Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Muoto ja merkitys (nro 49–50), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
”Se on sitten kuvataidetta.” Näin totesi allekirjoittaneelle kannastaan vakuuttunut keskustelukumppani, kun alkusyksystä 2010 olin tehnyt suusanallisesti selkoa vastikään Turun Sanomiin (28.10.2010) arvioimastani runoteoksesta. Keskustelun aiheena oli Teemu Mannisen Futurama, ilmaisussaan viljalti erilaisia visuaalisia ilmaisukeinoja, kuten kirjoitus- ja välimerkeistä koostuvia kuva-aiheita hyödyntävä runokokoelma. Keskustelutoverin kommentti on piintynyt mieleen eri taiteenlajien välisiä rajoja koskevan ehdottomuutensa ansiosta: kirjallisuudessa on kyse kirjoituksesta, kuvataiteessa kuvista, ja kirjallisuus luopuu omimmastaan sillä hetkellä, kun kirjoitus astuu kuvallisen esittämisen reviirille.
Kysymystä runokielen visuaalisista piirteistä voi kuitenkin olla perusteltua tarkastella myös astetta sävyrikkaammasta näkökulmasta. Erityisen perustellulta tämä tuntui vuonna 2010. Mannisen Futuraman ohella kirjauunista pullahtivat saman vuoden aikana muun muassa Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja, Harry Salmenniemen Texas, sakset, Eino Santasen Punainen seinä ja Henriikka Tavin Sanakirja, kaikki kielen ja ilmaisun visuaalista ulottuvuutta voimakkaasti painottavia runoteoksia. Samaan aikaan näköaistia aktivoitiin myös runouskeskustelun alueella. Runouslehti Tuli&Savun numerossa 1/2010 esimerkiksi julkaistiin yhdysvaltalaisen runoilijan Geof Huthin poeettinen essee ”Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta”.
Mistä visuaalisessa runoudessa oikein on kyse, ja miksi näönvaraisia, ensisijaisesti silmään vetoavia ilmaisukeinoja hyödyntävien runoteosten kirjoittaminen ja/tai julkaiseminen yleistyi Suomessa 2010-luvun taitteessa?
Vuosituhantinen visuaalisuus
Näköaistiin vetoavan runouden ilmiötä on mielekästä lähestyä osana laajempaa, kielen ja kirjallisuuden ilmaisullisia mahdollisuuksia kysyvää, kyseenalaistavaa ja laajentamaan pyrkivää kokeellisen kirjoittamisen virtausta. Visuaalinen runous tutkii ja hyödyntää kirjoitetun kielen näönvaraisia ominaisuuksia, ja juuri tässä näköaistiin vetoamisessa piilee visuaalisen runoilmaisun kokeellinen potentiaali.
Suomalaisessa runoudessa viimeisin kokeellistumisen vaihe ajoittuu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolle. Esimerkiksi Henriikka Tavin esikoiskokoelman, lukuisia visuaalisiksi luettavia runoja sisältävän Esim. Esan (2007) palkitseminen Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla on mielletty runouden kokeellistumisen kannalta keskeiseksi tapahtumaksi, institutionaaliseksi tunnustusaktiksi kokeelliselle kirjoittamiselle.[1]
Runoilmaisun visuaalisten ominaisuuksien korostuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin moderni ilmiö. Ensimmäiset tunnetut visuaaliset runot ovat antiikin hellenistisellä kaudella (n. 323–30 eaa.) kirjoitettuja kuvarunoja (engl. pattern poem, lat. carmen figuratum) eli runoja, joissa säkeiden sommittelu muodostaa jonkinlaisen näönvaraisesti tunnistettavan kuvion – antiikin runoilijoiden tapauksessa lähinnä alttarin. Varhaiskeskiajan kirjallisuudesta taas löytyy esimerkiksi ristin muotoon sommiteltuja runoja. Kiehtovana detaljina suomalaisesta kokeellisesta nykyrunoudesta taas löytyy suoria kytköksiä näihin molempiin kuvarunouden varhaisiin kerrostumiin. Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja ammentaa osan materiaalistaan antiikin kirjoituskulttuurista, ja Henriikka Tavin Esim. Esaan sisältyy muun muassa ristin muotoon sommiteltu runo.
Visuaalinen runoilmaisu nousee esille myös 1500–1600-lukujen eurooppalaisessa kirjallisuudessa.[2] Myöhemmin käsitys runokielen näönvaraisista ominaisuuksista muuttuu ja laajenee erityisesti 1900-luvun kokeellisesti kihisevissä virtauksissa; Stephané Mallarmén (1842–1898) Un coup de dés jamais n’abolira le hasard (1897, suom. Nopanheitto, 2006) ja Guillaume Apollinairen (1880–1918) Calligrammes (1918) nostetaan usein esille visuaalisen runouden kehityksen kannalta keskeisinä runoteoksina. Tutkimuskirjallisuudessa (esim. Shtutin 2019) varsinkin Mallarmén teokseen viitataan visuaalista ilmaisua edistäneenä runoutena; Mallarmé hyödyntää aukeaman tilallista potentiaalia uudella tavalla.
