Minäapua on kaikkialla paitsi kritiikissä

Kritiikin piirissä self-helpiä ei huomata juuri lainkaan, vaikka sen lonkerot ulottuvat joka puolelle kirjallisuuden kentällä. Kriittinen, suppea katsaus vuoden 2020 itseavun kirjoon paljastaa, että uusi kirjallisuuslajihybridi on syntynyt.

*

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä. (A Wonderful Life. Insights on Meaningful existence.) Suom. Laura Jänisniemi. 192 s. Gummerus 2020.

[dropcap]P[/dropcap]elkästään kirjallisuuskritiikkiä seuraamalla tuskin huomaisi, että aikamme keskeisin kirjallisuudenlaji on self-help. Kustantamoissa asia on kyllä huomattu – kauppa se on, joka kannattaa – mutta kaunokirjallisuuteen verrattuna alan oppaille suotu toimituksellinen huomio vaikuttaa olemattomalta. Esimerkiksi Gummeruksen julkaisemat filosofi, tutkija Frank Martelan Elämän tarkoitus ja bloggaaja, toimittaja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt eivät taatusti ole kulkeneet siitä toimituksellisesta myllystä, jossa jauhettiin viime vuoden Finlandia-voittaja, Anni Kytömäen Margarita.

Suomenkielisen Martelan englanninkielisestä teoksesta on julkaistu huitaistun oloinen suomennos ja Kolun on sallittu venyttää kolumnistin draivilla tuotettua tekstiä pitkälle yli sen pisteen, jossa mielekäs sanottava loppuu. Tämä on sääli, koska molemmilla kirjoilla on ajatusapua kaipaavalle lukijalle paljon annettavaa ja kirkas kärki. Martelalla tämä liittyy asiantuntemukseen onnellisuustutkimuksen ja käytännöllisen filosofian parissa, Kolulla taas näkemykseen ja samastuttavaan kertomukseen siitä, mihin ”pärjäämisen” eetos voi jälkikapitalistisen tietotyöläisen johtaa.

Oma ammattikuntani ei suinkaan ole syytön teosten laatustandardeihin. Koska oma-avustusta ei nähdä varteenotettavan kirjallisuuden piiriin kuuluvana ilmiönä, jää se vaille kriittistä vastaanottoa, ja näin kustantamoissakin syntyy kuva, että lajin kanssa voi päästä helpolla. Kunhan teoksessa on tarttuvia, ”se on just noin!” -efektin aiheuttavia elämänohjeita, joita voi helposti jakaa somessa kirjan kuvan kanssa, on sisällön viimeistely toissijaista.

Samalla, kun minäehostusta ei oteta vakavasti, sen vaikutus kuitenkin näkyy lähes kaikissa kirjallisuudenlajeissa. Kolun kirja voisi kertomuskehyksensä puolesta olla myös autofiktiota – tietotyöläisen monitahoinen oireilu meriittiyhteiskunnassa on ollut lajin keskeinen aihe. Autofiktiosta puhuttaessa usein otetaan esille lajin pitkä historia tai sitten milleniaalien ahdistus tai muu yhteiskunnallinen tausta, harvoin taas oman aikakauden kirjallisia vaikuttimia.

Läpi 2000-luvun paisunut minäapubuumi on varsin ilmeinen tausta minäkertomusten nousulle kaunokirjallisuudessa. Kriitikot puolestaan ovat tuhahdellen kävelleet kirjakaupan paisuvien psykologiahyllyjen ohi.

Meiju Niskala: Kun syvään hengittäminen ei riitä. WSOY 2020.

