“Juuri käännökset kannattelevat kaiken runouden olemista: ne ovat täynnänsä hedelmällisiä väärinymmärryksiä, idiomin virheellisiä mutta herkullisia siirtymiä, rytmisiä ja äänteitä kaiuttavia ideoita, toisinaan silkkaa asennetta tai huomion metatasolle siirtävää nerokkuutta tai kehnoutta. Käännökset myös siunaavat tiettyjä kielenkäytön muotoja omalla hienovaraisella keinotekoisuudellaan sellaisin tavoin, joita omalta aikalaiskieleltämme ei sallita. Käännöksen ei toisin sanoen tarvitse olla nykyrunoutta.” – Kristian Blomberg Haminassa 12.9.2020
Runoutta on mahdotonta kääntää. Runoutta voi kääntää vain runoilija. Vaikka kirjallisuuden tekeminen on viime vuosikymmeninä demystifioitunut, runouden kääntämistä koskevat mystiset opinkappaleet ovat pitäneet otteensa.
Runouden olemuksessa, muodon ja sisällön tiukassa liitossa, on jotain sellaista, mikä yhtäältä vastustaa kääntämistä ja toisaalta tekee kääntämisestä näkyvää.
Proosakäännökset johtavat ajattelemaan kääntäjän työtä vain poikkeustapauksissa. Perusproosan kääntäjä havaitaan kömmähdysten hetkellä, mutta onnistuessaan hän on näkymätön.
Vastaavaa ”perusrunoa” ei oikeastaan ole. Runokäännöksiä lukiessa huomio kiinnittyy käännökseen ja kääntäjään miltei väkisin, varsinkin, jos osaa myös alkukieltä tai lukee saman teoksen eri käännöksiä rinnakkain.
Haminassa kolmatta kertaa järjestetty Runouden rajoilla -seminaari pureutui runouden kääntämiseen. Mikä on käännösrunouden tilanne juuri nyt Suomessa? Mitä ja miten käännetään? Mitä ja miten pitäisi kääntää? Ja vieläkö runouden kääntäjältä vaaditaan tuota mystistä ”runoilijuutta”?
Otsikolla ”Runo kääntää maailmaa” järjestettyyn seminaariin oli kutsuttu asiantunteva joukko suomentajia: Antti Nylén, Alice Martin ja Katriina Ranne alustivat, Mayu Saaritsa sekä Kristian Blomberg kommentoivat.
Ennakkotiedoissa mainittu kääntäjä Aya Chalabee joutui viime hetkillä perumaan tulonsa, ja paikan täytti seminaarin järjestäneen Haminan runoyhdistyksen puheenjohtaja Tommi Parkko. Juontajana ja puheenjohtajana toimi kirjailija Annukka Järvi.
Mikä on runoudessa teos, joka käännetään?
Perinteisesti käännösrunouskeskustelu tuppaa ryntäämään nopeasti muodon ja rytmin yksityiskohtiin, esimerkiksi kysymykseen alkuperäisten mittojen kunnioittamisesta. Katveeseen jää kenties perustavampi kysymys, jota esseisti ja suomentaja Antti Nylén luonnehti ”taidepoliittiseksi”: pitäisikö kääntää yksittäisiä runoja vai laajempia teoskokonaisuuksia?
Suomalaiseen kirjalliseen kulttuuriin on Nylénin mukaan kuulunut tapa suomentaa runoteoksia palasina, valikoimina, otteina ja näytteinä. Vierailla kielillä kirjoitetut runokirjat ovat päässeet kohtalaisen harvoin kokonaisina perille suomalaiseen kirjallisuuteen.
Nylén otti esimerkiksi oman käännöksensä, Charles Baudelairen Pahan kukat (Sammakko 2011). Sen ilmestymisen yhteydessä moni havahtui ensi kertaa siihen, että Yrjö Kaijärven vuonna 1962 ilmestynyt Pahan kukkia -valikoima sisältää alle puolet alkuteoksesta.
