linjauksensa, ja yleisön mieltymykset täytyy ottaa huomioon: lukevaa yleisöä vartenhan kirjoja kustannetaan. Vuosi vuodelta lyhentyneessä kirjan elinkaaressa näkyvät Kostamon mukaan tämän päivän muutenkin lyhyet perspektiivit.
Esiripun edessä ja takana
Eila Kostamolla on ollut kunnia istua molemmin puolin kustantamon pöytää – niin kustannustoimittajan kuin kirjailijan pallilla.
Hänen vuonna 1963 kirjallisuuden parissa alkaneen uransa kulussa kääntäjän, kustannustoimittajan ja kirjailijan työt ovat osin lomittuneet. Kostamo aloitti ranskankielisen kaunokirjallisuuden kääntäjänä, mutta myöntää, että oma kirjoittaminen kiinnosti jo tuolloin, vaikka hänellä ei vielä ollut aavistustakaan kirjailijan tai kustannustoimittajan urasta. Kostamon esikoisteos Karinkävijät julkaistiin vuonna 1975.
Kostamo piti kaksi pitkää virkavapaata kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantajan toimestaan WSOY:llä. Niinä aikoina syntyi romaaneja ja esseitä. Kostamo hoiti kuitenkin noinakin aikoina editorina joitakin kirjailijasuhteitaan.
Ensimmäinen kustannustoimittaja, jonka Eila Kostamo aikoinaan tapasi, oli Martti Qvist, Kariston kaunokirjallisen osaston mainio editori. Kostamo lähestyi Qvistiä Charles Baudelairen Pariisin ikävä -proosarunoteoksen (1963) käännöksellä, jonka Kostamo ja hänen silloinen puolisonsa, runoilija Väinö Kirstinä, olivat yhdessä innostuneina suomentaneet. ”Vähän huimanrohkeahan tuo aloitus oli, näin jälkiviisaasti arvioiden. Keltanokat saivat konkarilta nenilleen: Qvist sanoi, että teos kyllä sopii heidän Helmi-sarjaansa, mutta sitä käännöstä pitäisi ensin vähän editoida. Niin me koetettiin panna paremmaksi.”
Kostamon mukaan pohjoismainen kustannusala poikkeaa monien muiden maiden käytänteistä siinä, että täällä managerit eivät, ainakaan toistaiseksi, tarjoa valmiiksi editoituja käsikirjoituksia kustantajalle. Hän kertoo maallemme tyypillisistä ”editoivista kustantajista”. ”Esimerkiksi ”WSOY:n kustannushistoriassa vaikutti aikoinaan myös editorina erittäin arvostettu toimitusjohtaja Jalmari Jäntti, ’Ukko Jäntti’. Muiden muassa Mika Waltari arvosti häntä lukijana. Jäntti joutui tietenkin pitämään huolta kustannustoiminnan kannattavuudesta, mutta hänellä oli myös aktiivinen rooli oivaltavana esilukijana.”
Kostamo raottaa kustannusmaailman raskasta esirippua ja kertoo kustannustoimittajana kohtaamistaan suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöistä, kuten Mika Waltarista ja Einari Vuorelasta sekä työskentelystä heidän kanssaan: ”Keväällä 1968 minulle uskottiin tehtäväksi soittaa Waltarille ja pyytää, että saisimme luvan julkaista uuden painoksen alun perin vuonna 1928 ilmestyneestä kohutusta Suuresta illusionista. Talossa oli kulkenut perimätietona, että Jalmari Jäntti olisi aikoinaan poistanut käsikirjoituksesta pari sivua. Waltarille tarjottiin nyt tilaisuus ottaa kantaa noihin poistoihin, palauttaa ne tai muokata niitä, miten hän vain hyväksi näki. Waltari soitti minulle parin päivän päästä. Ei hän halunnut palauttaa niitä sivuja: ’Kyllä ukko Jäntti oli oikeassa.’”
Tammen kustantamon Keltaisen kirjaston alullepanijaa Jarl Hellemania Kostamo puolestaan kiittelee suomalaisten tutustuttamisesta laajemmin maailmankirjallisuuteen: ”Hän oli aivan loistava käännöskirjallisuuden esitaistelija. Hän toi ulottuvillemme modernia amerikkalaista, eurooppalaista ja japanilaistakin kirjallisuutta.”
