Mark Mallon:
Särön tekstihautomon (2008–2009) loppuhuipennuksen viimeinen yleisöluennoitsija oli kirjailija-kriitikko Matti Mäkelä, joka Porvoon kansalaisopistossa viime lauantaina luennoi ja keskustelutti yleisöä kirjallisuuskriitikon työstä. Mäkelä ei yrittänyt opettaa kritiikin kirjoittamista, vaan valmensi kirjailijaehdokkaita vastaanottamaan ja tulkitsemaan, tai oikeastaan sietämään kritiikkejä. Kritiikin sulattamista edesauttanee kriitikon toimintatavan tunteminen. Tässä tiivistetysti luennon sisältöä:
1.) Kritiikin olemus koostuu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavista osiosta, mainitussa tai muussa järjestyksessä, tai vailla mitään järjestystä: a.) teoksen esittely b.) teoksen tulkinta c.) teoksen arvotus. Tulkinnan merkitys kasvaa silloin, kun teos edustaa jotain uutta ismiä.
2.) Arvottava kritiikki on väistämätön osa taiteen vastaanoton järjestelmää. Jos kritiikki muuttuu uutisoinniksi, kuten monissa päivälehdissä näyttää käyvän, arvotus ja samalla sisällön käsittely tippuu pois, eikä tällöin kyse enää ole kritiikistä. Mäkelän mukaan hänen nykyinen työnantajansa Helsingin Sanomat antaa vielä hyvin tilaa arvottaville kritiikeille, toisin kuin hänen entinen työnantajansa Aamulehti, joka alkoi keskittyä kirjaesittelyissä lähinnä uutiskärkien etsimiseen.
3.) Teilaavan kritiikin osuus on viime vuosina vähentynyt, ja tämä johtuu mm. seuraavista seikoista: a) kritiikkien palstatilan vähennyttyä kriitikosta ei tunnu enää mielekkäältä käyttää palstatilaa negatiivisten virtausten purkamiselle, b) kiukun jalostaminen kritiikiksi ei ole enää [kriitikon? — tähän kohtaan tarvitaan täsmennystä!] uran edellytys, päinvastoin kuin aikaisemmin ja c) kun kyse on isosta lehdestä, arvioitavien teosten listan tekee lehden kulttuuritoimitus, ja kriitikot valitsevat näistä kirjoista nimenomaan ne, jotka heitä kiinnostavat.
4.) Ilkeää kritiikkiä syntyy todennäköisemmin silloin, kun kriitiikko odottaa kirjailijilta hyvää teosta, mutta odotukset eivät täyty.
5.) Kriitikon vaikeneminen on todennäköisempää ja kirjailijalle masentavampaa kuin teilatuksi tuleminen. Päivälehdissä huomioidaan noin 20 % julkaistuista nimikkeistä [eipä tullut mieleen kysyä, tarkoittaako tämä 20% kaikkien lehtien julkaisemia kritiikkejä yhteensä].
6.) Kriitikon työ on jatkuvaa erehtymistä ja väärässä olemista, muuta mahdollisuutta ei ole. Kriitikon tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky sietää omia virheitään.
Sitten pari ajatusta teilaamisesta. Jukka Petäjä niputti Helsingin Sanomien kritiikissään (19.10.2009) viisi esikoisrunoteosta (Kristian Blomberg: Puhekuplia. Tuukka Terho: Huulilla, nolo tuuli. V.S.Luoma-aho: Ruumiita. Teemu Helle: sorta vala. Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla), ja mätki nippua kuin steroidien kyllästämä, nyrkkeilyharrastuksena hylkäämä portsari. Hesarin omilla sivuilla sekä yhdessä jos toisessakin blogissa ja facebookissa poke sai, ja saa edelleen, maistaa asiakkaiden monoa.
Antaas vaan katsoa, mitä ravintolapäällikkö tähän sanoo, ja vaikuttaako portsarin ja asiakaskunnan nujakointi kokin sydämen kulkuun.
Petäjän kritiikin kaltaista teilausta en muista viime vuosina lukeneeni lehtien sivuilta kovinkaan monta kertaa. Pahimmat, ja nyt minun on ehdottomasti tähdennettävä muistini subjektiivisuutta ja haurautta, siis muistaakseni pahimmat teilaukset olen saanut viime vuosina lukea Helsingin Sanomista, jossa kai pariinkiin kertaan ilkeästi kutiteltiin Arno Kotron runotuotantoa, ja kerran Tuli&Savusta, jossa mätkien kidutettiin taiteilija Teemu Mäen runokirjaa Kuolevainen varmaan ainakin kahdenkymmentuhannen lyönnin voimin, välilyönnit vielä erikseen. Viriileinä miehinä Kotro ja Mäki olivat astuneet väärään diskoon, silloin kun muitten mielestä olisi pitänyt jo mennä nukkumaan tai minne tahansa muualle, vaikka naisiin. Ja siitäs saivat.
Nyt olen kirjoittanut tarpeeksi muista kuin itsestäni, joten mennääs asiaan. Minun tekeleitäni ja taidettakin on teilattu aika montaa kertaa, enkä voi välttää kiusausta paljastaa näitä tapauksia.
