Joni Langin järjestyksessä toisen runokokoelman avainvirke lausutaan vasta hyvän matkaa teoksen puolivälin tuolla puolen: ”Vain sattumalta ihminen ajautuu olosuhteisiin, joissa kukaan muu ei kykene elämään.” Olosuhteiden kaipuun proosamuotoon taitetut runotekstit mieltyvätkin monin paikoin kuin ohimeneviksi leikkauksiksi kolhuisten kohtaloiden määrittämiin elämäntilanteisiin.
Teoksen luonnosmaiset, epätarkoiksi jätetyt hahmot paikantuvat järjestäytyneen yhteiskunnan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen katvealueille. Otsikkotasolle asti nostettu ajatus olosuhteista muuntuu kokoelman edetessä viittaukseksi lähihistorian tosiasiallisiin olosuhteisiin, fyysisen ja/tai sosiaalisen etäisyyden pitämisen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Varsinaisesta koronakirjasta puhuminen olisi Langin teoksen kohdalla ylitulkintaa, mutta ajallisen likeisyyden ansiosta mielleyhtymää on vaikea myöskään tyystin välttää.
En itse sanottavasti innostunut Langin esikoisteoksesta. Vuosikymmen sitten ilmestynyt Tarpeeksi nisäkäs (2013) pursusi aikalaisjulkaisuihinsa suhteutettuna taskulämpimällä ironialla ryyditettyä esikoisminästelyä, subjektiivisen tason pakonomaista ylikorostusta. Samalla kun kotimaiset runotrendit vetivät vuonna 2013 vahvasti päinvastaiseen, lyyrisen minän despoottista valtaa ja ironisen puherunon käytänteitä kyseenalaistavaan suuntaan, vaikutti Langin esikoinen kuin väärään aikaan syntyneeltä keskeneräiseltä harjoitelmalta.
Olosuhteiden kaipuu sen sijaan näkee kohtalaisesti vaivaa keskeislyriikan kliseistä irtautumisessa. Aivan viimeisiä sivuja lukuun ottamatta kokoelman tekstien fokuksessa on useimmiten joko etäisyyden päästä tarkasteltu ja tarkkailtu hän tai erilaisissa puhuttelumuodoissa konkretisoituva sinä. Laatikkomuotoon ladottu lakoninen proosalause tasapainoilee runoilmaisun ja lyhytproosan rajavyöhykkeellä, ja absurdin suuntaan taittuva ironia tekee kielestä miljööltään viistoa. Minän häivyttäminen on ollut Langin kirjoitukselle kuitenkin selvästi eduksi: jälki on kertaluokkaa vakuuttavampaa kuin esikoisessa.
Alku ei kuitenkaan lupaa hyvää, eikä loppu. Olosuhteiden kaipuu sekä käynnistyy että sulkeutuu listaavaa muotoa hyödyntävällä sikermällä. Teoksen monotoniset alkutahdit nakuttelee käskylauseita laatikkoformaattiin listaava tekstisarja ”Ohjeita läpikulkumatkalle”. Syntaktisen toisteisuuden voimaan luottava osasto hahmottuu yhtä aikaa neuroottiseksi kontrollipuheeksi ja erilaisia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia sääntöjä ironisesti perkaavaksi diskurssianalyysiksi. Ideassa on itunsa: käskyjen ja kieltojen orjallinen totteleminen rakentaa sosiaalisia, psykologisia ja toiminnallisia muureja ihmisten välille. Yksittäisten tekstien tasolla toteutus on kuitenkin yksioikoisuudessaan ilmeinen, turvallinen ja tylsä.
Teoksen päättävä listaus puolestaan palauttaa – ja paaluttaa – minän takaisin Langin ilmaisun keskiöön. Sikermään sisältyy nelisenkymmentä allekkain sijoitettua, sanaparilla ”osa minusta” alkavaa virkettä. Lausesarja rikkoo kiinnostavalla tavalla kokoelman proosarunoformaattia, mutta minän toisteista kirnuamista on silti vaikea ymmärtää. Olosuhteiden kaipuun päätäntä näet viestii sangen vahvasti, että teoksessa ei niinkään ole kyse sinän ja hänen asioista, vaan ensisijaisesti tai jopa yksinomaan meikämandoliinosta – itsestä ja identiteetistä toisten asiat lopulta kuittaavana ja samalla toiset valtansa vaikutuspiiriin assimiloivana herradiskurssina.
Aloituksen ja päätännän väliin sijoittuva materiaali on onneksi kirjoituksena kiinnostavampaa. Tekstien muotoratkaisut jakautuvat karkeasti ottaen kahtia yksikappaleisiin proosarunoihin ja useamman kappaleen varaan rakentuviin lyhytproosateksteihin. Ero tekstityylien välillä on ensisijaisesti rytminen. Laatikkomuotoisissa proosarunoissa korostuu Langin esikoisteoksesta tutulla tavalla hanakkaan pilkutukseen perustuva lauserytmi, kun taas lyhytproosaa kohti kallistuvissa teksteissä rytmiä jäsennellään enemmän kappalejaon avulla.
Tekstilajeja yhdistää ajan megatrendiä mukaillen voimakas kerronnallinen pohjavire: ”Tässä tarinassa siitetyt lapset tottuvat käden vapinaan, pälyilevään katseeseen, puhumiseen silloin kun kukaan ei kuuntele, radioon jonka on oltava aina päällä, mutta ei koskaan samassa huoneessa.” Tyylien välinen rytminen dynamiikka toimii sitä paremmin, mitä pidemmälle teos etenee. Samalla ensi alkuun suhteessa toisiinsa irrallisilta vaikuttavien tekstien yhteiset juonteet alkavat piirtyä paremmin esille: Olosuhteiden kaipuu on surullinen kirja yksinäisyydestä, syrjäytymisestä, eristyksestä ja eksymisestä.
Näkökulma vääntyykin teksteissä miltei poikkeuksetta tavalla tai toisella lohduttomaksi. Ravintolaseurueessa ”hän toivoi olevansa edelleen kotiseudullaan, lähellä lapsuudenkotiaan, piilossa ison kiven takana. Sieltä kukaan ei näkisi häntä, ei vaikka kuinka etsisi”. Kokoelman lyhimpiin lukeutuva proosaruno ”Verenluovutus: rakkaustarina” taas etenee kokonaisuudessaan seuraavasti: ”Vasta yhdeksännellä kerralla he ymmärsivät, että hän tuli paikalle ja täytti tarvittavat lomakkeet ja vastasi tarkentaviin kysymyksiin vain kuullakseen, ettei hänen verensä vieläkään kelvannut.”
Lohduttomista olosuhteista syntyy kuitenkin parhaimmillaan rikasta kirjoitusta. Vaikka teos hahmottuu epätasaiseksi, tuottaa tummasävyisen huumorin ja kielellisesti kiinnostaviin suuntiin tämän tästä nytkähtävän lauseen yhteispeli persoonallista ja hetkittäin myös koko lailla onnistunutta runoa. Samalla Olosuhteiden kaipuun humaani tekstuaalinen katse ulottuu sellaisille alueille, sellaisiin sosiaalisiin marginaaleihin, joiden sanallistaminen ei viime vuosien kirjallisuudessa vaikuta olleen erityisen suosittua.
