Mark Mallon:
Petri Pietiläisen muutaman päivän takainen purkaus Särön blogissa kirjoittamisesta ja tupakasta rohkaisi minua tarttumaan ongelmaan, jota olen salaa pitänyt nyrkissäni puolisentoista vuotta.
En ole kirjoittanut Suomessa yhtään uutta runoa enkä yhtäkään pääkirjoitusta sen jälkeen kun tupakkalaki astui täyteen voimaansa viime kesänä. Tiukennuksen jälkeen en ole myöskään sopinut Suomessa ainoatakaan aivoriihtä tai muutakaan palaveria kapakkaan, enkä juuri muuallekaan.
Nikotiinin ja alkoholin yhdistelmä luo kummitusmaista paloa, jossa tarkkasilmäinen erottaa maagisia, itseään toteuttavia säkeitä ja kuvia. Kapakoiden pöydissä olen aistinut ajan ja paikan henkeä, luonut maailmoja joista olen jälkeenpäin saanut olla ylpeä, ja jotka olen tehnyt muiden ihmisten koettaviksi. Hiljaisia ja selviä tiloja, kuten kirjastojen lukusaleja, olen vuorostaan tarvinnut kirjoitusten työstämiseen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että en ole ketjupolttaja, enkä tee läheskään kaikkea kirjallista työtä, esimerkiksi tätä tekstiä täällä berliiniläisessä nettikahvilassa, alkoholin ja tupakan voimin.
Luovuuden tai ylipäätänsä aivotoiminnan tukkeita poistan mieluummin liikunnalla kuin päihteillä. Mutta näkyjen alkusykähdys kohti kirjallista maailmaa, siis kohti todellisuutta, toteutuu siellä, missä pääkopan vanteita löysäävät muutkin kuin minä, mieluiten tupakantuoksussa, oluen tai viinin kanssa nautittuna — samoissa olosuhteissa, joissa Särö-lehti ja Särön kirjoittajakoulutus aikoinaan perustettiin.
Vihaan Suomen hygieenis-rationalistista nykyolemusta, jossa keskitien kulkijat mahtimielisyydessään karsivat yhteiskunnan rönsyt ja aluskasvullisuuden, näkemättä, että ne voivat olla toisten ihmisten hengenravintoa ja elämänlankoja.
En käsitä, miksi Suomen kansa, jota olen joskus pitänyt ihmeellisenä ja kummallisena, sydämellisenä ja jotenkin kirjallis-shamanistisena, äänestää itselleen päättäjiä, jotka yhdellä kädellä pakottavat kaikkia kansalaisia maksamaan tv-luvan ja toisella kädellä karsivat kirjastoja ja nuorisotiloja. Annamme tekopyhän nitistää pyhän.
Mitäs sanotte, löytyyköhän meistä suomalaisista reunaehtoihmisistä sen verran potkua, että perustaisimme valtakunnallisen yksityisten tupakkaklubien verkoston, tai edes klubin sinne tänne ympäri maata, että saisimme kirkkaan usvaisia tiloja, joissa voisimme kirjoittaa, piirtää, palaveroida, juoda hissukeen kahvia tai olutta, polttaa sikaria tai tupakkaa, ja järjestää vaikka privaatteja runoiltoja?
Kommentoikaa tähän tai lähettäkää minulle sähköpostia: mark piste mallon ät gmail piste com. Ja muistakaa, hyvät kansalaiset, näihin tiloihin tuleminen ei ole mikään pakko.