Kuinka tehdä Ray Bradburysta jälleen fiktiota?

”Näin toimii meidän aikamme sensuuri. Ei pelätä enää isoaveljeä, vaan kaikkivaltiasta kuluttajaa.”

Ray Bradburyn syntymästä tulee elokuussa 2020 kuluneeksi sata vuotta. Hänen varhaisteoksensa Fahrenheit 451 syntyi aikalaistodistuksena 1950-luvun alun Yhdysvalloista. Samalla se ennakoi 2010–2020-lukujen maailmaa, jossa teknologia ja kaupallisuus jyräävät kirjallisuuden klassikot, ja jossa hyvää tarkoittavien ihmisten loukkaantumiset ja boikottikampanjat ovat tehneet palomiehistä kirjarovioiden sytyttäjiä. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

[dropcap]A[/dropcap]htaat ajat, autoritaariset johtajat ja populistiset joukkoliikkeet ovat usein siunauksellisia dystopiakirjallisuudelle.

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi nosti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin ja George Orwellin 1984:n vauhdilla takaisin bestsellerlistoille. Kun amerikkalaisnaiset marssivat aborttikieltoja ja yksinhuoltajaäitien sosiaaliturvan leikkauksia vastaan, mielenosoittajien kyltissä luki ”Make Margaret Atwood fiction again”, eli ”tee Atwoodista jälleen fiktiota”.

Pienen bostonilaisen kirjakaupan ilmoituskyltti oli välitön meemihitti. “Post-apocalyptic fiction has been moved to our current affairs section”, eli post-apokalyptinen kaunokirjallisuus on siirretty ajankohtaisten yhteiskunnallisten kirjojen osastollemme.

Toisessa meemissä peilataan nykyihmisen asemaa Orwellin Oseanian, Atwoodin Gileadin ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n kirjarovioyhteiskunnan välissä.

Meemit, internetissä räjähdyksenomaisesti leviävät kuvat, iskulauseet ja videoleikkeet tietysti kärjistävät minkä ehtivät. Ne ovat pahimmillaan juuri yhtä toksisia fake news -aikakauden aseita kuin Orwellin uuskieli.

Jos Vladimir Putinia myötäilevät trollit haluavat peitellä Venäjän omia sotarikoksia Syyriassa, riittää kun kaivaa kuvapankeista sopivia otoksia mistä konfliktista tahansa. Yläkuvassa näytetään Libya tai Irak rauhallisena ja vauraana yhteiskuntana, alemmassa kuvassa taas amerikkalaisen demokratian pakkoviennin jälkeisiä pommituskuoppia.

Yhtä häikäilemättömästi toimivat suomalaiset ”maahanmuuttokriitikot”. Marraskuussa 2019 somessa levisi video, jossa oikeusministeri Maria Ohisalo on vastaavinaan oppositiojohtaja Jussi Halla-ahon kysymykseen suomalaisten turvallisuudesta. Paitsi, että kysymys ja vastaus oli leikattu ja liimattu yhteen aivan eri keskusteluista.

Silti me todella elämme maailmanaikaa, jossa on vähintään etiäisinä piirteitä Orwellin, Atwoodin ja Bradburyn kirjoista.

Bradburyn Fahrenheit 451:ssä (1953, suom. Juhani Koskinen, Kirjayhtymä 1966, uusi suomennos Einari Aaltonen, Sammakko 2019) sananvapautta uhkaavat yhtä lailla autoritaariset hallinnot, tekniikan ja kaupallisuuden sanelema yleinen tyhmistyminen kuin loukkaantujien loukkaantuminen ja vähemmistöryhmien painostus.

*

Ray Bradbury (1920–2012) tunnetaan psykologiasta, elokuvasta, jazz-musiikista ja zenbuddhalaisuudesta ammentaneena alitajunnan maalarina. Hän vähät välitti science fictionin ”science”-alkuosasta ja kirjoitti mieluummin Keskilänteen ja lapsuuden loppuun sijoittuvia, maagisrealistisia tai kauhufantastisia kirjoja.

Hänen kaksi varhaisteostaan eli Marsin aikakirjat (1950, suom. Eero Tenhosaari, Otava, 1953) ja Fahrenheit 451 ovat nimenomaan tieteiskirjoja, ja varsin kantaaottavia sellaisia.

Niiden myötä Bradburystä tuli ensimmäinen science fiction- ja fantasiakirjailija, jonka Yhdysvaltain korkeakirjallinen establishment kunnolla hyväksyi. Teokset päätyivät lukioiden ja yliopistojen kirjastoihin ja nykykirjallisuuden kursseille.

Silti alku oli mitä proosallisin. Illinoisin Waukeganista teini-ikäisenä duunariperheensä mukana Los Angelesiin muuttanut Bradbury kirjoitti novellin viikkotahtia. Weird Tales, Astounding Science Fiction, Planet Stories ja muut lehdet maksoivat 20 dollaria per julkaistu tarina.

Yhdysvalloissa puhutaan ”dime noveleista” ja ”pulp fictionista”, halvoista kioskipokkareista ja lukemistolehdistä.

Bradburyllä ja hänen vaimollaan Marguerite McClurella oli Fahrenheit 451:n kirjoittamisen aikoihin kaksi pientä tytärtä.

Taloudellinen hädänalaisuus painoi, kirjailijalla ei ollut työhuonetta tai edes kunnon kirjoituskonetta.

Myöhemmin ylittämättömäksi klassikoksi kohonnut sananvapauden puolustuspuhe syntyi keräämällä kolikoita hillopurkkiin.

Kalifornian yliopiston Los Angelesin -kampuksen, UCLA:n, kirjastossa oli tutkijoille ja opiskelijoille vuokrattavia Remingtonin ja Underwoodin kirjoituskoneita, joita saattoi käyttää 10 sentin kolikolla puoli tuntia.

