Mari Laaksonen:
1.
Pääsky kulkee kanssani samaa matkaa, reittiä. Rantapajukon reunaa.
Harmaankeltaista savipeltoa. Kun on marraskuu
on kuin marraskuu. Eikä kumpikaan ylitä tummaa järvenselkää.
On tavallaan kiinni, enemmän maassa kuin ilmassa.
2.
Kuivurin takana kaurakumpu viheriöi kuin koiranhauta. Elättää
keskellä kuolevaa maisemaa. Ja muisti palaa kuin ruska. Muistaa vain
elävänsä.
Jättää kevääseen kuolleen lapinkoiran kirsun.
Harmaankarhean nenänpään.
3.
Keltainen maa alkaa äkkiä vihertää. Ei enää malta odottaa.
Pihlaja kasvattaa uudet silmut tummien lehtien lomaan. Aivan kuin
talvet olisivat sattumia. Aivan kuin kaiken aikaa olisi elänyt
yhtä ja samaa vuodenaikaa.
4.
Kulkea saarelta saarelle. Saappaat uppoutuvat märkään savipeltoon.
Takana aina, kaiken aikaa, lepäävän joutsenparven valittavat,
narisevat äänet.
Avaralla peltomaalla kuulee kaiken paitsi hiljaisuuden. Kaikki äänet
kantavat perille.
5.
Yhtä hyvin sama syksy saapuu uudelleen.
Sama lehden vihreä imetään runkoon talvehtimaan.
Kenties me vain sovimme
ajan kulkuun.
6.
Pieniä mustia lintuja. Koivu tarraa oksankärjillään kuin kurottaen
viimeisiä voimiaan. Ja äkkiä linnut illanhämärässä ovat mustia lehtiä.
Vettyneitä kiinni oksiin, liimattu kostealla tuulella.
Ja liikaa on ainoa ajatus, ainoa mitä ei voi tietää.