Niistä lukuisista persoonallisuuksista, joiden kanssa Kostamo teki yhteistyötä kustannustoimittajauransa aikana, Einari Vuorela oli yksi hänen varhaisen uransa mielenkiintoisimmista. Kohtaamista vanhan Vuorelan kanssa Kostamo piti testinään siitä, selviääkö hän haasteellisesta tehtävästä kustannustoimittajana. ”Oli kulunut jo varsin pitkä aika siitä, kun Vuorela oli julkaissut viimeksi. Hänen ei enää odotettu julkaisevan 1970-luvulla. Mutta hän tuli kustantamoon runokokoelman käsikirjoituksen kanssa, ja se oli tavattoman hyvä, hänen tuotantonsa parhaasta päästä. Runot olivat saaneet hautua ja kypsyä runoilijan mielessä, se huokui niistä”, Kostamo kertoo.
Käsikirjoitus maailmalle
Se, missä vaiheessa kirjoittajan kannattaa ruveta avaamaan pöytälaatikkoaan ulkopuoliselle maailmalle, on Kostamon mukaan pitkälti persoonasta kiinni. ”Käsikirjoituksen valmiusasteen oma-arvioinnissa on kyse subjektiivisista tunnoista ja tiloista, ja kirjailijat poikkeavat tässä paljon toisistaan.”
Joitain suosituksia voi toki antaa. Pääsääntönä voi pitää sitä, että palautetta saa siitä, mitä antaa luettavaksi. Jotkut runoilijat lähettivät muutaman runon tai sikermän runoja näytteeksi uudesta vaiheestaan. Näihin vaiheisiin liittyy myös ahdistusta; hapuillaan vielä kuin sokkona. Silloin kirjoittajasta tuntuu tärkeältä kuulla luottolukijan mielipide ja saada palautetta siitä, miten lukija kokee tekstin. Etenkin nuoren kirjoittajan on ensisijaisen tärkeää päästä selvyyteen omasta laadustaan ja siitä, ”mikä on se oma sanottava”.
Joskus harvoin Kostamo sai lukeakseen painovalmiin käsikirjoituksen. ”Mirkka Rekolan teokset olivat niin valmiiksi työstettyjä ja ajateltuja, että korkeintaan jostakin pilkun paikasta saatoimme neuvotella. Rekola nimesi runokokoelman tulemisen ’prosessiksi’ ja hän tiesi, milloin se on loppuun saatettu”, Kostamo kertoo.
Hän muistuttaa siitä ihanasta tosiasiasta, että ”kirjallisuus on elämää lauseissa”. Mutta myös kokonaisuuden tulee toimia.
Joskus kokonaan uusi kirjoituskerta on tai olisi tarpeen. Kustannustoimittaja tekee karhunpalveluksen, jos jättää kertomatta tästä kirjailijalle. Mutta joskus Kostamokin on päätynyt julkaisemaan teoksia, joissa tekijä ei ole ollut parhaimmillaan – teoksia, jotka olivat esimerkiksi syntyneet raskaassa elämäntilanteessa. Kustantajana Kostamo joutui punnitsemaan kunkin kirjailijanuran kokonaisuutta. ”Julkaistako vai ei?” Loppupäätelmäksi tuli: ”Yksi hento teos ei haittaa. Sitä kautta tekijä voi taas päästä vakaalle pohjalle.”
”Tekstissä voi olla mainioita jaksoja, jotka eivät pääse oikeuksiinsa löysien ja vajaiden osioiden kuormituksessa. Silloin esilukija voi kannustaa tekijää lisäponnistuksiin, jotta huojuva talo pysyisi pystyssä”, Kostamo sanoo ja muistuttaa, että ”lahjakkaimmallekin kirjailijalle voi ulkopuolinen lukija antaa arvokasta palautetta, jos hän on oivaltava, tekijän ominaislaadun tiedostava ja sitä kunnioittava lukija. Tekstissä saattaa olla pullistumia, jotka eivät rakenna kokonaisuutta. Myös sanavalinnoista voidaan keskustella, ja editori joutuu välillä tarkistamaan faktoina esitettyjen väittämien oikeellisuutta. Kirjanteko on sentään iso, paljon työtä vaativa urakka.”