Bradbury naputteli Fahrenheitinsa ensi version yhdeksässä päivässä. Kustannustoimittaja itärannikon Ballantine Booksissa piti lukemastaan, mutta sanoi, että käsikirjoitus on liian lyhyt. Joten Bradbury keräili jälleen kolikoita, varasi toiset yhdeksän päivää ja kirjoitti romaanin muotoon, jossa se nykyisin tunnetaan.

*

Kuten Marsin aikakirjat, Fahrenheit 451 lähti rakentumaan aiemmin julkaistujen novellien varaan. Taustalla ovat novellit ”The Pedestrian” ja ”Bright Phoenix.”

Erityisesti ”The Pedestrian” pohjaa Bradburyn omiin kokemuksiin. Syntymäromantikko ja ikuinen lapsi Bradbury ei hankkinut ajokorttia, vaan liikkui kaikkialle kävellen tai pyörällä.

Eräänä yönä hän joutui epäluuloisen passipoliisin hyppyyttämäksi.

”Milloin viimeksi poliisi pysäytti sinut lähiössäsi, koska kävelet mielelläsi ulkona ja ehkä ajattelet, öisin? Itselleni kävi näin aivan riittävän usein ja ärsyyntyneenä kirjoitin tarinan The Pedestrian (Jalankulkija), joka kertoo ajasta viidenkymmenen vuoden päästä, jolloin mies joutuu pidätetyksi ja kliinisiin tutkimuksiin, koska haluaa välttämättä katsoa ei-digitaalista todellisuutta ja hengittää ilmastoimatonta ilmaa”, Bradbury muistelee esseekokoelmassaan Zen sanataiteessa (suom. Elina Seppänen, Kansanvalistusseura 2008).

Fahrenheit 451 on pullollaan Walt Whitman- ja Emily Dickinson -henkistä vapauden julistusta. Romaanin taustalla on aloittelevan kirjailijan ja elokuva- ja TV-käsikirjoittajan ahdistus ilmiantojen ja näytösoikeudenkäyntien ilmapiirin vuoksi.

1940–50-luvuilla elettiin niin ikään ahtaita aikoja: HUAC, edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea, selvitti kommunistien väitettyä osallisuutta Hollywoodin unelmatehtaan toimintaan.

Kongressin vastaavaa komiteaa johtanut senaattori Joseph McCarthy (1908–1957) nousi liikkeen keulakuvaksi. Hän puhdisti kommunistien myötäjuoksijoiksi epäiltyjä valtionhallinnosta sekä tiede- ja yliopistomaailmasta.

Vaikeuksiin joutuivat niin komedian kuningas Charles Chaplin, dekkaristi Dashiell Hammett, muusikko-näyttelijä Harry Belafonte, elokuvamusiikin säveltäjä Elmer Bernstein, sodanvastainen kirjailija Dalton Trumbo kuin toisinajattelijaksi kääntynyt ydinfyysikko Robert Oppenheimerkin.

Kiihkoilua verrattiin tuoreeltaan, Arthur Millerin (1915–2005) näytelmässä Tulikoe (1953), 1600-luvun lopun noitavainoihin.

Niin teki myös Bradbury itse: hänen esiäitinsä Mary Bradbury oli ollut syytettynä Salemin noitaoikeudenkäynneissä vuonna 1692. Uuden Englannin puritaanit näkivät noituutta kaikkialla. Marya pidettiin muodonmuuttajavelhona, joka pystyi todistajien mukaan ottamaan sinisen villisian hahmon. Mary tuomittiin hirtettäväksi, mutta pahin hysteria ehti kuivua kokoon ennen täytäntöönpanoa.

*

Fahrenheit 451:n lähitulevaisuudessa palomiesten tehtävänä on sytyttää kirjarovioita, ei sammuttaa niitä. Guy Montag on systeemin kuuliainen ruuvi ja mutteri. Hän suorastaan hekumoi messinkisuuttimella, kerosiininhajulla ja roihujen ja liekkien sinfonioilla. Ne repivät menneisyyden riekaleet ja hiiltyneet rauniot.

Joskus ihmiset, kirjat ja talot lähtevät samalla kertaa, sillä jotkut päättävät palaa kotikirjastojensa mukana.

Guyn vaimo Mildred on koukussa unilääkkeisiin, kuvaseinien loputtomaan tarjontaan, pakonomaiseen shoppailuun ja autolla kaahailuun öiseen aikaan. Kirjassa esiintyy simpukkaradioita ja korvaradioita, jokebokseja ja musiikkiseiniä. Mildred hoitaa perhe- ja sukulaissuhteitaan näiden interaktiivisten kuvaseinien kanssa.

Bradburyn onkin sanottu ennustaneen muun muassa iPod-soittimet, nappi- ja langattomat kuulokkeet, taulutelkkarit, tosi-tv-ohjelmat ja sosiaalisen median kaikkivallan. Siis tekniikan, joka tunkee iholle ja ihon alle, ja joka vie meiltä huomaamatta identiteetin ja yksilöllisyyden.

Kirjailija itse on sanonut, ettei yrittänyt ennustaa mitään, vaan pikemminkin ennaltaehkäistä ja varoittaa. Toisaalta autoritaarisesta valtiovallasta, toisaalta hedonistisesta massaviihdeyhteiskunnasta, jossa viihdytämme itsemme kuoliaiksi.

Kylmän sodan tunnelmat välittyvät hyytävän tehokkaasti Fahrenheitin sivuilla. Pommikoneet lentelevät pahaenteisinä parvina taivaalla edestakaisin. Yhdysvallat on aloittanut ja voittanut kaksi ydinsotaa vuoden 1960 jälkeen. Tunnelmat kehittyvät siihen suuntaan, että lopussa uhkaa uusi rytinä.

