Islantilaisen Sjónin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi muistuttaa paljon hänen aiempaa romaaniaan, vuonna 2005 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanutta Skugga-Balduria. Molemmat ovat tiiviitä historiallisia romaaneja, joissa kerrotaan muutaman kuukauden aika Islannin itsenäisyysliikkeen loppuajoilta parin päivän jaksoissa. Molemmissa on myös keskeisenä teemana vähemmistöjen kohtelu: Skugga-Baldurissa marginalisoituna ja syrjittynä on kehitysvammainen Abba-tyttö, Kuukivessä homoseksuaali ja prostituoitu orpopoika Máni Steinn.
Molempien pienoisromaanien tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta kuten Sjónin teoksissa aina, suuri maailma tekee tuloaan isäntämaa Tanskan kautta piskuiseen saarivaltakuntaan, niin hyvässä kuin pahassa: ”Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavíkissa ja suuressa maailmassa.”
Eletään murroskohdassa, jota Sjón kuvaa minimalistisesti, voimakkaita kontrasteja hyödyntäen. Tapahtumien alla väreilee Islannin kohtalonkysymys, pienen ja syrjäisen kansakunnan selviytyminen toisaalta oman onnensa nojaan sysättynä, toisaalta isommistaan riippuvaisena. Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1918, jolloin Islanti julistettiin itsenäiseksi Islannin kuningaskunnaksi, joka oli personaaliunionissa Tanskan kanssa (aina vuoteen 1944 asti). Samaan aikaan maailmalla riehuva espanjantauti kulkeutuu saarelle. Luonnonvoimatkaan eivät anna ihmisille rauhaa: alueen suurin tulivuori Katla on purkautumistilassa. Taivas värjäytyy punaiseksi ja tummenee tuhkapilvestä, ja vaikka Katlan purkautuminen ei ole juonenkäänteiden kannalta merkittävää, se on kuin tapahtumien taustalle maalattu kulissi.
Paljon konkreettisempi vaikutus on espanjantaudilla, joka lamaannuttaa Reykjavíkin ja likipitäen pysäyttää kaupungin elämän kokonaan. Elämästä tulee vaikeaa, kun kaiken lisäksi eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä pula-aikaa. Talvi tekee tuloaan, hiiliä ei ole, ja koteihinsa eristäytyneet ihmiset sinnittelevät kylmässä kuka mitenkin.
Sjónin tuotantoa lukiessa voi huomata elementtejä, jotka toistuvat kirjasta toiseen. Hän on niitä kirjailijoita, jotka vinkkaavat ilkikurisesti silmää lukijalle ja palkitsevat tarkkaavaisimmat Sjón-universumiin vihkiytyneet. Taiteilijanimi Sjón (oikeasta nimestä Sigurjón) tarkoittaa näköä tai katsetta, ja erilaiset viittaukset silmiin ja näkemiseen ovat osa kirjailijan tuotannon keskeistä kuvastoa. Kirjailijan 16-vuotiaana omakustanteena julkaistun esikoiskokoelman nimi oli kaukonäköisesti Sýnir, ”Näkyjä”. Muissakin kirjoissa on näkeminen esillä jo nimessä, kuten ensimmäisessä suomennetussa romaanissa Sinun silmäsi näkivät minut (rakkaustarina) (Like, 1994).
Muita toistuvia elementtejä ovat varjot, luukut ja valepuvut, ja niillä on oma merkityksensä myös Kuukivessä. Elokuvat jo sinällään palvelevat tarkoitusta kurkistusluukkuina toiseen maailmaan, mutta Sjón ei ole tyytynyt tähän mielikuvaan. Hän luo omat varjoleikkinsä ja salaperäisen tunnelman elokuvateatterin katsomoon, jossa ihmiset kohtaavat ja hakevat lämpöä toisistaan hiilipulasta kärsivässä, influenssaepidemian runtelemassa kaupungissa. Elokuvateattereihin kätkeytyy paradoksi: tartunnan saaminen tiiviissä julkisessa tilassa on melko todennäköistä, mutta elokuvat ja sosiaalinen kanssakäyminen tarjoavat lohtua epävarmoissa olosuhteissa:
”Hiljaisessa hämärässä, humisevan valonvälkkeen alla muutamat katsojat alkavat supattaa kaupungin tilanteesta, aluksi puoliääneen mutta sitten ääntä säästelemättä. Lisää ihmisiä osallistuu keskusteluun, ja pian elokuvanäytös muuttuu kansankokoukseksi, jossa kerrotaan tarinoita epidemian käyttäytymisestä.”