Nylén kritisoi teoskokonaisuuksien pilkkomista oma- ja jopa väkivaltaiseksi käytännöksi. Vaikka proosakirjallisuudesta mielivaltaisesti lyhennellyt suomennokset ovat jo pitkälti kadonneet, tavallinen suomennettu runokirja on yhä valikoima teoskokonaisuuksista irrotettuja tekstejä. Tällöin alkuteoksen tekijä ei ole kirjan oikea tekijä, sillä hän on tehnyt vain kirjan palat. Kirjaksi ne on koonnut kääntäjä, editori tai kustantaja.
Taustalta Nylén erotti maamme kirjallisessa kulttuurissa vallinneen ajatustavan, ettei suomalaiselle lukijakunnalle voi tarjoilla vaativia klassikoita sellaisenaan. Ne on julkaistava siistittyinä ja lyhenneltyinä sekä ilman kommentaareja ja selityksiä, jotka vain haittaavat lukijaa.
Antologioilla on silti paikkansa
Japanista suomentava Mayu Saaritsa huomautti, että toisaalta kaikki runot eivät kuitenkaan ole osia jostakin kokonaisuudesta. Nylénin maalaama kuva suomentamiskulttuurista on muutenkin turhan synkkä ja osin viime vuosisadalle jääneiden kääntämisen paheiden värittämä. Nykykääntäjät pyrkivät kunnioittamaan teosta ja tekijän intentioita.
Afrikkalaisen runouden antologian Korallia ja suolakiteitä (Poesia 2015) koonnut ja suomentanut kirjailija Katriina Ranne huomautti, että teoskokonaisuuden korostaminen on myös hyvin länsimainen näkökulma runouteen, sillä suuri osa maailman runoudesta on yhä suullista. Vaikkapa somalirunoilijasta saattaisi tuntua käsittämättömältä, että pitäisi olla jokin ”kokonaisuus”, ennen kuin häntä voitaisiin suomentaa.
Kun puhutaan perinteisimmän länsimaisen kaanonin ulkopuolisista tekijöistä, teoskokonaisuuksien suomentaminen ei useinkaan ole realistinen haave, Ranne totesi. Niitä ei julkaista. Tilanteessa, jossa suomeksi ei ollut julkaistu yhtään kokonaista kirjaa yhdeltäkään Saharan eteläpuolisen Afrikan runoilijalta, oli aloitettava antologialla.
Kustantajia ja pienkustantajia
Käännösrunouden kustantamisen tilanne nousi esiin Alice Martinin alustuksen myötä. Suomentaja ja pitkäaikainen WSOY:n kustannustoimittaja Martin myönsi isojen kustantajien miltei lakanneen julkaisemasta käännösrunoutta 2010-luvulla, mutta sälytti syytä runoyleisölle.
Martinin mukaan silloinkin, kun käännösrunoutta vielä julkaistiin, oli kaikunut jatkuva valitus, ettei julkaista tarpeeksi. Silti valittajilta ei ollut löytynyt valmiutta käyttää omia rahojaan kirjojen ostamiseen. Kulttuuri-ihmisten olisi pitänyt saada kirjat ilmaiseksi, ja pienilevikkisyys oli nähty jonkinlaisena meriittinä.
Osansa Martinin kritiikistä saivat puolueelliset arvostelijat, joka toisinaan julistavat pienkustantamot ainoaksi tahoksi, joka enää tekee hyvää kirjallisuutta ja kulttuuritekoja. Näin siitä huolimatta, että pienkustantamoissa on joskus kyseenalaisia toimintatapoja: kunnollisia käännöspalkkioita ei makseta ja rahan lisäksi voi puuttua osaamista, kun rakkaus kirjallisuuteen ylittää taidot.
”Jos puhutaan nimenomaan runoudesta, pienkustantajien julkaisujen taso on täysin riippuvainen kääntäjistä”, Martin kärjisti.