*

Silti Bradburyn houreisessa ja hallusinatorisessa, tajunnanvirran ja free jazzin ehdoilla etenevässä kerronnassa on mukana toivon tulikärpäsiä.

Muutoksen mahdollisuus konkretisoituu erilaisten originellien ja poikkeusihmisten kautta. Heti ensi sivuilla Montag tutustuu naapurintyttöön Clarisseen, joka on omien sanojensa mukaan seitsemäntoistavuotias ja hullu.

Keskustelut Clarissen kanssa saavat moitteettomasti palvelleen palomiehen ensi kertaa kyseenalaistamaan työtään ja kutsumustaan. Voi olla, että kyse on myös Bradburyn tuotannon kiehtovimmasta naishahmosta ja täyttymättömän rakkauden kuvauksesta.

Myöhemmin Montag tutustuu professori Faberiin, ja hänen kauttaan kulkuriheimoon, joka koostuu tyhjän päälle pudonneista ex-akateemikoista ja kirjanoppineista. Kukin heistä on ottanut elämäntehtäväkseen painaa sana sanalta mieleensä jokin teos.

Valokuvamuistiaan harjoittavat superbibliofiilit luottavat siihen, että parempina, valoisampina aikoina kirjat voisivat jälleen nähdä päivänvalon, joko painetussa tai käsin kirjoitetussa muodossa.

Ihmiskunnan yhteisen hyvän nimissä on poltettu ja tuhottu loputtomasti kirjoja. Oli kyse sitten Henry David Thoreausta, Bertrand Russellista, Aristofaneesta, lordi Byronista tai Mahatma Gandhista, Platonin Valtiosta tai Jonathan Swiftin Gulliverin retkistä, Saarnaajan kirjasta tai Uuden Testamentin evankeliumeista.

*

Mutta miksi? Kapteeni Beattyn, Montagin kaksikasvoisen palopäällikön, synkässä yksinpuhelussa kerrataan tulevaisuuden historiaa.

Yhä nopeammin liikkuvien ärsykkeiden, mainonnan ja viihdepommituksen maailmanaikana sanasta ”älykkö” tuli kirosana. Samoin kävi oppineille, kriitikoille ja luovan työn tekijöille. Klassikot typistettiin ensin vartin pituisiksi radio-ohjelmiksi, sitten parin minuutin kirjakatsauksiksi ja lopulta kymmenrivisiksi hakusana-artikkeleiksi.

Muutos ei lähtenyt niinkään valtiovallan aloitteesta. Mielihyvän ja nautinnon johtotähdikseen ottanut yhteiskunta ei vain enää kaivannut häiritseviä, epäjohdonmukaisia, ristiriitaisia ja potentiaalisesti kapinallisia ajatuksia.

Oma roolinsa oli myös vähemmistöillä ja painostusryhmillä, joka loukkaantuivat kuka mistäkin. Afroamerikkalaiset yhdestä, feministit toisesta, ateistit tai kristityt kolmannesta. Joskus jopa kaikki samasta kirjasta, mutta eri syistä.

Potentiaalisia loukkaantujia on modernissa yhteiskunnassa arvaamaton määrä. ”Ei saa sorsia koiraihmisiä eikä kissaihmisiä, ei myöskään lääkäreitä, asianajajia, kauppiaita, pomoja, mormoneja, baptisteja, unitaareja, toisen polven kiinalaisia, ruotsalaisia, italialaisia, saksalaisia, texasilaisia, brooklyniläisiä, irlantilaisia eikä Oregonista tai Meksikosta tullutta väkeä. Tämän kirjan, näytelmän ja tv-sarjan henkilöt eivät edusta ketään todellista maalaria, kartanpiirtäjää tai mekaanikkoa. Montag, mitä suuremmat markkinat, sitä vaikeampi on hallita vastakkaisia näkemyksiä, muista se!”

Protofasistista symboliikkaa, käsivarren salamanterikuviota ja rinnan feenikskiekkoa univormuissaan kantavat kirjanpolttaja-palomiehet kokevat olevansa yhteiskuntarauhan asialla. Kirjojen mukana poistetaan eripura ja mielensä pahoittaminen maailmasta.

*

2010–20-luvuilla meillä on jo ainakin yksi pitkälle kehittynyt reaalimaailman dystopiavaltio.

Valvontakameroiden kasvojentunnistus, silmien iirisskannaus, paikantamisteknologiat ja hyvän tai huonon käytöksen perusteella tapahtuva sosiaalinen pisteytys ovat täyttä totta Kiinassa. Öljy- ja kaasurikkaalla Xinjiangin autonomisella alueella asuu 10 miljoonaa islaminuskoista uiguuria. Heitä pidetään potentiaalisena kapinapesäkkeenä.

Kiinalainen pakkoateismi voi saada samankaltaisia muotoja kuin Atwoodin kuvaama uskonnon pakkosyöttö: ihmisoikeusjärjestöjen mukaan lapsia erotetaan vanhemmistaan, yli miljoona uiguuria on tällä hetkellä ”uudelleenkoulutusleireillä”.

Pääsihteeri-presidentti Xi Jinpingin (s. 1953) kaudella Kiina rakentaa uusia Silkkiteitään, samoin luotijunakiskoja ja säkenöiviä pilvenpiirtäjiä keskelle erämaata.

Uuden talousmahdin ihmisoikeustilanne on samaan aikaan entisestään heikentynyt. Uiguurialueiden mallia ollaan levittämässä muuallekin jättiläismaahan. Buddhalaiset, taolaiset, katolilaiset, protestantit ja Falun Gong -opin harjoittajat pelkäävät olevansa seuraavaksi järjestelmän hampaissa.

