(alkuperäisteos WSOY 1967). 564 s. Tietokirja.
Martti Haaviosta (1899–1973) riitti moneksi. P. Mustapäänä hän oli yksi niistä modernismia edeltäneistä lyyrikoista, joita myös modernistit arvostivat. Nuorena miehenä Haavio oli sekä Tulenkantajien että Akateemisen Karjala-Seuran intellektuelleja, keski-ikäisenä WSOY:n kirjallinen johtaja. Tiedemiehenä Haavio kohosi Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden tutkimuksen professoriksi ja sitten akateemikoksi.
Haavio – folkloristi ja mytologi – julkaisi maailmojasyleileviä tutkimuksia. Ilmestymisaikanaan ne usein olivat kiistanalaisia, ja sitä ne ovat edelleenkin. Myyttejä tulkitessa se kuulunee asiaan. Haavion teokset eivät lakkaa inspiroimasta, ja tyylillisten ansioidensa puolesta ne kuuluvat suomalaisen asiaproosan kaanoniin.
Kirjat ovat kuitenkin kadonneet kirjastojen varastoihin ja muuttuneet antikvariaattien aarteiksi. Siksi SKS:n ryhtyminen Haavion monografioiden uudelleenjulkaisijaksi ilahduttaa. Bjarmien vallan kukoistus ja tuho ilmestyi 2018 (alkuteos 1965), nyt on vuorossa Haavion viimeiseksi jäänyt monografia Suomalainen mytologia (alkuteos 1967). Kirjan ensimmäisen painoksen hinta antikvaari.fi-sivustolla on 120–145 euroa (kansipaperein).
Haavion päätä ei palella, ei missään vaiheessa. Esipuheessaan hän hollantilaiseen uskontotieteilijään Jan de Vriesiin vedoten sanoo myyttien tutkijan puhuvan jumalista; loppusanoissaan hän Daniel Jusleniukseen vedoten toivoo kirjansa olevan vindiciae Fennorum, suomalaisten puolustus. Usein lukija jää haukkomaan henkeään: Lemminkäisen virrestä edetään Venäjän ja Bysantin kautta muinaisegyptiläiseen Osiris-myyttiin niin elegantisti, että sitä on pakko ihailla. Tutkielmien aikajänne on tuhansia vuosia, maantieteellinen ulottuvuus käytännössä globaali. Kaiken ohella ratkaistaan, jälleen kerran, Sammon arvoitus.
Jälkipuheessaan Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela valottaa Suomalaisen mytologian välitöntä vastaanottoa, pisimmin Matti Hakon Uudessa Suomessa ilmestynyttä melko negatiivista kritiikkiä. ”Kaiken kaikkiaan Haavion etymologinen menetelmä arveluttaa”, totesi Hako, ja nykylukijaa alkaa arveluttaa lisää, koska nimenomaan etymologioilla on teoksessa niin ratkaiseva merkitys. Suomalaisen mytologian uusintajulkaisussa on sama ongelma kuin Bjarmien vallassakin: puuttuu tieteellisesti perusteltu epilogi, joka paikallistaisi klassikkoteoksen aseman nykytutkimuksen ja -tietämyksen kentälle. Asiasta selvää ottamaan ryhtyvän lukijan työ ei äkkiä lopu. Ratkaiseva tämä ongelma ei tietenkään ole: on selvää, että Haavion teoksen todellinen arvo on jossain muualla kuin yksityiskohtien mahdollisessa paikkansapitävyydessä. Ulla Pielan sanoin: ”Tällaista tutkimusta ei kukaan enää kirjoita”.
”Suomesta” ja ”suomalaisista” Haavio kirjoittaa yhtä reippaasti kuin muustakin. Lukija jää ihmettelemään, mikä on se vuosituhantinen Suomi, joka myyteissä kuvastelee, tai suomalaisuus, jossa – Lévi-Straussia lainaten – myytit ajattelevat. Mitä on suomalaisuus, jonka puolustuksen Haavio halusi kirjoittaa? Ja: puolustus mitä vastaan?
Haavion ylistäjistä vakuuttavimpia oli Erno Paasilinna: Muistelmateoksessa Tähänastisen elämäni kirjaimet hän kirjoittaa: ”Martti Haavion ehdoton tyylivaisto, hänen kielensä sirous ja lyyrinen kauneus yhtyy aina vankkaan konkretiaan niin saumattomasti, että dekoratiivisuus ei häiritse vaan hivelee korvaa kuin hienoin musiikki.” Niinpä viimeistään siinä vaiheessa, kun Haavio Ahdin mytologiaa tutkaillessaan kirjoittaa: ”Kömpelön, neljän metrin mittaisen, tuhatkiloisen mursun tylpän, leveän kuonon sivuilla on tankeat, harjasmaiset viiksikarvat, jotka muistuttavat vanhan merikarhun jyhkeää partaa” (s. 116), lukija on myyty.
Haavion tapa lähteä liikkeelle yksittäisestä kansanperinnekatkelmasta ja edetä siitä universaaleihin myytteihin on kenties tehokkaimmillaan pienemmissä esseissä, joita on valikoitu muun muassa kokoelmaan Esseitä kansanrunoudesta (SKS 1992), mutta esseemuodossa hänen laajatkin teoksensa etenevät. Suomalaisen mytologian systemaattista kokonaisesitystä Haavio ei pysty kirjoittamaan; hän tietää ja myöntää sen itsekin. Ehkä se alun perin on kangastellut hänen mielessään. Lukija kuitenkin ymmärtää, että sellaisen hankkeen onnistuessa käteen olisi jäänyt paljon kuivempi kirja.
Teoksen kannessa muriseva karhu tehnee teokselle kuitenkin karhunpalveluksen – ainakin jos sitä vertaa Urpo Huhtasen ensimmäiseen painokseen piirtämään modernistis-myyttiseen kansikuvaan.