Debytointini amatöörirunoilijana tapahtui Savonlinnassa 1980-luvun lopussa, kun pidin Galleria Puikkarissa runonäyttelyä. Kirjoittamani, kehystämäni ja ripustamani runot keräsivät vieraskirjaan seuraavanlaisia huomioita: “Jee, runot on ihan jees”. “Ei huonompia”. “Kivat runot, joo”. Paljon muita kommentteja ei sitten avajaispäivän jälkeen tullutkaan, paitsi näyttelyn sulkemispäivänä, jolloin joku paikallinen tyttö, johon olin ehkä vähän ihastunut, kirjoitti vieraskirjaan kommentin:
“Tylsää. Kertakaikkiaan tylsää. Sanoisinpa, että teennäistä, mutta kun en kehtaa, hehheh.”
Kymmenisen vuotta myöhemmin lähetin mielestäni täydellisen runokokoelman WSOY:lle. Eräänä päivänä kustantamolta tuli Eila Kostamon kirjoittama kirje, joka alkoi näin:
“Teknisesti taitavaa, mutta tekniikalla ei voi peittää substanssin puutetta.”
Kokoelmaa ei julkaistu, mutta sen sijaan sama kustantamo julkaisi puoli sukupolvea myöhemmin käsikirjoittamani, taidemaalari Petri Hytösen kuvittaman sarjakuvakirjan Fillarijuttu, jonka teilaukseen voi tutustua esimerkiksi Kvaakissa. Yritin selitellä itselleni Kvaakin tuomiota yhdellä jos toisellakin tavalla, mutta kun selittely alkoi väsyttää, ryhdyin kehittelemään uutta sarjakuvakässäriä, ja jatkoin runojen kirjoittamista, luultavasti entistäkin keskittyneemmin.
1990-luvulla tapanani oli ottaa runoprinttejä mukaan kapakoihin, joissa pyysin saada palautetta ihmisiltä, joiden luulin tai ainakin toivoin käsittävän hengentuotteitani. Saamistani kritiikeistä haluan luetella nämä:
“Paskaa, paskaa, tuo ei ole edes tekotaiteellista. Sinussa ei ole muuta hyvää kuin vitun hyvännäköinen siskosi.”
(Porvoolainen entinen paikallislehden toimittaja ja kirjailija).
“Teatterisi on kuollut. Siinä on liikaa värejä.”
(Porvoolainen ev.lut. pappi)
Teeskentelemättömimmän palautteen sain 1990-luvun lopussa Nevada-yökerhossa, jossa luetutin surrealistishenkistä ihmissuhderunoa Suomalaisen kirjakaupan paikallispäälliköllä. Päällikkö, nainen, luki runon alusta loppuun, puoliääneen, sitten katse jäi tuijottamaan paperia. Yks kaks hänen silmänsä muljahtivat ylösalaisin, ja samalla hän ryöpsäytti oksennusta tuoppiinsa ja pöydälle, mutta runon ehdin pelastaa. Tämän eritellympää palautetta hän ei ehtinyt minulle antaa, sillä portsari tuli ja nosti naisen pois pöydän äärestä ja raahasi hänet vessaan.
Tuskallisimman kritiikin sain 2000-luvun alussa eräältä Porvoossa vierailleelta kirjallisuustutkijalta, jonka seurueeseen päädyin kantakapakassani. Tutkija luennoi kavereilleen siitä, mikä tai mitä on hyvä runous, tai jotain sinne päin. Kapakan sulkeuduttua kävelin seurueen mukana läheiseen kerrostalohuoneistoon jatkoille. Pariin tuntiin en ollut lausunut sanaakaan. Tutkijan luento ei ottanut tauotakseen, ja sitä kesti aamutunneille. Kukaan muu meisporukasta (naisia ei ollut) ei juurikaan virkannut mitään. Olin juuri edellisellä viikolla kirjoittanut mielestäni vahvan proosarunon, ja koska halusin tutkijan luoman olotilan oheen viimein luoda toistakin olotilaa runoaiheiseen istuntoomme, luin kirjoitukseni ääneen. Tutkija ei malttanut kuunnella kolmeminuuttista runoa loppuun, vaan veti miekkansa esiin. Viillot olivat syviä, enkä muista mitä ne tarkoittivat. Lähdin kotia ja koetin miettiä, mitä muita tajuntoja runouteen voisi löytää kuin äskeisessä tilaisuudessa kuulemani. Mietin ja mietin, mietin pääni puhki.
Löytyihän niitä, varsinkin kirjoittamalla.
Sairasta hommaa, tämä kritiikin ja luomisen olemuksen tonkiminen, enpä voi muuta sanoa, paitsi vielä sen, että kielteiset kritiikit ovat sorvanneet päänuppiani kivuliaammin kuin positiiviset ovat tehneet. Teräs puuta vasten saa säleet sinkoamaan. Hyvältähän tuo tuntuu, jälkikäteen ajatellen.
Yksikään vittuilu, yksikään nyrkinheilahdus saati yrjönilmestys tai teräksen viilto ei ole minua kuollettavasti loukannut, päinvastoin. Kriitikot, te teette hyvää työtä.