Kiina ei polta kirjoja, vaan muokkaa niistä itselleen sopivia. Koraanista ja Raamatusta ollaan lehtitietojen mukaan työstämässä puolueen pyrkimyksille ja sosialistis-isänmaalliselle kasvatukselle suotuisia versioita.

*

Vuosittain Kiinan markkinoille päästetään 34 länsimaista elokuvaa. Listalle eksyi myös Ridley Scottin ohjaama Alien: Covenant (2017). Elokuvasta pätkittiin lähes kaikki avaruusolentoja sisältävät kohtaukset pois. Syynä ei ollut niinkään kauhu ja väkivalta, vaan uskonnonvastainen kampanja. Alienit kun katsotaan yliluonnollisiksi olennoiksi.

Mitä ovat alien-elokuvat ilman alieneita? Varmaan jotain samantapaista kuin Freddie Mercury (1946–1991) ilman päihteitä ja homoseksuaalisuutta. Bryan Singerin biopic Bohemian Rhapsody (2018) päästettiin sekin Kiinan teattereihin, mutta asianmukaisesti saksittuna.

Enää ei voisi mitenkään kuvitella 1990-luvun ”Free Tibet” -liikkeen kaltaista Hollywood-aktivismia.

Silloin Hollywood-demokraatit Sean Pennistä Susan Sarandoniin ja Brad Pittistä Harrison Fordiin puhuivat Kiinan ihmisoikeuksista. Teattereissa nähtiin Martin Scorsesen Kundunin ja Jean-Jacques Annaudin Seitsemän vuotta Tiibetissä (molemmat vuodelta 1997) kaltaisia elokuvia.

Nyt kiinalaiseen soft poweriin kuuluu rahan syytäminen Hollywoodin isoihin produktioihin. Eikä 1,3 miljardin ihmisen vaurastuvaa markkina-aluetta haluta suututtaa.

Jotkut kuitenkin yrittävät. Trey Parkerin and Matt Stonen South Park (1997–) sai viime syksynä Kiinasta lähtöpassit. Animaation yksi jakso irvailee maan ihmisoikeustilanteelle, itsevaltaiselle johtajalle ja amerikkalaisten media- ja teknologiajättien hingulle päästä Kiinan markkinoille.

South Parkissa rinnastettiin Xi Jinping ja Nalle Puh. Samaa vertausta käyttävät Kiinan omat, nurkkaan ajetut internet-toisinajattelijat. Tästä hyvästä myös A.A. Milnen (1882–1956) klassinen satuhahmo on kaikonnut Kiinasta likimain totaalisesti.

*

Länsipoliitikot tapaavat – jos tapaavat – nykyistä Dalai-lamaa (s. 1935), tiibetinbuddhalaisten pysyvässä maanpaossa olevaa johtajaa, julkisuudelta piilossa.  Kun toisinajattelija Liu Xiaobolle (1955–2017) myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto, Kiinan ja Norjan diplomaatti- ja kauppasuhteet olivat vuosia umpijäässä.

Tulevien vuosikymmenten maailmanmahti on siis osoittanut herkkänahkaisuutensa ja pikkumaisuutensa. Kauhean hyvin ei mene Euroopan oikeistopopulisteillakaan.

Kirjallisuus- ja elokuvapiirissä intoillaan ”Uuden idän”, Keski- ja Itä-Euroopan sekä ex-neuvostomaiden tarjonnasta. On huimaa, että parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar meni peräkkäisinä vuosina Puolaan ja Unkariin, Paweł Pawlikowskin (s. 1957) Idalle ja László Nemesin (s. 1977) Son of Saulille. Tai että Olga Tokarczuk (s. 1962) sai kirjallisuuden Nobelin.

Puolan ex-pääministeri, nykyinen europarlamentaarikko Beata Szydło ja kulttuuri- ja kansanperintöministeri Piotr Gliński eivät ole maansa menestyksestä innoissaan. Laki ja oikeus -puolueen kellokkaiden ansiosta Idaa ei saa enää esittää Puolan televisiossa. Onhan siinä kyse ”puolalaisvastaisuudesta” ja ”historian vääristelystä”. Elokuvan mukaan puolalaiset talonpojat nimittäin paikoin osallistuivat juutalaisten joukkotuhontaan, ilmiantajina ja myötäjuoksijoina.

On turha kuvitella, että Tokarczuk vasemmistolaisena ympäristöaktivistina ja feministinä kelpaisi virallisen Puolan edustajaksi. Maansa liberaaleille hän kyllä kelpaa.

*

Entä meillä lännessä sitten? Putinin Venäjä ja Puolan ja Unkarin oikeistohallitukset näyttävät suuntaa Suomenkin ”kansallismielisille”: oikeuslaitosta, yliopistoja ja mediaa vastaan hyökkäillään, feminismi ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat tulilinjalla.

Ikävä kyllä ilmiantojen ja julkioikeudenkäyntien mentaliteetti on osin tarttunut myös somen vasemmistolaiselle ja vihreälle laidalle.

Ylipolitisoituneen ja kitkerästi kahtiajakautuneen maailmanajan boikottikampanjat vetävät joskus mukaansa juuri sellaista arvoliberaaliksi ja edistykselliseksi itsensä mieltävää väkeä, jonka pitäisi olla kynsin hampain estämässä Bradburyn vision muuttuminen todellisuudeksi.

Aloitetaan vaikeammasta päästä, eli lokakuun 2017 vallankumouksesta.

*

Globaali #MeToo -liike lähti liikkeelle The New York Times- ja New Yorker -lehtien paljastuksista ja näyttelijä-aktivisti Alyssa Milanon (s. 1972) twiittauksesta. Kymmenet naiset syyttivät elokuvatuottaja Harvey Weinsteiniä (s. 1952) seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta ja raiskauksista.