Kävi nopeasti selväksi, että Martinin provokaatio oli osunut kohteeseensa, kun kommenttipuheenvuoronsa aloitti tarkasta kustannustoimittamisesta tunnetun Poesia-kustantamon Kristian Blomberg, runoilija, suomentaja ja kirjallisuudentutkija.
Blomberg todisti omakohtaisin esimerkein, miten kustannustoimittamisen taso vaihtelee loistavasta olemattomaan eri pienkustantamojen välillä. Kustantamon koosta ei voi päätellä paljoakaan.
Keskustelun pitäisikin keskittyä enemmän runokulttuurin mahdollisuuksiin kuin edunvalvontaan, näki Blomberg. Yksikään julkaisija ei maksa riittävästi runojen kääntämisestä, jotta silkka raha houkuttaisi ihmisiä alalle.
”On aivan mahdollista, ettei runojen kääntämistä voi ajatella ammattina”, Blomberg totesi ja sanoi tuntevansa vain yhden tapauksen, jossa ulkopuolinen rahoittaja on tilannut runokäännöksen: kyseessä oli Aki Kaurismäki, joka tilasi Antti Nyléniltä Jacques Prévert -suomennoksen Sanoja (Sputnik 2016).
Suomentajia ja gurusuomentajia
Pohdinta runokääntäjyydestä, kääntäjän valtuuksista sekä näitä ohjailevista normeista ja erityisesti piilonormeista kulki tärkeänä juonteena läpi koko seminaarin, mutta erityisellä tarmolla aiheen kimppuun heittäytyi Katriina Ranne, joka kysyi suoraan: ”Kuka saa kääntää runoutta?”
Esiin nousi Suomessa aiemmin vallinnut perinne, jossa runouden suomentajiksi on katsottu kelpaavan vain Pentti Saaritsan, Pentti Saarikosken ja Niemisten kaltaisten tähtien, joita Parkko luonnehti ”gurusuomentajiksi”. Tähtipölyllä on sitten tomutettu käännösvirheitäkin näkymättömiin.
Vaikka tämä kulttuuri alkaa olla mennyttä, runouden kääntäjältä vaaditaan yhä paljon. On osattava kieltä ja ymmärrettävä alkutekstin kulttuuriympäristöä. On kiinnitettävä huomiota sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin. On ymmärrettävä suomenkielistä kirjallista kulttuuria ja hallittava kirjoittamisen käsityötaidot. Jälkimmäistä painotti erityisesti huolellisesti mittaan sommitelluista Tolkien– ja Carroll-suomennoksistaan kiitosta kerännyt Martin.
Vaikka runouden kääntäjäksi voi ryhtyä periaatteessa millaisella taustalla tahansa – varsinaista ”runouden kääntäjän” koulutusta ei ole edes olemassa – kovat piilovaatimukset pitävät loitolla osan potentiaalisista tekijöistä. Nykytilanteessa runoutta siis kääntää lähinnä se, joka kehtaa, kärjisti Ranne.
Blomberg toi esiin tutkijakääntäjät, jotka usein suomentavat tutkimiaan tekstejä tieteellisiin tarpeisiin. Tutkijakäännökset olisivat monesti pienellä hiomisella julkaisukelpoisia, mutta askel voi jäädä ottamatta, jos tutkijalta puuttuu verkostoja tai jos hän kokee runojen kääntämisen kuuluvan ”vain oikeille runoilijoille”.
Kääntäminen on tulkintaa
Vaikka kaikki keskustelijat pyrkivät demystifioimaan runouden kääntämistä ja korostamaan sen olevan mahdollista moninaisista taustoista tuleville ihmisille, jokin mystinen tai määrittelyä pakeneva elementti kääntämiseen tuntui jäävän. Mikä tekee hyvän runokääntäjän, paitsi nuo yllä luetellut moninaiset mutta hankittavissa olevat tiedot ja taidot?