Vastaan tulevat myös Sjónille tunnusomaiset surrealistiset minijaksot. Kuvaus Islannissa esitetyistä elokuvista 1900-luvun alussa perustuu todellisuuteen. Juuri näin kukoistava elokuvakulttuuri Euroopan syrjäisimmässä pääkaupungissa kirjailijan mukaan todellakin oli:
”Islannin pääkaupungissa on kaksi elokuvateatteria, Vanha Kino ja Uusi Kino. Niissä esitetään elokuvia joka päivä, yksi tai kaksi arkipäivisin ja kolme sunnuntaisin. Kukin esitys kestää yhdestä kahteen ja puoleen tuntia. Tosin viime aikoina elokuvista on tullut niin pitkiä, että joskus ne täytyy esittää kahtena iltana.”
Romaanin alkuperäinen nimi Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei var till (”poika jota ei koskaan ollut”) tuntuu vihjaavan johonkin lavastettuun ja näkymättömään. Kertomuksen päähenkilö on 16-vuotias orpopoika Máni Steinn Karlsson, intohimoinen elokuvien ystävä, joka ansaitsee itselleen pääsylippurahaa elokuviin myymällä seksipalveluja miehille 1900-luvun alun Reykjavíkissa, jossa oli tuolloin 15 000 asukasta. Kirjassa vilisee useita tuolloin Reykjavíkin kahdessa kinossa pyörineitä ulkomaisia elokuvia. Keskeisin on ranskalaisen Louis Feuilladen Les Vampires -elokuvien sarja, johon liittyy myös salaperäinen tyttö Sólborg Guðbjörnsdóttir eli Sóla Guðb-. Sóla yhdistyy Máni Steinnin mielessä Les Vampiresin Irma Vep -hahmoa näyttelevään Musidoraan. Hänessä henkilöityy elämänjano ja intohimo vastavoimina arjen vaikeuksille ja toivottomuudelle. Tavallaan Sóla on käänteinen vampyyri: hän virkistää ja synnyttää elämänjanoa Mánissa, joka elää moninkertaisessa epävarmuudessa sekä maailmanhistoriallisten tapahtumien että oman heikon sosiaalisen asemansa vuoksi.
Sóla tarjoaa pojalle erilaisen kiintopisteen kuin liian lyhyet ja ohimenevät, käytännössä mahdottomat, tai sitten hyväksikäyttöön perustuvat miessuhteet. Mutta siinä missä miehiä on homoseksin säädyttömyydestä huolimatta suhteellisen helppo tavata varjoisilla kujilla, Sóla pysyy tavoittamattomana, ja suhde häneen väkevänä mutta platonisena. Sóla edustaa sitä, mikä on häilyvää, muuntuvaa, epäselvää ja jännittävää.
Sóla, jonka valepukuisuuteen vihjataan monissa kohdissa, samastuu toisaalta myös kulkutautiin, jonka etenemistä ei pysty näkemään, ja jolla on pääsy kirjaimellisesti kenen tahansa ihmisen ruumiiseen. Onhan viruskin loppujen lopuksi elävä järjestelmä, jolla on halu elää ja menestyä.
Vampyyriteema ilmentyy myös pojan harjoittamassa prostituutiossa. Suuseksikohtauksissa ei voi kaihtaa mielikuvaa elämännestettä imevästä vampyyristä. Ruumiin myyminen voi merkitä myös sielun tyhjentämistä: vaikka Mánin tunteita ei kuvata – prostituutio on hänelle vain työtä, joskus enemmän, joskus vähemmän nautinnollista – spekuloin sitä, voiko nuori poika selvitä seksuaaliselta hyväksikäytöltä ilman sielullisia säröjä. Henkistä pahoinvointia ei kuitenkaan tuoda kirjassa esille, ellei sitten tulkitse pojan (lopussa paljastuvaa) näkymättömyyttä ja olemattomuutta tyhjyytenä, jonka seksuaalinen hyväksikäyttö on aiheuttanut. Sjón luo kertomuksessaan kuitenkin niin tiiviitä ja kerroksellisia merkityksiä, etteivät yksiselitteiset tulkinnat ole kovin mielekkäitä.
Jotain surumielistä poika kuitenkin kantaa hahmossaan, mitä ilmennetään mustilla perhosilla:
”Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot.”
Sjón on visuaalinen kirjailija – hänen paletistaan on lähtenyt tällä kertaa aimo annos punaista, mustaa ja tuhkanharmaata. Tyyli sopii hyvin kirjaan, jonka tärkeää osaa näyttelevät mykkäelokuvat. Sjónin merkitysleikit ovat myös viihdyttäviä ja tyylikkäitä, mutta mietin välillä, ehkä kyynisesti, turvautuuko Sjón ehkä liiaksikin hyväksi havaittuun kaavaan, jolla lukijat saavat ”sitä taattua Sjónia” ja jolla tyhjennetään palkintopöydät varmimmin.
—
Kritiikki on julkaistu Särön numerossa Taide ja missio (nro 26-27). Osta numero täältä.