Weinsteinin kannoilla alkoi pudota isoja päitä: näyttelijöitä, muusikkoja, TV- ja elokuvatuottajia ja poliitikkoja Yhdysvaltain molemmista valtapuolueista. Ilmiö levisi nopeasti Atlantin toiselle puolelle ja ympäri maailmaa.

Ja hyvä niin. Uhreja on kuunneltu. Vuosikymmeniä vallinnut puristelua ja ahdistelua ympäröinyt hiljaisen hyväksynnän ja hyssyttelyn ja viihde- ja kulttuurialan herrakerhojen kulttuuri lähti murenemaan ja lujaa.

Kauan siinä kestikin. Michael Jacksonin (1958–2009) ja Woody Allenin (s. 1935) kohdalla epäilyjä lasten hyväksikäytöstä tuli julki jo 1990-luvun alkupuolella. Roman Polanski (s. 1933) on pakoillut Yhdysvaltain oikeusjärjestelmää vuodesta 1978.

Oman, äärisubjektiivisen arvioni mukaan kampanja on 80–90-prosenttisesti oikealla asialla, tekemässä epätervettä vallan väärinkäyttöä näkyväksi ja puolustamassa väkivallan kenties loppuelämäkseen traumatisoimia uhreja.

The Cosby Show (1984–1992) on vedetty vähän kaikkialla pois suoratoistopalveluista. Netflix filmasi House of Cardsin kutoskauden uudelleen ilman sen entistä päätähteä ja tuottajaa Kevin Spacey’ä (s. 1959).

Suomessa on turha odottaa uutta DVD-boksia Lauri Törhösen (s. 1947) elokuvista tai Veijo Baltzarin (s. 1942) koottuja teoksia.

*

Mitä Atlantin toiselle puolelle kuuluu kaksi vuotta kumouksen alkamisen jälkeen?

Emma Goldbergin artikkeli Do Works by Men Implicated by #MeToo Belong in the Classroom? (NYT 7.10.2019) käsittelee ympäri maata, lukioissa ja yliopistoissa leimahtavia taisteluita.

Kumpi on oikeassa, se Kalifornian yliopiston San Diegon kampuksen teatteritieteen opiskelija, joka keräsi yli 20 000 allekirjoitusta vastustamaan Woody Allenin elokuvia käsittelevän kurssin järjestämistä? Vai yliopiston johtokunta, joka piti vetoomusta akateemiseen vapauteen puuttumisena?

Kummalle laittaa enemmän painoarvoa, Allenin Manhattanin (1979) tai Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968) elokuvallisille arvoille vai niiden ohjaajien yksityiselämän pimeille puolille?

Entä pitäisikö Norman Maileria (1923–2007) käsitellä sodanvastaisena kirjailijana, dokumenttiromaanin ja uuden journalismin esitaistelijana, joka kirjoituskoneesta ovat lähtöisin Tyynenmeren taistelujen kuvaus Alastomat ja kuolleet (suom. Jorma Partanen, Gummerus 1951), Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten aikalaisreportaasi Yön armeijat (suom. Eero Mänttäri, Weilin & Göös 1968) ja massiivinen CIA:n ja kylmän sodan varjohistoriikki Porton haamu (suom. Arto Häilä, WSOY 1994) – vai maskuliinisuus- ja viriiliysfantasioissaan sekoilevana kamapäänä ja alkoholistina, joka ehti olla kuudesti naimissa ja puukottaa toista vaimoaan kynäveitsellä?

Kysymykset eivät ole helppoja. Ehkä pitäisi löytää jokin kolmas vaihtoehto, nerokultin mukaisen myötäsukaisuuden ja kirjojen tai elokuvien totaalisen pannaan julistamisen välimailta.

*

Entä mitä tehdä Junot Díazin (s. 1968) tai David Foster Wallacen (1962–2008) kaltaisille nykykirjailijoille? On kouluja ja yliopistoja, joissa heidätkin on poistettu kurssiohjelmista.

Tässä kohtaa tullaankin #MeToon ongelmiin. Díazia on syytetty yrityksestä suudella kollegaansa väkisin, samoin törkeästä ja hyökkäävästä kielenkäytöstä kahden muun henkilön toimesta.

Mitenkään näitä väitettyjä tekoja vähättelemättä, on kyse aivan eri kokoluokan asioista kuin vaikkapa Harvey Weinsteinin tai miljonääri-filantrooppi Jeffrey Epsteinin (1953–2019) kohdalla.

Weinsteinin ja Epsteinin osalta puhutaan vuosia jatkuneesta systemaattisesta käytöksestä ja hyväveli-verkostoihin turvautumisesta, uhrien pelottelusta tai ostamisesta hiljaisiksi.

Silti #hashtag on sama, puhutaan sen kummemmin erottelematta ”#MeToo-keisseistä”. Ja vaikka myöhemmin paljastuisi, että syytökset ovat olleet jonkun kohdalla vääriä tai kohtuuttomia, juna meni jo.

*

Massachusetts Institute of Technology, jossa Díaz opettaa luovaa kirjoittamista, ja Boston Review -lehti, jonka kirjallisuusosiota hän toimittaa, tutkivat Díaziin kohdistettuja syytöksiä. Perusteita yhteistyön lopettamiselle ei löydetty.

Asiaa komplisoi edelleen Díazin oma tausta koulukiusattuna, dominikaanitaustaisena maahanmuuttajana, joka tuli sukulaismiehensä raiskaamaksi kahdeksanvuotiaana. Ja joka on kuvannut omaa itsetuhoisuuden ja mielenterveysongelmien kierrettään New Yorker -lehden esseessään.

Samoja ylisukupolvisia traumoja on varmasti suodattunut myös romaaniin Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (suom. Vuokko Aitosalo, Like 2008). Pidän kyseistä maahanmuuttajaperheen tragedian huikean energistä ja samalla traagista kartoitusta ehkä parhaana tämän vuosituhannen amerikkalaisteoksena.

