Arto Vaahtokari:
Moderni on käsite, jota käytetään paljon erilaisissa kulttuuriyhteyksissä. On modernia tanssia, modernia kirjallisuutta, modernia taidetta, modernia oopperaa, modernia sitä ja tätä. Jos haluaa olla hieman kultturellimpi kuin muut, käyttää sanaa postmoderni.
En aio kuitenkaan alkaa tilittää ehdotonta modernisuusmääritelmää – ei minusta siihen edes olisi – mutta asia tuli mieleeni, kun olin hiljakkoin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa. Klassisen musiikin konsertti on hyvä tila, jossa täytyy istua hiljaa paikallaan ja saa antaa omien ajatuksiensa vaeltaa. Olen saanut monia uusia ajatuksia konserteissa istumalla.
Huomasin, että konsertissa soitettu Schumannin teos ärsytti minua hyvin paljon. Syitä pohtiessani totesin, että sellainen musiikki on minulle liian klassista. Se on liian kaunista ja liian ennalta arvattavaa. Mietin suorastaan, oliko jousiorkesterin soitto waltarilaisella kaunis turhuus -asteikolla täysin turhan puolella.
Hagar Olsson on julkaissut vuonna 1935, siis 75 vuotta sitten, hienon esseen Mörka vägar. Siinä hän pohtii modernin olemusta. Hän kuvailee klassista idealistista runoutta säilyttäväksi: se karttaa kaikkea vaarallista, mitä ihmissielun syövereistä voi pursuta ilmoille. Moderni runous taas suorastaan kaivautuu pimeyden ytimeen, mutta katsoo sieltä ylöspäin ja on onnellinen ollessaan osa uutta henkeä synnyttävää todellisuutta.
Olssonin perusteema on: yön täytyy laskeutua, ennen kuin uusi päivä voi koittaa. Taiteilijat ovat tässä mielessä yötyöläisiä, heidän tehtävänään on nostaa päivänvaloon ihmisen ja olemisen perusteet. Yön ja kaaoksen keskellä syntyy huomen.
Tämä selittää aiemmin kertomiani konserttiajatuksiakin. Jos musiikki ei minun esteettisessä maailmassani mene yön ja kaaoksen puolelle, ei se synnytä mitään. Uusi valkeus ei koita, ja tuloksena on vain stereotyyppisiä kansallismaisemia. Kaunista kyllä, mutta liian turhaa.