Saara Henriksson:
Kirjakaupassa Oktober 6 utcalla, vähän matkan päässä Budapestin parlamenttitalosta, ranskalainen kaveri antaa minulle yhteystietonsa. Hän on kuullut minun puhuvan tyttärelleni suomea, ja haluaisi tavata ihmisiä, joiden kanssa ylläpitää kielitaitoaan. Valittelen, että olemme tällä kertaa vain vähän aikaa kaupungissa, mutta sanon, että tulemme vielä takaisin ja voimme palata asiaan.
Edellisenä perjantaina olemme tavanneet luovan kirjoittamisen opiskelijoita ja heidän amerikkalaisen opettajansa. Opettajan ehdotuksesta käymme ensin katsomassa näyttelyn etnografisessa museossa, ”Miten me näemme suomalaiset?” Näyttelyn jälkeen keskustelemme opettajan asunnolla siitä, mitä on olla suomalainen, unkarilainen tai unkarilaiseen vähemmistöön kuuluva naapurimaassa. Kokeilemme sanoja vieraalla kielellä, kehumme toistemme ääntämystä. Vanha käsitys suomen ja unkarin kielten sukulaisuudesta on väistymässä, mutta jokin yhteys kielillä on, näin vannoo budapestilainen suomen kielen opiskelija.
Kun edellisen kerran olin Budapestissa, suomen opettaja varoitti, että metrossa ei pidä puhua suomea kovaan ääneen. Ainakaan, jos on jotakin pahaa sanottavaa muista matkustajista: on aina mahdollista, että vaunussa matkustaa joku suomenkielentaitoinen. Suomi on täällä eksoottinen serkku ja kieli herättää kiinnostusta.
Omakohtaista kokemusta kielten samanlaisuudesta minulla ei ole. Jos vanha teoria heitetään romukoppaan, on se minulle vain helpotus. Se selittäisi, miksi en ole onnistunut oppimaan vierailujeni aikana yhtään unkaria. Kieli on vaikea, Unkarin naapurimaiden asukkaiden mielestä miltei mahdoton.
Tuntuukohan ruotsalaisista samalta?