Myöskään Díazin ansiot lähiö- ja slumminuoria eteenpäin tuuppivana luovan kirjoittamisen opettajana eivät ole ihan vähäiset.

On siis kiistanalaisia syytöksiä, joista ei kenties ikinä tulla sanomaan lopullista sanaa. Mutta mainehaitta, Philip Rothia (1933–2018) lainatakseni ”ihmisen tahra” on jo valmis.

Monen #MeToo-aktivistin mielestä näissä yhteyksissä tavalla tai toisella mainitut eivät kuulu kurssiohjelmiin ja julkisiin kirjastoihin. Somekampanjat ovat myös purreet lujaa kirjailijoiden aiempien teosten myyntiin.

*

Pikkukaupunkilaispoika Ray Bradburya inspiroivat myöhemmän elämän kannalta kohtalokkaalla tavalla Buck Rogers -sarjakuvat, Edgar Rice Burroughs ja Edgar Allan Poe, tarinat dinosauruksista ja merihirviöistä sekä vuoden 1933 Chicagon maailmannäyttelyn futuristiset kaupunkivisiot.

Kun Walt Disney -yhtiö avasi 1980-luvun alussa Floridan Disney Worldin jatkoksi Epcot Centerin, tulevaisuuden kaupungin, Bradbury oli mukana ideoimassa sitä.

Vanhoilla päivillään Bradbury tapasi Apollo- ja Mercury-ohjelmien astronautteja, jotka olivat saaneet kipinän tulevalle elämänuralleen Marsin aikakirjoista.

Bradbury päätyi Nasan kutsusta myös pyörillä liikkuvan Mars-mönkijä Curiosityn komentokeskukseen, ohjaamaan simulaattoria. Aika hyvin mieheltä, joka ei ollut koskaan ajanut muuta kuin polkupyörää.

Kirjailija kuoli 22. elokuuta 2012, pari viikkoa Curiosityn laskeutumisen jälkeen. Marsin karttoihin ilmestyi oitis uusi paikannimi, Bradbury Landing.

Kirjailijanuransa ohella Bradbury tunnetaan elokuva- ja TV-käsikirjoittajana, John Hustonin Moby Dickistä (1956) alkaen.

Hän kirjoitti myös useita jaksoja Rod Serlingin The Twilight Zone -sarjaan (1959–1964).

Fahrenheit 451 on filmattu kahdesti. François Truffaut᾿n vuoden 1966 versio, pääosissaan Oskar Werner ja Julie Christie, oli uuden aallon elokuvan klassikko ja kirjailijalle itselleenkin mieleen. Se päättyy toiveikkaammin kuin alkuteos.

Toukokuussa 2018 sai ensi-iltansa Ramin Bahranin ohjaama TV-elokuva, joka tehtiin suoraan HBO-kanavan suoratoistoon. Guy Montagia näyttelee afroamerikkalainen Michael B. Jordan.

HBO-elokuva ei ole sinänsä kummoinen, mutta siinä tulee hyvin ilmi mustiin pukeutuvien salamanteri-kirjanpolttopartioiden yhteys natsiestetiikkaan. Samoin sosiaalisen median osuus: kirjanpolttajaisia katsotaan reaaliaikaisesti, kommentoidaan ja peukutetaan. Kun Montag kääntyy omiaan vastaan ja lähtee pakomatkalle, saadaan aikaan suurta yleisöä kiihottava spektaakkeli. Se näkyy samaan aikaan kotien TV-seinillä ja suurkaupunkien talonkorkuisissa ruuduissa.

*

Bradbury siis varmaan allekirjoittaisi väitteen, että elämänilo, mielikuvitus, vimma ja rakkaus muuttavat maailmaa. Ja populaarikulttuuri antaa nuorille ihmisille roolimallit ja elämän eväitä.

Sarjakuvakäsikirjoittaja, TV- ja elokuvatuottaja Joss Whedonia (s. 1964) voisi pitää eräänlaisena myöhempien aikojen Bradburynä.

Whedonin tuotantoihin kuuluvat muun muassa TV-sarjat Buffy, vampyyrintappaja (1997–2003), Angel (1999–2004), Firefly (2002) ja S.H.I.E.L.D. Agentit (2013–), samoin kaksi ensimmäistä Avengers-elokuvaa.

Nyt juhlitaan supersankarisarjojen ja -elokuvien moninaistumista, vahvoja naishahmoja, latinoita ja mustia. Suuntauksen yhtenä alullepanijana voi pitää juuri Whedonia, joka otti ohjelmalliseksi tavoitteekseen päivittää kauhu-, scifi- ja supersankarigenret nykyaikaan.

Paitsi, että Whedonistakin oli vähällä tulla #MeToo -hahmo, kiitos hänen ex-vaimonsa Kai Colen elokuussa 2017 julkaiseman blogikirjoituksen, joka levisi salamannopeasti fanipiireissä. Colen mukaan Whedon oli ollut uskoton aviomies ja näin ollen feikkifeministi.

*

Helppoa ei ole ollut myöskään Whedonin luottonäyttelijä Scarlett Johanssonilla (s. 1984), joka esittää Marvel-elokuvissa Mustaa leskeä eli Natasha Romanoffia.

Kohu alkoi Avengers -elokuva Age of Ultronin (2015) yksittäisestä vuorosanasta, jossa Musta leski kuvaa itseään ”hirviöksi”, koska ei voi saada lapsia.

Sitten Johansson esitti pääosaa Rupert Sandersin kyberpunk-toimintaelokuvassa Ghost in the Shell (2017). Se perustuu japanilaisen Masamune Shirowin manga-sarjaan ja siitä tehtyihin anime-elokuviin.

