William Butler Yeats, Näky. Suomentanut Jyrki Vainonen. Basam Books 2021. 280 sivua.
Joskus vuosikymmeniä sitten kävi niin, että entinen luokkatoverini alkoi kuulla ääniä. Ehdotin, että hän kirjoittaisi puheet paperille. Onneton teki työtä käskettyä. Siitä taas seurasi, että minun oli pakko viettää yksi pitkä iltapäivä kirjastotalon viereisessä pensaassa (miksi pensaassa, sanokaapa se) ja pohtia hänen kanssaan noiden puheiden mahdollista kirjallista laatua. Kaikki turhaan, sillä tuskainen ihminen, entinen luokkatoveri, oli yksinkertaisesti hoidon tarpeessa. Mitään sanottavaa hänen päässään supattavilla äänillä ei ollut, kunhan vain kiusasivat.
Kirjallisuuden Nobel-palkintoja on myönnetty monenlaatuisista syistä. Joseph Brodsky vihjaa, että hänen maanmiehelleen Mihail Solohoville sellainen järjestyi vasta kun Neuvostoliitto teki Ruotsista riittävän suuren laivatilauksen. Kenties Brodskya kalvoi pieni epäily oman palkintonsa todellisista perusteista. Irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865–1939) palkinnon syvintä syytä en tiedä. Nobel-organisaation sivuilla lukee vain: ”hänen aina inspiroituneesta runoudestaan, joka korkeassa taiteellisessa muodossa ilmaisee kokonaisen kansakunnan henkeä.” Ehkä se oli juuri näin – ensin runous ja sitten Irlannin asia. Yeatsin tapauksessa äänien kuuleminen ainakin loppui pian palkinnon myöntämisen jälkeen.
Yeats kuuli ääniä, koska puhujana oli hänen vaimonsa. Siihen pensaaseen en oikeastaan välittäisi työntää päätäni, mutta todetaan nyt tämä: Georgie Hyde-Lees, Yeatsin puoliso ja aviollisesta asemastaan innoittunut meedio, joka neljä päivää vihkimisen jälkeen alkoi pulputa kirjallista ainesta automaattikirjoituksella ja myöhemmin puhumalla, ilmaisi että monilukuisten henkien äänet halusivat ”tuottaa metaforia runoutta varten”. Yeatsista se oli kiehtovaa ja varmasti imartelevaa, inspiroivaa. Runoilijana symbolismiin juurtunut Yeats ei malttanut olla uskomatta, että äänillä oli sanottavaa. Vaimo sai kunniaa vain välikätenä, vaikka hän (siis henget) patisti puolioppinutta miestään opiskelemaan perusasiat ja lukemaan Platonia.
Todettakoon jo kärkeen, että lopputulos, vuonna 1937 lopullisena versiona ilmestynyt Näky, jonka Jyrki Vainonen on Yeatsin runojen (2015) jatkoksi huolellisesti suomentanut ja monin viittein varustanut, on yksi viime vuosien oudoimpia käännöshankkeita. Suomentajan kunnioitettava vaivannäkö tuntuu vielä kummemmalta, kun sisältö enimmäkseen on kiusallista ja pitkäpiimäistä jorinaa: ”Koska uskonnollinen maailmankäsitys alkaa ja loppuu Vaiheessa 15, Marsin ja Venuksen konjunktio vallitsee sen syntyhetkellä, ja Saturnuksen ja Jupiterin kohtaaminen sen päättyessä. Vastaavien olosuhteiden luonnehtimat vaiheet ovat vaiheita, joissa Olemisen Ykseys on mahdollista. Vuo, joka hallitsee primaarista maailmanjärjestystä, tulee pian itse järjestyksen alkamisen jälkeen, ehkä sen Vaiheessa 16, ja se mikä hallitsee antiteettista järjestystä tulee hyvän aikaa ennen edeltävän primaarisen järjestyksen loppumista, ehkäpä sen Vaiheessa 26.” (sivu 255)