Runokielen konkreettinen hiljaisuus
Nykyrunouden visuaalisten ilmiöiden ymmärtämisen kannalta kenties huomionarvoisin historiallinen ilmiö on kuitenkin 1950-luvulla joltisenkin yhtäaikaisesti Euroopassa ja Etelä-Amerikassa käynnistynyt konkreettisen runouden suuntaus. Konkreettisessa runoudessa korostuvat kirjoituksen ja sitä kirjan sivulla ympäröivän tyhjän valkoisen tilan visuaaliset ominaisuudet. Konkreettinen runous kiinnittää huomion tekstin visuaaliseen ulottuvuuteen esimerkiksi typografian keinoin. Sanojen sisällön ja merkitysten sijaan keskeiseksi muodostuu sanojen ja jopa yksittäisten kirjain- ja välimerkkien visuaalinen vaikutusvoima. Konkreettisen runon lukeminen muistuttaa usein pikemmin maalauksen silmäilyä kuin sanojen sisällön ja merkitysten tulkintaa.
Konkreettinen runous asettuu näin poikkiteloin suhteessa runouden suulliseen traditioon ja/tai ymmärrykseen kirjoitetusta (runo)kielestä ensisijaisesti puhuttuun kieleen takaisinkytkeytyvänä ilmaisuna. Konkreettinen runo tavoittelee tunnistettavan, erott(aut)uvan ja lukijan metaforiseen korvaan vetoavan äänen sijaan kielen äänetöntä hiljaisuutta – ”silencio”, kuten konkreettisen runouden alkusysäykseksi mielletty Eugen Gomringerin (s. 1925) teksti (1953) julistaa.
Juuri suhde puheen ja äänen metaforiin tarjoaa yhden relevantin näkökulman myös monien nykyrunouden visuaalisten ilmiöiden tarkastelulle. Ymmärrys runon puheenomaisuudesta, eli runokielestä ennemmin todellisuuteen viittaavan puheen kuin itse todellisuuden jäljittelynä, on hallinnut suomalaista runoilmaisua ja runouden vastaanottoa 1950-luvulta lähtien. Mutkia vain hieman oikoen esimerkiksi 2010-luvulla yleistynyttä lavarunoutta voi ajatella puheenomaisen runon äärimmäisenä muotona – ilmaisuna, joka viimein lihallistaa metaforisen ideaalin runoudesta nimenomaan äänten moneutena. Lavalla lausuttaessa täyttymyksensä saavat runot eivät mielly enää puheen jäljittelyksi vaan puheeksi per se. Tämän kirjoituksen aluksi esille nostamaani, taiteenlajien välisistä raja-aidoista vakuuttunutta keskustelukumppania ivallisesti mukaillen voisi epäilemättä väittää, että lavarunoudessa ei ole kyse kirjallisuudesta vaan ääni- tai esitystaiteesta. Samaa klausuulia voisi varmasti soveltaa myös runoteosten yhäti sangen harvinaisiin äänikirjaversioihin – Atte Koskisen esikoiskokoelman Silmittömyys (2022) ehtoisasti eläytyvä tulkinta juolahtaa ensimmäisenä mieleen.
2000-luvun suomalaisen runouden visuaaliset ilmaisukeinot haastavat ymmärryksen puheesta, puheen jäljittelystä tai esittämisestä, runouden ainoana totuutena. Kielen visuaalisille ylätasangoille suuntautuva kokeileva tutkimusmatkailu alleviivaa ajatusta siitä, että kirjoituksella voi olla puheesta ja puheen esittämisestä riippumattomia ilmaisullisia tarkoitteita.
Visuaalisen runouden lukijan silmien edessä aukeaa kielen ehtymättömän ilmaisupotentiaalin hiirenhiljainen aava, joka muistuttaa ennen kaikkea siitä, että painetun kirjallisuuden pääasiallinen sisäänmenoaukko ei vieläkään sijaitse korvakäytävässä.
Kirjallisuus
- Apollinaire, Guillaume 1918/1995: Calligrammes. Poèmes de la paix et de la guerre 1913–1916. Éditions Gallimard.
- Brygger, Mikael 2010: Valikoima asteroideja. poEsia & Kirja kerrallaan.