Mutta että valkoinen nainen esittämässä majuri Motoko Kusanagia, tulevaisuuden kyberneettistä naissoturia! Keskustelupalstat täyttyivät rasismi- ja valkopesusyytöksistä.

Ohjaajavelho Wes Andersonin (s. 1969) stop motion -animaatio Isle of Dogs (2018) ammentaa niin ikään japanilaisesta kulttuurista, ja Johansson on yksi sen ääninäyttelijöistä. Jotkut kriitikot kokivat kulkukoirien asuttamalle saarelle sijoittuvan dystopian jälleen kulttuuriseksi omimiseksi.

Kun leimat on kerran lyöty, niin mitä väliä vaikkapa Scarlett Johanssonin suorapuheisesta poliittisesta aktivismista naisten oikeuksien puolesta. Tai sillä, että hän oli yhtenä puhujana esseen alussa mainituilla Trump-vastaisilla marsseilla.

Johanssonin oli pakko kieltäytyä transsukupuolisen miehen roolista Rupert Sandersin 1970–80-lukujen alamaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Rub and Tug, koska kohu ja kampanjointi olivat päällä jo ennen filmausten aloittamista.

*

Nykykeskustelut hakevat teoriapohjansa postkolonialismista ja intersektionaalisesta feminismistä.

Jos haluaa itselleen syvempää ymmärrystä, kannattaa tarttua kirjoihin debattien eri laidoilta.

Arla Kanervan Taiteen musta kirja (SKS 2019) käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti miesten mielivallan historiaa. Kuvataiteilijoille, runoilijoille ja teatteri- ja elokuvaohjaajille on sallittu vaikka mitä, patriarkaalisen nerokultin nimissä.

Timo Hännikäisen (s. 1979) Pyhä yksinkertaisuus (Kiuas Kustannus 2019) taas hahmottelee omasta mielestään hyvää tarkoittavien joukkoliikkeiden historiaa, ja puhuu ilmiantokulttuurin vaarallisuudesta. Oli kyseessä sitten 1600-luvun noitaoikeudenkäynnit, Ranskan vallankumouksen dekabristi- ja giljotiinivaihe, Ray Bradburyn omakohtaisesti todistamat 1950-luvun alun kommunistivainot tai 1970-luvun suomalainen kulttuuritaistolaisuus.

Kun tunteet käyvät tarpeeksi kuumina, väkisinkin tulee sivullisia uhreja. #MeToo-keskustelun alkumetreillä Margaret Atwood puolusti ystäväänsä, kirjailijaa ja Brittiläisen Kolumbian yliopiston ex-professoria Steven Gallowayta ahdistelusyytöksiltä.

Atwoodin mukaan ”syytön, kunnes toisin todistetaan” on sivistyneen yhteiskunnan avainkäsite. Eikä oikeuslaitos saa sortua lynkkaussakkien ja huutokuorojen mentaliteettiin.

Tästä hyvästä Orjattaresi -romaanin (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1986) ja sen jatko-osan Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2019), kahden aikamme tunnetuimman feministisen dystopian kirjoittaja oli itsekin hetken ”petturi” ja ”huono feministi”, joka myötäili vallassa olevia miehiä ja lietsoi sotaa nuorempiaan vastaan.

Joskus vallankumous ei syö pelkästään lapsiaan, vaan myös äitinsä.

*

Viimeksi joulun 2019 alla skottilainen Harry Potter -kirjailija J.K. Rowling (s. 1965) sai niskaansa transfobiasyytöksiä, koska oli julkisuudessa puolustanut tutkija Maya Forstateria. Ennen kyseenalaisen twiittailun takia saamiaan potkuja Forstater oli globaaliin epätasa-arvoon keskittyneen Centre for Global Development -ajatushautomon veroasiantuntija.

Kun luimme poikieni kanssa iltasatukirjoina seitsemän alkuperäistä Potter-kirjaa, koin ne paitsi tarinoina Tylypahkan velhokoulusta, selvinä allegorioina nykymaailmasta ja rasismin, seksismin ja uuden luokkayhteiskunnan vastaisina puheenvuoroina.

Mutta osa tyrmistyneistä Potter-faneista pitää nyt Rowlingia itseään pahiksena, ankeuttajana ja taantumuksen äänitorvena.

Nykypäivän identiteettipoliittisia kamppailuja ja kipuiluja ei pääse pakoon edes lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Ei, vaikka tekijä itse olisi ollut haudan levossa jo vuosikymmeniä.

Pieni talo preerialla -kirjailija Laura Ingalls Wilderilta (1867–1957) on viime vuosina pyritty viemään kaikki kunnia. Hänen omaelämäkerrallisesta uudisraivaajaperheen tarinastaan kun on löydetty ennakkoluuloja alkuperäisiä amerikkalaisia eli intiaaneja ja etelävaltioiden mustia orjia kohtaan.

Viisikko-kirjailija Enid Blytonin (1897–1968) tuotannosta on löydetty myötäsukaisuutta luokkayhteiskuntaa ja perinteisiä sukupuolirooleja kohtaan, samoin britti-imperiumin ylistystä.

Blyton oli pääsemäisillään 50 pencen kolikkoon. Sen piti ilmestyä marraskuussa 2018, kun kirjailijan kuolemasta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Mutta Royal Mint eli kuninkaallinen rahapaja päätti epämieluisan julkisuuden pelossa toisin.

Viisikko-kirjat eväsretkineen, leirikoulumeininkeineen ja rikoksia ratkaisevine lapsietsivineen ovat myös saaneet lähteä monesta kirjastosta.

*

Tältä siis näyttää sananvapauskeskustelu 2020-luvun alussa. Kiina on siirtynyt autoritaariseen kapitalismiin ja high techin mahdollistamaan dystopiaan. Euroopassa ja kaikkialla maailmassa nousee avoimen rasistisia ja fasistisia poliitikkoja.