Otan tähän asiaan autokriittisen kannan, sillä aikoinani, vuosikymmeniä sitten, olen itse nähnyt paljon vaivaa suomentaakseni ruotsalaisen monioppineen Emanuel Swedenborgin (1688–1772) henkimaailmaan liittyviä tekstejä, joiden pitkäpiimäisyys ja runollisuuden puute on laajalti tunnustettua. Nyt en osaa enää kysyttäessä selittää, miksi niin tein. Oikein tai väärin, Näky muistuttaa minua järjettömästä työstä, jonka perusteet kummittelevat ylimitoitettuina laivakauppoina oman pusikkoni hämärässä. On tunnettua, että Swedenborg inspiroi myös Yeatsiä, joten tässä asiassa yksi ei liene toista huonompi. Yhteistä heille on sekin, että sanottavan kangistuminen alkaa heti kun visiosta rakennetaan järjestelmä. Swedenborgin hulluutta tekee mieli ymmärtää (nyt vedän kotiinpäin), sillä hän eli modernin tieteen syntyaikaa. Yeatsin kohdalla hullutukseen on tuntuvasti hankalampi innostua. Saattaa olla yhdentekevää, mistä runoilija kuvansa kaivaa, mutta Näky ei ole runo.
Näyn raskassoutuisuudelle löytyy monia syitä. Yeatsin kirjahan nojaa siihen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun porvarilliseen esoteriaan, spiritismiin ja okkultismiin, joka nyt näyttää lähinnä vastareaktiolta materialismille (marxismin uhka). Asian kulttuurihistoriallista merkitystä ei käy kiistäminen, mutta se ei tarkoita, että tekstin laatu sillä paranisi. Sivumennen sanoen, onko modernilla ajalla muuta okkultismia olemassakaan kuin porvarillista? Toisekseen käy niin, ettei kirjaansa 1920- ja -30-luvuilla työstänyt mutta symbolisminsa pidättelemä Yeats pyri tuottamaan uudenlaista taidetta, vaan pikemmin haraa sitä vastaan. Tässä pilkahtaa esiin spiritualismin konservatiivisuus – valjenneet salaisuudet ovat aina lähtökohtaisesti muinaisia, eivät futuristisia. Ja kun tieto tulee niin sanotulta korkeammalta taholta, on se omiaan ruokkimaan ajatusta valituksi tulemisen erityisyydestä. Pohjavire on siis antidemokraattinen. Ei yllätä, että poliittisesti Yeats kallistui autoritaarisen yhteiskunnan suuntaan ja flirttaili (monen muun tavoin) myös fasismin kanssa. Ilmassa oli sellaisia ääniä. Ezra Poundin (1885–1972) tapauksessa runoilija lopulta muuttui yhdeksi niistä.
Kysymys modernismista liittyy hyvinkin Poundiin, jolle omistetuilla esipuheilla Yeatsin Näky alkaa. Olihan Pound 1910-luvulla hankkiutunut joksikin aikaa mestari Yeatsin sihteeriksi. Jälkimmäinen tunnustaa oman taiteensa nousevan aivan eri lähtökohdista kuin kaksikymmentä vuotta nuoremman kollegan, mutta antaa arvoa keskusteluyhteydelle. Ilmaisunsa kypsymisestä Yeats kyllä kiittää pelkästään henkimaailman neuvoja, ei Poundia. Ehkä se on oikein.