”Intuitio”, vastasi Parkko lopulta, ja kysyä voidaan, onko demystifikaatio kovin onnistunut, jos se päätyy ”intuitioon”.
Ehkä parempi vastaus voisi löytyä Nylénin käyttämästä sanasta ”tulkinta”: kääntäjän on tiedostettava tulkitsevansa alkuteosta. Esimerkiksi käy jo mainittu Baudelaire-käännös Pahan kukat, jonka kannessakin lukee ”suomeksi tulkinnut Antti Nylén” – ei siis ”suomentanut”.
Nylén puolusti voimakkaasti ratkaisuaan kääntää mitallinen Pahan kukat vapaaseen säemuotoon ja luonnehti tätä alistumiseksi suomalaisen runouden vapaamittaisuuden normille, joka viimeistään 1970- ja ehdottomasti 1990-luvulta on hallinnut kotimaista runoutta itsevaltaisesti.
Toisaalta hän myönsi, että ratkaisu herätti voimakkaita reaktioita. Miksi?
Arkisesti ajattelemme kääntämistä teoksen siirtämisenä kielestä toiseen. Kun kielestä muodostuva runoteos irrotetaan kieliympäristöstään ja siirretään toiseen kieleen, näkyviin piirtyy raja teoksen ja sen kieliympäristön välillä. Ennen kääntämistä tätä rajaa ei voi havaita – sitä ei oikeastaan ole edes olemassa.
Korvaamalla Baudelairen käyttämät rytmiset keinot oman aikamme kotimaisen runouden valtavirran keinoilla Nylén tuli siis samalla implikoineeksi, että Pahan kukissa käytetyt rytmiset keinot eivät ole osa teosta. Sen sijaan ne ovat osa teoksen ympäristöä, kieltä, ja siksi nekin saa tai pitää kääntää tai vaihtaa.
Mutta jos näin on, voisiko tai olisiko mielekästä ”kääntää” modernismiin myös vanhempaa mitallista suomenkielistä runoa?
Leevi Lehto teki näin Eino Leinon Nocturnen ensimmäiselle säkeistölle esseessään ”Varjot korvissamme – näkökohtia runouden kääntämisestä” (Alussa oli kääntäminen, Savukeidas 2008), johon seminaarikeskusteluissa viitattiin useampaan otteeseen. Tulos on silmiä avaava, mutta tuskin monenkaan Leino-fanin mielestä enää Leinoa.
Mahdottoman mahdollisuudet
Tapaamme ajatella, että kääntäminen on häviöllistä ja siksi käännös on aina vähemmän kuin alkuteksti. Alkuteksti ei kuitenkaan sisällä omaa tulkintaansa samalla tavalla kuin käännös, ja siksi käännös on jossain mielessä myös enemmän kuin alkuteksti.
Jos käännökseen sisältyy aina implisiittinen väite siitä, mikä alkutekstissä on teosta ja mikä sen kielellistä ympäristöä, on kääntäjä aina piilevästi myös filosofi ja ontologi. Väitteen teoksen ja kieliympäristön erosta esittää vain käännös, ei koskaan alkuteos, jonka suhde kieleen on saumaton.
Nylénin Pahan kukat on kieltämättä ”toimiva” ja luettava käännös, minkä moni seminaarikeskustelija myönsi. Silti täysin itsestäänselvää on, että Pahan kukat voitaisiin tulkita myös hyvin toisella tavalla, mitä Nylén itse jopa toivoi.
Runouden kääntämisen mahdottomuus ei siis olekaan ”toimivan käännöksen” mahdottomuutta vaan mahdottomuutta tehdä käännös, joka tyhjentää alkuteoksen.
Ja ehkä juuri tämän mahdottomuutensa vuoksi käännösrunous on suuri mahdollistaja, jolla on voima avata hedelmöittäviä kysymyksiä runoudesta, kaunokirjallisuudesta ja kielestä yleensä.