Samaan aikaan edistyksellinen kulttuuriväki, sananvapaus- ja ihmisoikeusaktivistit käyvät silmittömän lujaa ”omiensa” kimppuun.

Blytonin ja Wilderin kaltaisia lastenkirjailijoitakin luetaan kuin piru Raamattua.

”On kiellettyä kieltää”, kuului yksi Pariisin kevään 1968 iskulauseista. Tässä suhteessa ”buumereita” kannattaisi ainakin joissain asioissa kuunnella, eikä antaa ”milleniaalien” ylipolitisoida kaikkea.

Nykyään kirjailijoilta ja taiteilijoilta edellytetään paitsi oikeanlaista ideologiaa, myös puhtoisia ja kunnollisia elämäntapoja.

Siksi musiikin puolella soittolistoilta voisi oikopäätä poistaa The Doorsin, Jefferson Airplanen, Led Zeppelinin, John Lennonin (1940–1980) ja David Bowien (1947–2016), noin alkajaisiksi. Samoin suuren osan hip hopista, rapista ja metallimusiikista. Punkista nyt puhumattakaan.

*

Tai sitten voisi palata Bradburyyn itseensä.

Valtaosa hänen kirjoistaan on kauhufantasiaa, maagista realismia ja omintakeista kotiseutukuvausta. Niistä välittyy viha- ja rakkaussuhde Amerikan Keskilännen pikkukaupunkien pölyyn ja pysähtyneisyyteen. Samaan aikaan läsnä ovat nostalgia, kaihomieli, arjen magia ja väreily: kuisteillaan kiikkuvat, Yhdysvaltain sisällissodan muistavat vanhukset, paperiset kuumailmapallot ja kiertävät sirkukset peilisaleineen, nuorallatanssijoineen, maailmanpyörineen, kääpiöineen ja formaldehydiin säilöttyine sikiöineen.

Ilman bradburylaista lapsuuden kesien ja raadollisen aikuisten maailman välitilan kuvauksia olisi vaikea kuvitella Stephen Kingin tuotantoa, tai toisen ikuisen pikkupojan eli Steven Spielbergin 1970–80-lukujen elokuvia.

Eikä varsinkaan Matt ja Ross Dufferin Stranger Things -sarjaa, jonka kolmas kausi oli kesän 2019 Netflix-hitti.

Huolimatta kylmän sodan vainoharhasta, joka sarjassa myös näkyy, moni ”kasarilapsi” imi sarjasta luusereiden ja ulkopuolisten välisen ystävyyden ylistystä, ja romantiikkaa menneitä viattomuuden kesiä kohtaan.

Sarjassa nostalgisoitiin aikaa, jolloin aivan joka lauseeseen ei tarvinnut tunkea ilmastoahdistusta ja rotu- ja valtasuhteiden kritiikkiä.

Toki Stranger Thingsistäkin piti repäistä jokin kohu. David Harbourin esittämästä Jim Hopperista, avioeron läpikäyneestä, viinaanmenevästä ja ketjussa polttavasta poliisipäälliköstä, on tullut yksi sarjan rakastetuimmista hahmoista. Hopper opettelee kömpelöön tapaansa yliluonnollisia kykyjä omaavan Eleven-tytön (jota esittää Millie Bobby Brown) ottoisän hommia.

Netflix sai muutamassa päivässä tupakointia vastustavilta kansalaisjärjestöiltä niin paljon palautetta, että suoratoistojätin teini-ikäisille sallituissa sarjoissa ei tämän jälkeen tuprutella ollenkaan. Muutenkin Jim Hopperissa nähtiin kaikin puolin huono roolimalli.

Näin toimii 2010–20-lukujen sensuuri. Ei pelätä enää isoaveljeä, vaan kaikkivaltiasta kuluttajaa. Siis boikottikampanjoita ja negatiivista julkisuutta.

*

Yle otsikoi 29.12.2019 seuraavasti: ”Ilmastonmuutoksesta puhuttiin vuonna 2019 enemmän kuin koskaan, mutta liha on yhä suomalaisten ykkösherkku ja lentojen määrä vain kasvaa”. Perussuomalaisten kannatus on ampaissut joulukuun 2017 kahdeksasta prosentista nykyiseen 24,3 prosenttiin.

Onko lomillaan luontoon hakeutuvista, ainakin aiemmin lukijakansana pidetyistä suomalaisista tullut lyhyessä ajassa täysiä rasisteja, fasisteja ja ilmastodenialisteja? Joidenkin kolumnistien ja twiittitehtailijoiden mielestä on.

Vai voisiko olla myös niin, että sekavan ja ahdistavan maailmanajan keskellä kirjallisuudesta ja elokuvista etsitään lohtua, toivoa ja jatkuvuutta, ihmiselon väriskaalan tunnustamista ja reittejä ulos umpikujasta.

Kun keskusteluilmapiiri on tupaten täynnä maailmantuskaa, lopun ajan tuntoja ja länsimaisen kulttuurin ja patriarkaatin syyllistämistalkoita, toiset päätyvät kieltämään kaikki ongelmat. Ja suuntaavat katseensa mieluummin Fahrenheit 451:n joka kodin jokebokseihin ja musiikkiseiniin.

Lähteitä:

Bradbury, Ray: Zen sanataiteessa. Esseitä luovuudesta. Suomentanut Elina Seppänen. Kansanvalistusseura 2008.
Hännikäinen, Timo: Pyhä yksinkertaisuus. Kiuas Kustannus 2019.
Kanerva, Arla: Taiteen musta kirja. Miesten mielivallan historiaa. SKS 2019.
Weller, Sam: Ray Bradbury – The Last Interview and Other Conversations. Melville House 2014.
David Foster Wallace ja #MeToo -aikakausi L.A. Review of Booksissa