Veisin ulkomaille suomalaista järkevyyttä ja hulluutta

Mistä suomalaisten poikkeuksellinen järkevyys ja järjestelmällisyys on peräisin, pohtii pitkään ulkomailla asunut suomentaja Seija Kerttula.

[dropcap]E[/dropcap]n ole kai koskaan kokenut itseäni mitenkään intohimoisesti suomalaiseksi. Syynä lienee se, että vietin lapsuuteni kirjojen maailmassa ja assosioiduin niiden kosmopoliittiseen maailmaan enemmän kuin ympäristööni. Sittemminkin olo Suomessa tuntui jokseenkin ulkopuoliselta. Ehkä siksi olen viihtynyt ulkomailla, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, miksi ei ole niin kuin muut.

Omaan suomalaisuutensa kuitenkin törmää toisella tasolla. Suomi alkaa vähitellen tuntua yhä järkevämmältä paikalta ja suomalaiset maailman järkevimmiltä ihmisiltä. Onnettomuuksien ja rikosten uhrien omaisia ei siellä revitä tiedotusvälineisiin selittämään, miltä tuntuu. Elokuvateattereissa ja televisiossa on elokuvia muullakin kuin omalla kielellä, ja kulttuuriohjelmat käsittävät vieraitakin kulttuureja. Lavuaarissa käytetään vedensekoitinta eikä kahta hanaa, josta toisesta tulee tulikuumaa vettä ja toisesta jääkylmää. Keittiössä on myös huuhteluallas ja kuivauskaappi. Suihkusta tulee vettä riittävästi. Home ja vesivahinko ovat tavattomia katastrofeja eivätkä osa normaalia elämää. Ruostumaton teräs ei ruostu. Sisällä palelemista ei pidetä kansallisurheiluna eikä lumisadetta ja kymmenen asteen pakkasta kansallisena hätätilana. Lämmityslaskut eivät aja köyhiä ja eläkeläisiä perikatoon. Korjaajat tulevat silloin kuin lupaavat, ihmiset vastaavat sähköpostiviesteihin. Erikoislääkärille saa tarvittaessa ajan tuosta vain eikä tarvitse ruinata lähetettä yleislääkäriltä.

Jollain ihmeen konstilla suomalaiset ovat onnistuneet tekemään itsestäänselvyyden ja standardin siitä, mikä muille on luksusta.

Sitä alkaakin ihmetellä, mistä kaikki tämä järkevyys ja järjestys ovat peräisin. Oman teoriani mukaan se perustuu introverttiin luonteeseen. Suomalaisilla asiat tapahtuvat yleensä pään sisällä, ja tämä sujuu helpommin, kun ympäristöstä on saatu mahdollisimman häiriötön. Ongelmien ratkaisu edellyttää myös sosiaalisuutta, mistä siitäkään suomalaiset eivät kauheasti nauti muiden kuin samanhenkisten kanssa. Ulkomailla introverttia tökkii nimenomaan käytännön ongelmien paljous. Pitää koko ajan hillitä itsensä, ettei loukkaa paikallisia sanomalla: ”En tajua, miksi tätä ei tehdä kunnolla. Suomessa asia on hoidettu sillä ja sillä järkevällä tavalla.”

Ilmeisesti suomalaiset kehittivät jo viljelys- ja metsätöissä teknisen mielenlaadun, joka ei ainoastaan syleile uusia elämää helpottavia keksintöjä vaan myös pystyy kehittämään sellaisia itse.

Introverttius on luovuudelle hyvä alusta, oli se sitten luonteeltaan teknistä tai taiteellista. Suomalainen taiteellisuus tosin tuntuu pääsevän ulkomailla läpi tietynasteisen hulluuden kautta.

Näytän mustavalkoisen Pidä huivista kiinni, Tatjana -elokuvan englantilaiselle ystävälleni, jolle Kaurismäki on kumma kyllä tuntematon – yleensä leffafriikit tuntevat hänet maassa kuin maassa. Elokuvan loputtua ystäväni on innoissaan. Olen hämmästynyt. Voiko suomalaisempaa olla? Mitään ei puhuta. Kaikki on äärimmäisen ankeaa eikä mihinkään oikein tunnuta pääsevän. Mutta minimalistinen lähestymistapa herkistää mielen, ja elokuvan käännekohdaksi nouseva pieni ele koskettaa syvältä. Lopussa katsojalla on epämääräisen hyvä olo. Jotain on tapahtunut oman pään perimmäisessä kammarissa.

Matkailun edistämiskeskus onkin turhaan huolissaan. Kaurismäki vie ulkomaille parhaita suomalaismaisemia: niitä universaaleja päänsisäisiä.

Kolumni on julkaistu Särön numerossa Suomi-Perkele (nro 17 – 18). Osta numero täältä.