Väärin taas olisi sanoa, että Näky on kauttaaltaan tylsä. Poundille lähetetty johdanto, jossa Yeats selostaa metodologiaa eli vaimonsa kanssa tehtyä työtä, on lyhyt ja sujuva. Johdantoa seuraava teksti Michael Robartesin ja hänen ystäviensä tarinoita: katkelma hänen oppilaittensa tekemistä muistiinpanoista on kokonaisuuden paras. Ennen kaikkea siinä on huumoria, jota kirjan loppusivuilta saa turhaan etsiä. Teksti kuuluu selkeästi kirjallisuuden piiriin ja tuo ajoittain mieleen Raymond Rousselin Locus Solus -kirjan ja monet Jorge Luis Borgesin tarinat. Edellinen lienee puhdas assosiaatio, jälkimmäinen luultavasti suora vaikutussuhde. Yeatsinsä lukeneen Borgesin oppineisuus on siinä, että hän tyytyy kirjallisuuteen ja sen keinoihin. Irlantilainen taas haluaa mennä runoutta pidemmälle ja selittää symboleita ja salaisuuksia.
Asian voi ilmaista niinkin, että menneen vuosisadan runoilija Yeats punnertaa aivan tosissaan, mutta jäljessä tulleet tarkkailevat asiaa jo ikään kuin modernin jälkeisessä sivuvalossa. Borgesin kautta katsottuna Michael Robartesin ja hänen ystäviensä tarinoista onkin helppo tunnistaa tuttuja elementtejä (löydetty kirja, salaperäinen arabiheimo, goottilainen talo). Vaan entäpä aihelma miehestä, joka haluaa luomakunnan perisynnistä vapauttamisen nimissä opettaa käkiä rakentamaan pesiä? Luonto on vastahankainen, mutta miehen puoliso askartelee biologirakastettunsa avustuksella käenpesän ja tuo sen miehen kuolinvuoteelle. Kyllä Yeatsilla yhä leikkaa. Tuntuu vain siltä, että juuri tällaisten tarinoiden muodossa henkimaailmalta saatu symboliikka olisi tullut parhaiten käytetyksi.
Yeatsin suurta rakennelmaa en käy selittämään. Pensaaseen saa käydä joku muu, jos kiinnostaa (ja tokihan jotakuta kiinnostaa – akateemisia tulkintoja ja selityksiä on julkaistu kirjoittain). Totean ainoastaan, että Yeats aloittaa kuvalla kahdesta spiraalimaisesta ja vastakkaisesta suppilosta, toinen edustaa riitaa, toinen rakkautta. Viitteitä hän haroo sieltä ja täältä – hänen eklektisminsä määrä ”luin jostain että” on oma lukunsa – mutta runoilijana hän ei tunnu haluavan myöntää, että suppiloina kehivien kartioiden alkumuna on Dante. Jumalaisen näytelmän kulissit eli helvetin kuoppa ja kiirastulen vuori on Yeatsin henkimaailman versiossa ikään kuin lomitettu toisiinsa, ja matka niiden halki kehitelty edelleen taulukoiduksi selitykseksi ihmisluonteen ja maailman muutosten eri vaiheista.
Nimitin Yeatsille niin rakasta henkimaailmailua porvarilliseksi. Näin hän tuskin itse asiaa ajatteli, piti pikemmin mittatikkuna jotakin korkeampaa – eikö Poundkin luonnehtinut häntä runoilijana sanalla noble. Varmasti Yeats runoilijana lukeutuu kielialueensa klassikoihin. Esoteerikkona hän ei kyllä yllä yhtä ylös. Näky jää henkilökohtaiseksi höpötykseksi, monologiksi pensaassa. 2020-luvulla ajankohtaisinta siinä lienee ajatus ”turhauttajista”, hengistä, jotka sotkevat ”neuvojien” viestejä ja levittävät disinformaatiota – ”Koskaan ei riittävästi selitetty, keitä nämä turhauttajat olivat tai miksi he käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.” Sitä en ymmärtänyt minäkään, kun vuosikymmeniä sitten katsoin luokkatoverini sameisiin silmiin.
Lähteet:
Rebecca Liu, The Making Of A Millennial Woman (2019, Another Gaze).
Stefano Micali, The Capitalist Cult of Performance (2010, Human Studies)
Antti Nylen, Häviö (2018, Kosmos)
Oskari Onninen, Tarpeettomia ihmisiä (2019, Long Play 81)