Sivupolkuja on kokoelma matkoja, joissa lomittuvat kirjojen sivut ja tosielämän juna-asemat, soratiet ja suurkaupungit. Ville-Juhani Sutinen lukee klassikoita ja matkustaa konkreettisesti niiden tapahtumapaikoille. Hän kulkee Dostojevskin perässä Pietariin, etsii Virginia Woolfin päiväkävelyiden maisemia Sussexin maaseudulta ja jäljittää August Strindbergin maantiedettä, joka jakautuu kihisevään Tukholmaan ja karuun saaristoon.
Paikan ja kirjallisuuden suhde on paitsi monen lukijaihmisen myös tämänhetkisen kirjallisuudentutkimuksen kiinnostuksen kohde. Sivupolkuja alkaakin katsauksella humanistisissa tieteissä tapahtuneeseen niin kutsuttuun tilalliseen käänteeseen, eli murrokseen, jonka myötä tilasta ja paikasta on tullut entistä tärkeämpiä tarkastelun kohteita ja analyysin välineitä. Edellä mainitun ohella pohjustus esittelee lukijalle ajatuksen siitä, kuinka keskeinen rooli tietyllä tapahtumapaikalla voi olla kokonaisille kirjallisuuden lajityypeille, ja huomauttaa, että kirjallinen turismi on yksi varhaisimmista vapaa-ajan matkailun muodoista.
Sivupoluista voisi sanoa paljonkin, hyvää ja huonoa. Aloitetaan hyvästä: Teoksessa ääneen pääsee intohimoinen ja osaava lukija sekä hienovireisesti kokemuksiaan erittelevä matkaaja. Lopputulosta on yksinkertaisesti ilo lukea. Bruno Schulzin kotikaupungista, Ukrainan Drohobytšista kirjoittaessaan Sutinen toteaa, että sosialismin vuodet ”säilöivät tällaiset pikkukaupungit kuin laava Pompeijin” (s. 89). Vastaavia oivalluksia löytyy teoksesta paljon.
Kirjan hauskimpiin retkiin kuuluu junamatka, joka tehdään Venedikt Jerofejevin teoksen Moskova-Petuški (1973) askelmerkkien mukaan. Matkakertomuksen muotoon puettu essee Jerofejevin samizdat-klassikosta on herkullinen kuvaus siitä, millaisia muotoja kirjallinen maantiede omaksui kuvatessaan Neuvostoliiton hahmottomuutta ja kommunistisen järjestelmän absurdiutta. Teoksen päähenkilö Venitška on viettänyt yön ryypäten ja harhaillen ympäri Moskovaa. Päähenkilön levottomuudella on syy; hän pyrkii kohti Kremliä koskaan sinne pääsemättä, eksyy ja erehtyy kerta toisensa jälkeen. Epäonnistuneen Kremlin-vaelluksen jälkeen Venitška astuu paikallisjunaan ja lähtee kohti Petuškia, jossa hänen rakastettunsa odottaa.
Sutinen kertoo oivaltavasti: ”Matka ei ole Moskova-Petuškissa vain kulkua pisteestä A pisteeseen B, vaan liike on myös kasautuvaa. Venitškan ottamat ryypyt eivät asemien lailla tule vastaan ja jää taakse, vaan tekevät hänet yhä juopuneemmaksi romaanin loppua kohden. Jerojefev löytää näin aivan uudenlaisen tavan kuvata etenemistä yhtenä kumulaation muotona.” Päähenkilön tavoittelema onnela, Petuški, jää yhtä saavuttamattomaksi kuin etsijäänsä väistävä Kreml.
Moskovaan saapunut Sutinen seuraa kirjallista esikuvaansa Petuškin-junaan. Lopputuloksena on vähäeleisen absurdi reissu: Sutinen jää ymmällään seuraamaan muiden matkustajien joukkopakoa junanvaunusta – lipuntarkastaja on astunut kyytiin – ja päätyy perille päästyään kinaamaan käymälän kassarouvan kanssa.
Teoksen heikkoudeksi voidaan lukea ylimalkaisuus, jolla se suhtautuu kirjallisuuden ja paikan väliseen suhteeseen. Sutinen viittaa teoksessaan useasti Bertrand Westphalin lanseeraamaan geokritiikkiin, joka yhdistelee maantieteen ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia, ja nimeää lopulta oman otteensa ”paikkojen biografismiksi”, joka hänen mukaansa kysyy ”miten tilojen ja maisemien historia ja olemus selittävät teoksia” (s. 12). Paikkojen biografismi ei vain oikein anna sen suurempaa pontta matkaajan analyysille.