- Gomringer, Eugen 1953: ”silencio”. (https://www.ubu.com/historical/gomringer/gomringer01.html)
- Haavikko, Paavo 1976: Viiniä, kirjoitusta. Otava.
- Helle, Anna 2019: Todellisuus pahoinpiteli runon. Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa. Eetos.
- Herbert, George 1633/2001: The Temple: The Poetry of George Herbert. Paraclete Press.
- Higgins, Dick 1987: Pattern Poetry: Guide to an Unknown Literature. State University of New York Press.
- Huth, Geof 2010: Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta. Suom. Karri Kokko & Henriikka Tavi. Tuli & Savu 1/2010.
- Kilpiö, Juha-Pekka 2017: Kirjoituskonesommitelma. Steve McCaffreyn konkreettinen runous ja (uus)materiaalinen kieli. WiderScreen 1–2/2017.
- Koskinen, Atte 2022: Silmittömyys. Äänikirja: lukija Anssi Niemi. WSOY.
- Laihinen, Miikka 22.8.2010: Sietämättömän vanutettuja viisauksia. Turun Sanomat.
- Laihinen, Miikka 2021: Tapahtuvia runoja. Kielen materiaalisuus ja lukutapahtuman subjektiviteetti 2000-luvun kirjamuodossa julkaistussa kokeellisessa suomalaisessa runoudessa. Turun yliopiston julkaisuja.
- Mallarmé, Stephané 1897/2006: Nopanheitto. Suom. Helena Sinervo. WSOY.
- Manninen, Teemu 2010: Futurama. poEsia.
- Manninen, Teemu 2011: Villiintyneet hakkuuaukeat. Suomalaiseen nykyrunouden aikalaishistoriaa. Teoksessa Teemu Manninen & Maaria Pääjärvi (toim.): Suomalaisia nykyrunoilijoita 2. Avain.
- Puttenham, George 1589/2007: The Arte of English Poesie. Cornell University Press.
- Rantama, Vesa 2020: Riittämätön yhteisö – me harvat, harhailevat runokriitikot. Teoksessa Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä. Tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto.
- Salmenniemi, Harry 2010: Texas, sakset. Otava.
- Santanen, Eino 2010: Punainen seinä. Teos.
- Shtutin, Leo 2019: Spatiality and Subjecthood in Mallarmé, Apollinaire, Maeterlinck, and Jarry. Between Page and Stage. Oxford University Press.
- Tavi, Henriikka 2007: Esim. Esa. Teos.
- Tavi, Henriikka 2010: Sanakirja. Poesia & Kirja kerrallaan.
- Viikari, Auli 1990/2012: Lyriikan runousoppia. Teoksessa Kantokorpi, Lyytikäinen, Viikari (toim.): Runousopin perusteet. Gaudeamus.
[1] Tavin palkitsemisen merkityksestä ks. Manninen 2011; Rantama 2020; Laihinen 2021. Suomalaisen 2000-luvun runouden kokeellisuudesta ks. esim. Helle 2019; Laihinen 2021.
[2] Huomionarvoisia julkaisuja ovat esimerkiksi englantilaisen hovimiehen George Puttenhamin (n. 1520–1590) käsikirja The Arte of English Poesie (1589), jossa mainitaan lukuisia erilaisia geometrisiä runomuotoja, sekä niin ikään englantilaisen George Herbertin (1593–1633) runot ”Easter-Wings” ja ”The Altar” (1633), joista jälkimmäinen viittaa niin nimellään kuin sommittelullaan suoraan visuaalisen runouden sylttytehtaalle, hellenistisen kauden alttarirunoihin. Myös Italiassa tapahtui: Dick Higgins nostaa esille erityisesti Pierio Valerianon (1477–1558) päärynän muotoon sommitellun latinankielisen kuvarunon ”Plerius” (1549), joka tunnettiin kirjallisten lähteiden perusteella aina Englannissa asti. Suomalaista runoutta tuntevalle lukijalle tällaisesta visuaalisesta ilmaisusta voi tulla mieleen esimerkiksi Paavo Haavikon vuoden 1976 kokoelman Viiniä, kirjoitusta runojenpikarimuotoa mukaileva asemointi, joka huipentuu kuuluisassa kuvarunossa ”Hyvänmuotoinen lasi, en sano kenen, ja minkä”. Haavikon runojen visuaalisen muodon taas voi mieltää kytkeytyvän Slovenian kansallisrunoilijan France Prešerenin (1800–1849) kuvarunoon ”Zdravljica” (1848, suom. ”Malja”), jonka säkeistöt on niin ikään asemoitu viinipikarien muotoon, ja jonka teksti tunnetaan myös Stanco Premrlin säveltämänä Slovenian kansallishymninä.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.