Eräät tekijät jopa julkaisevat minähelppiä ilmeisenä parina kaunokirjallisille teoksilleen. Erikoinen esimerkki on hauskalla ja koskettavalla Sata kirjettä kuolleelle äidille -teoksella (2019) debytoineen yhteisötaiteilija Meiju Niskalan Kun syvään hengittäminen ei riitä (2020). Teos koostuu irrotettavista, väritetyistä ja yksipuolisista pahvikorteista ja tekee varmasti jonkinlaisen ennätyksen teoksen hinta per kirjoitusmerkki -asteikolla, jolla Saarikosken minimalistista En soisi sen päättyvän -runokokoelmaa (1968) aikoinaan iltapäivälehdessä mittailtiin. Niskalan pläjäys on kuitenkin ääriohut myös sisällöllisesti: ainoa tapa motivoida ”Painan jalat lujasti maahan” -tyyppisten fraasien tuijottamista kirjan sivuilta on todeta tyynesti, että kliseet toimivat, eivät ne muuten kliseitä olisikaan.

Oma-avusta on itse asiassa tullut niin keskeistä, että menestyneimmät opaskirjat keskittyvät oman lajinsa kritiikkiin. Harrastajien keskuudessa on kasvavaa väsymystä ja kehittymisen suorituspaineita, jonka viisas avustuskirjailija osaa kapitalisoida. Kun ihmisestä ei yllättäen tullutkaan parempaa hänen luettuaan ja toteutettuaan kohta kohdalta ”Kymmenen konstia paremmaksi ihmiseksi”, on haistettu markkinarako kirjoille, jotka kehottavat ihmistä olemaan yrittämättä liikoja. Mainitut Kolun ja Martelan menestysteokset sujahtavat tähän rakoon.

Elämän tarkoitus (suom. Laura Jänisniemi) on kompakti täsmätuote ylisyvällisiä pohtivan ylioppilaan lahjapakettiin. Otsikkonsa ohella teos käsittelee etenkin kysymystä onnellisuudesta, johon Martela on tutkijanakin erikoistunut. Pääpaino kirjassa on havainnolla, että onni on sivutuote, joka syntyy mielekkäiden valintojen, toisten auttamisen ja merkityksellisten kokemusten kautta. Itsetarkoituksena sitä sen sijaan saa jahdata universumin rajoille koskaan tavoittamatta.

Martela kertoo vakuuttavasti tarinan ”elämän tarkoituksesta”, joka osoittautuu kysymyksenä huomattavasti vähemmän ikiaikaiseksi kuin olemme luulleet. Kysymys yhdistyy luonnontieteen voittokulkuun ja sitä seuranneeseen ”lumouksen haihtumiseen” – ihminen ei ollutkaan pääpeluri suuressa kosmisessa suunnitelmassa, vaan hyvin perifeerinen säätäjä universumin reunamilla. Nykytieteen valossa tosin tämänkin käsityksen voi kyseenalaistaa: on mahdollista argumentoida, että tietoisuuden rooli universumissa on keskeinen, vaikka aiheesta ei riittävästi tiedetäkään.

Martela todistaa, että eniten tietokäsityksiimme vaikuttaneelle henkilölle kysymys elämän tarkoituksesta olisi ollut täysin absurdi. Aristoteles (384-322 eaa.) eli vakaasti lumouksen puolella maailmassa, jossa kosminen tarkoitus oli taattu kuin kansaneläke hyvinvointivaltiossa. Martelan mukaan modernista puuttuvat vastaavat takeet, mikä tekee olemisen peruskokemuksesta absurdin. Silti juuri elämän tarkoituksen kysyminen on helppo korottaa vakavuuden takeeksi, vaikka kliseemittari vilkkuisi punaisella.

Kysymykseen vastaaminen jää Martelaltakin alkutekijöihin. Luultavasti kokonaisvaltainen yritys vaatisi jonkinlaisen heideggerilaisen viitekehyksen, joka olisi vuorostaan pilannut lajin helppolukuisuuden vaateen. Martela päätyy pilkkomaan tarkoituksen osiinsa, jolloin vastaukseksi tulee merkityksellisyyden kokemus. Ihmetyttämään silti jää: eikö elämänsä merkitykselliseksi kokeva ihminen voi edelleen vakavissaan etsiä elämän tarkoitusta? Näiden kahden samaistaminen arkipäiväistää koko kysymyksenasettelun.