Joskus aiempi hedelmällinenkin yhteistyö kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä kariutuu. Siinä tilanteessa editori voi tarjota tilalleen toista lukijaa. Näin kävi Eila Kostamon ja Helvi Hämäläisen vuodesta 1973 vuoteen 1986 kestäneelle monipuoliselle yhteistyölle. Hämäläinen vaati, että hänen siihenastinen tuotantonsa julkaistaisiin koottuina teoksina. Tähän ei kustantamossa voitu suostua. Kaunokirjailijoiden koottuja teoksia ei tuolloin enää julkaistu.
Hyvä kustannustoimittaja on hyvä lukija
Kustannustoimittajan työ on oppia ja opiskelua iän kaiken. Lahjakkaat kirjailijat, ennen eläneet ja nykyiset, ovat hänen oppimestareitaan. Yhteistyökumppanuuden keskiöön asettuu käsikirjoitus ja sen hiominen ainutlaatuiseksi timantiksi yhteistyössä tekijän kanssa. ”Tavoitteena on mahdollisimman hyvä yhteinen lopputulos, eli valmis kirja”, kuten Kostamo asian kiteyttää. Kustannustoimittajan työssä hän pitää sopimusasioita toissijaisina ja alisteisina tekstin kanssa tehtävälle työskentelylle.
Ateljeekriitikkoa kirjailijan ei aina tarvitse hakea kustantamosta saakka. Tärkeintä on, että hyvän lukijan ominaisuudet täyttyvät. ”Ehkä tuttavapiiristä löytyy herkkävaistoisia lukijoita, joihin kirjailija voi luottaa. Ystäväkin hän voi olla, jos tuo ystävä pystyy lukijana suhtautumaan tekstiin tekstinä, siis oivaltavasti ja jotenkin objektiivisesti.” Kostamon mukaan juuri tämänkaltaisella lahjakkuudella varustetut henkilöt usein hakeutuvat ja valikoituvat kustannusalalle.
Eila Kostamo on myös tunnettu Flaubert-kääntäjänä. Kostamo pitää Flaubertia siinä mielessä ehtymättömänä, että ”hänestä löydetään aina uusia näkökohtia, uusia tapoja tulkita hänen luomuksiaan”. Haava-teoksessaan (1983) Kostamo nostaa esille Flaubertin hyvän lukijan ja editorin ominaisuudet. ”On miltei järkyttävää lukea Flaubertin kattavasti säilynyttä kirjeenvaihtoa ja todeta, miten paljon aikaa hän käytti varsin keskinkertaisten kollegoiden neuvomiseen ja näiden tekstien perkaamiseen. Kirjallisuus oli Flaubertille pyhä asia. Asenne ulottui myös kollegoihin, ja hän oli hyvin lojaali kirjailijakollegoitaan kohtaan. Jotkut kirjailijaystävistä vastavuoroisesti kommentoivat hänen käsikirjoituksiaan. Tuohon aikaan kustantajat vain kustansivat.”
Vaivannäkö kuuluu kirjailijan työhön
Gustave Flaubert on jossakin määritellyt kirjallisen lahjakkuuden pitkälliseksi kärsivällisyydeksi. Kostamo on osittain samaa mieltä: ”Ei ennusta hyvää, jos kirjoittaja ei viitsi nähdä vaivaa, koska vaivannäkö kuuluu tähän juttuun.”
Kostamo ei itse koskaan jättänyt kustantamoon lähetetyn käsikirjoituksen lukemista yhteen sivuun, vaikka alku ei olisi häntä sytyttänytkään. Hän kertoo aina ainakin selanneensa käsikirjoituksen kokonaan läpi siltä varalta, että ”jostain kohtaa löytyisi helmiä”. Hän painottaa romaanin ja novellin olevan kielellisiä kokonaisuuksia.
Tekstin lukemisessa ja palautteen antamisessa on kyse rehellisyydestä, siitä että kunnioittaa tekijän yritystä, oli tämä sitten harrastajakirjoittaja tai ammattikirjailija. Annettu, perusteltu kritiikki tarkoittaa aina tekijän ja tulevan teoksen parasta. Joskus täytyy myös myöntää oma lukijan rajallisuutensa. Silloin voi pyytää toimittajakollegaa lukemaan, josko tämä pääsisi paremmin sisälle käsikirjoituksen maailmaan.
