Yksityiskohtien keräilijä, anatomioiden paljastaja

Italialaisen Antonella Aneddan runoissa on kahdenlaista liikettä. Yhtäältä niissä tarkennetaan pieniin yksityiskohtiin, joista kasvaa laajempia merkityksiä. Toisaalta niissä laajennetaan objektiivia, siirrytään maisemasta karttaan, riisutaan ja pelkistetään maailmaa, kunnes päästään todellisuuden paljaisiin rakenteisiin.

Sardiniassa syntynyt, Roomassa asuva Anedda (s. 1955) on tunnetuimpia italialaisia nykyrunoilijoita. Hän on julkaissut kuuden runoteoksen lisäksi useita esseeteoksia ja kääntänyt muun muassa Emily Brontëa, Marina Tsvetajevaa, Ezra Poundia, Osip Mandelstamia ja Zbigniew Herbertiä. Alun perin taidehistoriasta valmistunut Anedda väitteli sittemmin tohtoriksi Giacomo Leopardin ja Charles Darwinin ajattelun suhteesta. Niin kuvataide kuin luonnontieteet näkyvät myös hänen runoudessaan.

Anatomioita on läpileikkaus Aneddan tuotannosta 1980-luvun lopulta nykypäivään. Suomentaja Hannimari Heino valaisee jälkisanoissaan valikoiman nimeä: ”[M]iellän hänen tuotantonsa eräänlaiseksi anatomiaksi, jota pitää koossa lujatekoinen ranka. Sen osat koostuvat konkreettisista yksityiskohdista ulottuen kodin käyttöesineistä ruumiillis-fysiologisiin, geologisiin, maantieteellisiin ja historiallisiin kerrostumiin, joihin elämän ja kuoleman rajankäynti niveltyy”. Täten kehystettynä valikoiman eräänlaiseksi avainrunoksi nousee kokoelman Historiae (2018) runo ”Anatomia”:

Luurangot rauhoittavat, koska niille pahin on jo tapahtunut. Ei ole enää mitään pelättävää, vain olemassaolon paljas totuus. Huomio kiinnittyy myös siihen, etteivät luut vain loju jossakin, vaan ne on aseteltu aavikolle tai vitriiniin. Luita katsotaan taidehistorioitsijan silmällä, mutta ne rinnastuvat myös runoilijan niukkasanaiseen, riisuttuun poetiikkaan.

Runossa voi myös kuulla kaikuja Eugenio Montalesta, jonka esikoisteoksen Ossi di seppia (1925) nimi viittaa rantaan huuhtoutuneisiin seepian kuoriin. Montale on tunnettu ”kuivien oksien” poetiikasta, joka kieltäytyy kaunopuheisuudesta ja ideologisesta retoriikasta. Aneddan runousopissa on paljon samaa: ”Tässä kielessä ei ole viattomuutta / kuuntele miten puhe katkeilee / kuin täälläkin olisi sota / […] Siksi kirjoitan kitsaasti / vähin lauseentyngin / pusertaen ne jokapäiväiseksi kieleksi” (s. 22).

Luihin viitataan myös kokoelmasta Dal balcone del corpo (’Ruumiin parvekkeelta’ 2007) valikoidussa runossa: ”Keräilen yksityiskohtia kuin luita. / Museoksi, etteivät ne joutuisi hukkaan.” (s. 52.) Aneddan runous lähtee usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista. Hän on myös kutsunut runoutta todellisuuden tiivistymiseksi (intensificazione della realtà). Runossa ”Hajoaminen” (kokoelmasta Geografie, 2021) aika laajenee havaittujen yksityiskohtien paljoudesta: ”Jos tätä hetkeä venyttää ja ottaa kaiken irti pelon ja kivun poissaolosta, jopa melu on arvokasta, joku nainen nousee mopon selkään kauppakasseineen ja lähtee ajamaan oleantereiden ja sitruunapuiden reunustamaa tietä ylös […] Jos aikaa olisi enemmän, yksityiskohdat moninkertaistuisivat, mutta kun katsoo ohimennen, moni asia menee ohi.” (s. 145.)

Valikoima sisältää runoja neljän vuosikymmenen ajalta. Alkupään kokoelmista erottuu yhteiskunnallisuudellaan Notti di pace occidentale (’Länsimaisen rauhan öitä’, 1999). Ironinen otsikko viittaa harhaluuloon siitä, että kylmän sodan päättyminen olisi merkinnyt uutta rauhan aikaa. Mutta kuten italialainen kirjailijakollektiivi Wu Ming kirjoitti romaanissaan 54 (2002), mitään ”sotienjälkeistä aikaa” ei ole koskaan ollutkaan. Rintamat vain siirtyivät hetkellisesti muualle: Persianlahdelle, Jugoslaviaan, Afganistaniin, Irakiin. Nyt, kun sota on palannut Eurooppaan, on helppo löytää tarttumapintaa Aneddan säkeistä: ”Se mitä kutsumme rauhaksi / on vain tulitauon tuomaa hetkellistä huojennusta” (s. 19).