Elämän tarkoitus on suomennettu ihan asiallisesti, mutta hieman ihmetyttää, miksi suomeksikin kirjoittava tekijä ei ole voinut toteuttaa suomenkielistä laitosta itse. Kohottavaksi tarkoitettu, lukijaa ystävällisesti puhutteleva ja kädestä pitäen opastava tyylilaji tuntuu suomeksi teennäiseltä: ”Mitä ikinä teetkin, sen ei tarvitse olla monimutkaista. Tilaisuuksia merkityksellisiin tekoihin on runsaasti, jos vain pidät silmäsi auki.” Lisäksi tietyt taajaan toistuvat pitkähköt termit, kuten ”taituruus” (englanniksi ilmeisesti mastering) ja merkityksellisyys (meaningfulness) ovat kömpelön elämänohjeproosan tae. Tyylistään ihailtuja alan ikiklassikkoja, kuten Martelankin referoimaa Senecaa, ei tällä saavuteta: ”Taituruudessa ja erinomaisuudessa on jo sinänsä tiettyä sisäsyntyistä merkityksellisyyttä.”

Kuitenkin filosofian historiasta tietyllä tarkkuudella ponnistava, nykytutkimustakin tunteva helpselffi on varsin tervetullut näky. Vastauksia janoavalle lajin ystävälle ei silti ole itsestään selvää, että tämä lähestymistapa toimii parhaiten.

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru: Mikä liberalismia vaivaa? 207 s. Kosmos 2020.

Kiinnostavan vastaparin Martelalle tarjoaa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun ehkä ”läpällä” oma-apuna markkinoitu Mikä liberalismia vaivaa. Kirja väittää julkilausuttujen arvojen tasolla toimivan  ”pintaliberalismin” sijasta tarkastelevansa ”syväliberalismia”, niitä tiedostamattomia käytäntöjä, jotka tekevät meistä kapitalismin kuuliaisia subjekteja. Teos on samalla tavalla kiinnostunut nykyihmisen tilanteen aatehistoriallisesta taustasta kuin Martelan kirja, ja selvittää sitä yhtä havainnollisesti. Referoitu filosofinen kirjallisuus vain on aivan eri korista: Martelalla eksistentialistinen traditio jotenkin naiivisti ymmärrettynä, ilman loikkia talouteen tai politiikkaan, Lahtisella ja Purokurulla puolestaan marxilainen perinne. Siinä missä Martelalle tieteen voittokulku on kuin jokin puhtaan, lapsenmielisen uteliaisuuden tulos, jolla on vakavia eksistentiaalisia seurauksia, Lahtinen ja Purokuru sukeltavat taloudellisiin suhteisiin tieteen, kapitalismin ja niiden tuottaman ”liberaalin” maailmankatsomuksen taustalla.

Self-help on monin tavoin kytköksissä kapitalistiseen talouteen, voiton maksimointiin ja sen työntekijälle asettamiin vaatimuksiin, mutta sen kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että tätä taustaa ei ole hyvä mainita. Purokuru ja Lahtinen rikkovat tämän säännön, mutta itsekohostuksen kontekstissa luettuna eli alan oppaana kirja jää silti epätyydyttäväksi. Syväliberalismi ja oman käyttäytymisen tarkastelu jäävät irrallisten heittojen tasolle: jos vaikkapa käytän joskus sanaa ”parisuhdemarkkinat”, tämä ehkä kertoo jotain markkinauskon levinneisyydestä yhteiskunnassa, mutta tuskin mitään kovin kiinnostavaa. Kirja on siis epäonnistunut itseavustusopas, mutta onnistunut kriittinen johdatus liberalismiin.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. 383 s. Gummerus 2020.