Sivupolkujen matkakertomuksissa toistuukin ajatus siitä, että matka teoksen tapahtumapaikalle voi avata lukijalle uuden näkökulman teokseen, sekä ajatus siitä, että todellisen paikan voi lukea kaunokirjallisesta teoksesta. Kulkija siis etsii yhteyttä paikan ja kirjallisen teoksen välillä, joskus turhankin innokkaasti.
Monesti Sivupolkujen matkaaja on valmis hylkäämään tietyn teoksen ympärille syntyneet tulkinnat tai selittää ne pois toteamalla, että jokin tietty ilmaus tai kielikuva ei oikeastaan ole ilmaus tai kielikuva, vaan yksinkertaisesti tarkka ilmaisu siitä, mitä kirjailija saattoi silmiensä edessä nähdä. Näin käy esimerkiksi Tšehovin kohdalla (s. 44): ”Alkupuolella tarinaa Tšehov esimerkiksi mainitsee, kuinka kukkulan ympärille rykelmöitynyt pikkukylä on ’tulehtunut paahtavassa ilmassa ja kuivunut siihen’. Vertaus kuulostaa äkkiseltään kaukaa haetulta ja kypsälle Tšehoville myös epätyypillisen koristeelliselta. Aron läpi matkustaessaan kuitenkin käsittää, että juuri siltä monet pienet paikat Venäjän aroilla näyttävät.”
Niin, toki kirjallisuutta voi lukea todellisen paikan suorana kuvana – toki matkaaja voi matkata teoksen tapahtumapaikalle ja todeta, että tutulta tämä näyttää. Onko siinä sitten aineista esseeksi? Ehkä ei.
Teos olisi voinut hyötyä siitä, että mukaan olisi otettu sellaisia tilallisen käänteen ajattelijoita, joilla on jotakin radikaalia sanottavaa tilasta ja paikasta. Tilallisen käänteen oppi-isänä pidetty filosofi Henri Lefebvre on esittänyt, että tilat ja paikat syntyvät erilaisten sosiaalisten prosessien seurauksena ja että niitä myös ylläpidetään näillä samaisilla prosesseilla. Tätä näkemystä voisi käyttää apuna, kun tarkoituksena on pohtia ihmisen ja paikan suhdetta. Sivupolkuihin valittujen lukuisten kaupunkikertomusten – Rikos ja rangaistus, Berlin Alexanderplatz, Kanelipuodit – luenta olisi näin voinut kaivautua hieman syvemmälle siihen, millä keinoilla kirjallisuus voi kaupunkia kuvitella.
Hurjempiakin vaihtoehtoja löytyy: voin vain kuvitella, mitä Sutinen olisi saanut irti maantieteilijä Doreen Masseyn työstä. Massey on johdonmukaisesti pyrkinyt kyseenalaistamaan käsityksemme siitä, että paikkojen syvin olemus ja luonne ovat jotakin sisäsyntyistä ja historiallista. Masseyn mukaan tällainen ajattelu on ulossulkevaa ja museoivaa – ”hei älä koskaan ikinä muutu / pysy juuri sellaisena kuin nyt oot”, kuten Egotrippi laulaa.
Paikan erityisyys, Massey väittää, ei suinkaan synny sen sisäisistä piirteistä vaan sen lukuisista suhteista ulkomaailmaan. Jokaisella paikalla on oma, ainutlaatuinen verkostonsa, ja juuri tämä suhteiden kimppu on se, joka määrittelee paikan ja tekee siitä erityisen suhteessa kaikkiin muihin paikkoihin, Massey esittää.
Sivupolkuja ansaitsee siis vähän moitteita, mutta reilummalla kädellä kuitenkin kehuja. Sutisella on erinomaisen varma ote, jolla hän poimii esiin vähemmän luettuja klassikoita, sekä matkakirjailijalle välttämätön tarkka ja erittelevä silmä. Teos on siis nautiskelua sekä kirjanystävälle että koronan kotiinsa sulkemalle kaukokaipuiselle. Näistä kahdesta erityisesti ensinnä mainitut varokoot: Sivupolkuja sytyttää vaarallisia ja aikaa vieviä lukuhaluja, joita pitäisi ehkä rajoittaa, tai ainakin valvoa tiukasti. Matkailu kirjallisuuden parissa saattaa viekoitella lukijaa yhtä sinnikkäästi kuin Venitškaa väistävä Kreml.
Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja – kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta. Avain, 2020. 250 s. Tietokirja.