Anatomioiden pääpaino on silti loppupään kokoelmissa. Ratkaisu on perusteltu, sillä kiinnostavimmat runot ovat peräisin 2000-luvun teoksista. Kokeilevin on vuonna 2009 ilmestynyt La vita dei dettagli – Scomporre quadri, immaginare mondi (’Yksityiskohtien elämä – purkaa kuvia, kuvitella maailmoja’), joka sisältää kuuluisien taideteosten yksityiskohtiin perustuvia runoja sekä kuvaa ja sanaa yhdistelevää kollaasia. Teoksessa on vahvasti läsnä läpi Aneddan tuotannon toistuva menetysten ja niiden tallentamisen teema, esimerkiksi kollaasirunossa ”Kerätä menetyksiä”. Hänen runoissaan toistuu ajatus siitä, että menetykset tekevät kipeää, mutta vielä niiden muistamistakin pahempaa on niiden unohtaminen. Kuten William Faulknerin Villipalmuissa todetaan: ”Murheesta ja tyhjyydestä minä valitsen murheen”.

Toinen Aneddan teos, joka tekee irtioton sinänsä tasokkaasta mutta hiukan yllätyksettömästä säemuotoisesta runoudesta, on hiljattain ilmestynyt Geografie (’Maantieteitä’, 2021). Kokoelma sisältää proosarunoa ja miniesseetä yhdisteleviä hybriditekstejä, joissa tarkastellaan erilaisia tiloja, niiden esittämistä ja niissä eläviä ihmisiä sekä ei-inhimillisiä olentoja. Taustalla voi aavistaa käynnissä olevat planetaariset kriisit ja posthumanistiset virtaukset. Näitä runollisia pienoisesseitä olisi voinut suomentaa lisääkin.

Proosateksteissä pohditaan esimerkiksi paikan ja kartan suhdetta. Kartta on pelkistetty ja pysäytetty esitys tilasta, ja sillä voidaan tehdä väkivaltaa, vaikkapa piirtämällä valtioiden rajoja viivoittimella. Toisaalta siirtymä maiseman konkretiasta kartan abstraktioon voi olla vapauttava: ”Kartalla ei ole vartijoita, ei sotilasjoukkoja, ei seiniä. Rajat voi ylittää.” (s. 149.) ”Kartalla maisema ei vyöry, mieli on vailla kuonaa. / Puhdasta mielikuvitusta” (s. 150). Luurankojen tapaan kartat ilmentävät rakenteita, paljasta anatomiaa. Mieleen tulee myös Italo Calvinon näkemys täsmällisyydestä kirjallisena arvona. Calvino esittää teoksessaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995), että täsmällisyyteen pyrkivä kirjailija joutuu aina luovimaan korkean abstraktiotason ja konkreettisen maailman sotkuisuuden välillä.

Anatomioita taitaa olla ainoa tällä hetkellä elävältä italialaiselta runoilijalta suomennettu valikoima, siis varsinaista nykyrunoutta. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että modernismin klassikoidenkin suomeksi saamisessa kesti. Giuseppe Ungarettin Haudattu satama ilmestyi vuonna 1996 (WSOY), Eugenio Montale -valikoima Tuo minulle auringonkukka vasta vuonna 2018 (Kustannusliike Parkko). Molemmat edellämainitut on suomentanut Heino, joka on italialaisen kirjallisuuden konkarikääntäjä.

Ja juuri tässä piilee pieni ongelma. Italialaisen proosan suomentajia kyllä riittää, mutta runoudessa Heinolla on käytännössä monopoliasema. Tämä ei tietenkään ole hänen vikansa, vaan ongelma on siinä, että käännösrunouden julkaiseminen on vieläkin marginaalisempaa hommaa nykyään kuin vaikkapa 1990-luvulla, jolloin Heinon kääntämä Ungaretti-valikoima ilmestyi osana WSOY:n käännösrunosarjaa.

Jos yhden kielialueen runous on kokonaan yhden kääntäjän harteilla, lukijoiden käsitys tuolla kielellä kirjoitettavasta runoudesta jää väistämättä hyvin kapeaksi. Itse Anedda-valikoiman käännöksestä ei löydy huomautettavaa, mutta huomaan pohtivani, mitä uutta valikoima tuo suomenkieliseen runouskenttään. Leevi Lehtoa mukaillakseni: uusia teoksia ei pidä arvioida sen perusteella, miten suuret joukot niitä lukevat, vaan synnyttävätkö ne uutta kirjoitusta.

Aneddan poetiikka on juuri sitä ”silmän runoutta”, joka on ominaista myös suomalaiselle modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat siinä mielessä ”helppoja” käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään tuttuihin runokäsityksiin. Ne täydentävät mutteivät välttämättä laajenna lukijoiden käsitystä siitä, mitä runous voi olla.

Tämä onkin oikeastaan ainoa kritiikki, jota voin suurella ammattitaidolla tehdystä valikoimasta esittää. Eikä sekään kohdistu niinkään itse teokseen kuin muiden suomentajien ja suomennosten vähyyteen.

Tämän arvostelun kirjoittamiseen on saatu tukea Suomen kulttuurirahastolta.