Yhtä oikeaa tapaa ei tässäkään taiteenlajissa ole, vaan hyvään lopputulokseen voidaan Kostamon mukaan päästä eri reittejä: ”On monta tapaa hoitaa työnsä hyvin. Jokainen tekee sen persoonallaan. Eriytymistä tapahtuu kustantamoiden sisällä. Kaikki eivät esimerkiksi ole yhtä harrastuneita runouden lukijoita. Toimittajat vaihtavat tekstejä keskenään myös omasta aloitteestaan.”
Kirjoittaja voi saada vinkkiä tekstilleen sopivan kustannustoimittajan löytämisessä käsikirjoituksia arviovilta tahoilta kuten lääninkirjailijalta, kirjoittajaopistoilta, Nuorelta Voimalta tai vaikkapa Säröltä. Kostamo tietää myös, että kirjailijoilla on luontainen kyky löytää itsekin oikean lähteen äärelle:
”Kirjailijoilla on hyvä vaisto hakeutua sellaisten kustannustoimittajien puheille, joiden kanssa homma toimii.”
”Ole kiltisti tai Strindberg vie sinut!”
Kostamo vertaa kirjoittamisen aloittamista kylmään veteen hyppäämiseen. Jokaisella on rituaalinsa, joiden kautta sanojen tie paperille löytyy. ”Jotkut kirjoittavat hetken aamulla, itse kirjoitan pitkiä päiviä. Aloitan kello kahdeksalta kahvihampaan kiusaamisen laihalla teellä. Kymmeneltä on saatava kuppi hyvää kahvia. Kirjoittaminen vaatii hilpeätä mieltä ja rentoutta”, Kostamo kertoo omista rituaaleistaan.
Pitkistä kirjoituspäivistä huolimatta Kostamon kirjailijaminä ei lepää yölläkään. ”Ideoista parhaat kirjoitan yöllä paperille. Aamulla niiden loisto on usein himmennyt, mutta parhaat oivallukset tulevat sillä tavoin.” Kun yksi työ on valmis, toinen muhii takaraivossa, joskus kolmaskin. Tuolloin Kostamo uskoo olevansa aiheiden armoilla, kuten kuka tahansa kirjoittaja, mutta lohduttautuu kokemuksen tuomalla tiedolla siitä, että ”kun seuraa väkevintä vaistoaan, tuntu ja innostus säilyvät”.
Samat aiheet ja teemat kiertävät usein kirjailijan tuotannossa, eikä Kostamo pidä sitä pahana. Itse hän palasi romaanissaan Mulperipuun mehu (2002) aiheeseen, josta hänellä oli aikaisemmissa teoksissaan jäänyt ”tärkeitä asioita sanomatta” .
Mulperipuun mehu kertoo naisen matkasta varhaislapsuuden maisemiin Skåneen, jossa kirjan päähenkilö Irma oli sotalapsena Eila Kostamon itsensä tavoin. Kostamo sanoo halunneensa tietää enemmän asioista, joita ei lapsena voinut ymmärtää. Esimerkkinä hän mainitsee hänelle toistuvasti lausutun uhkauksen ”ole kiltisti tai Strindberg vie sinut!” viitaten August Strindbergiin, joka oli seudulla seurattu hahmo vierailuidensa aikana.
Eila Kostamo antaa lohdullisen neuvon oman tiensä epäilijöille sanoessaan, että ”veto kirjoittamiseen paljastuu aikaa myöten”. Omista kokemuksista ja ongelmista lähtevä kirjallisuus ja kirjoittaminen vaatii hänen mukaansa hyvää suodattamista, ja Kostamo muistuttaakin etäännyttämisen jalosta taidosta: ”Tehdään luomuksia, ei muisteluksia. Aineistona elettyä elämää voi toki käyttää.”
*
Jälkisanat:
Tämän haastattelun jälkeen Eila Kostamo on käsitellyt kustannustoimittajan työtä artikkelissaan “Mirkka Rekolan kustannustoimittajana”, joka sisältyy teokseen Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön, 2011. Annika Idströmin Veljeni Sebastian -romaanin 5. painokseen, 2012, kirjoittamissaan jälkisanoissa “Annika Idströmin romaanitaide” hän on luonnehtinut myös pitkää yhteistyötään kirjailijan kanssa. Artikkelissaan “Minne kertomus ei yllä”, joka julkaistiin Elämäntarina-lehdessä (2 / 2015), hän on niin ikään käsitellyt teemaa, lähtökohtanaan Karl Ove Knausgårdin samanniminen essee.