Kolun Korkeintaan vähän väsynyt puolestaan tarjoaa valikoiman mietelmiksi abstrahoituja omakohtaisia burnout- ja toipumisanekdootteja, ryyditettynä lehtiartikkeleista ja tietokirjoista poimituilla lisähuomioilla. Teksteissä on paperinohut historiakäsitys, jossa menneisyydestä vitsaillaan tällä tarkkuudella: ”Luolamiesten piti suorittaa marjanpoimintaa ja dodonmetsästystä pysyäkseen hengissä.” (s. 31)

Erityisesti teoksen löysemmällä loppupuoliskolla Kolu jaottelee omaa elämäänsä wellness-haastatteluista tutulla asteikolla ”ennen–jälkeen”: ennen hän suoritti, nyt taas ymmärtää, että suorittaminen ei johda onneen. Lisäksi elämää kehystävät burnoutit: numero yksi, kaksi ja kolme. Kertomuksen saumat repeilevät siellä täällä: Kolu esimerkiksi kertoo osaavansa nykyään pitää rajoistaan ja työajoistaan kiinni. Silti ”pari viikkoa sitten” (s. 326) hän huomasi työskennelleensä kuukauden päivät putkeen ilman vapaapäiviä sillä seurauksella, että ei enää päässyt sängystä ylös.

Kolu kritisoi sosiaalista mediaa epärealistisen ihmiskuvan asettamisesta ja ainaisen tyytymättömyyden lietsomisesta, mutta hänen oma kirjansa on kuin 400-sivuinen kolumni, jonka jokaiselta sivulta löytyy lisää nasevan tuntuista somekanavan täytettä. Toki niissä kritisoidaan esimerkiksi poikkeusyksilöitä jalustalle nostavia käytäntöjä, tähän tyyliin: ”Ja jokainen meistä käy vessassa. (Jopa Beyoncé.)”

Kirjan ytimessä on silti kunnioitettava pyrkimys havaita itsessään ja ympärillään ainaisen kehittämisen sijaan asioita, joihin on jo tyytyväinen. ”Aloin kysyä itseltäni uudenlaisen kysymyksen: Mitä tekisin samalla tavalla, vaikka voittaisin lotossa?” (s. 218) Teoksesta on selvästi ollut huomattavan paljon apua monille pärjäämissyndrooman kanssa pärjäileville, kun taas lukijat, joilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta koko ajan luoda nahkaansa, ovat usein ihmetelleet kirjan suosiota.

Kysyntää tämänkaltaiselle kirjalle on todella ollut, ja se on löytänyt kohderyhmänsä erinomaisesti, joten selfhelppauksen keskeisimmät kriteerit on täytetty. Lajia ei kritiikissä ole mielekästä erottaa tästä hyvin käytännöllisestä ulottuvuudesta, vaikka Kolun kirja pyöriikin osaksi autofiktion ja asiapitoisemman tietokirjallisuuden välisellä alueella – muodostuva genrehybridi on aidosti mielenkiintoinen. Tietoulottuvuus on paikoin mielenkiintoista englanninkielisessä laatumediassa aiheen ympärillä käydyn keskustelun referointia. Milleniaalien taloustilanteen syvempien taustojen ja eri maiden työkulttuurien välisen eron analysointiin rahkeet eivät riitä, vaikka paikoin mainitaan ”jälkikapitalismin” kaltaisia termejä. Näkökulmaksi jää kokemustodistus, joka on sinällään arvokas. Tässä lajissa se myös riittää yllättävän pitkälle.

Minäavustus on nykyään myös kaunokirjallisuutta, mutta uskon, että tämä lajihybridi on vasta alussa ja sen kauneimmat (tai kauheimmat) hedelmät korjaamatta. Autofiktio lienee vasta alkua, sillä seuraavaksi on luvassa suuri, kaunis, koukuttava ja hyvin kirjoitettu 2020-luvun bildungsromaani. 2000-lukuinen Wilhelm Meisterin oppivuodet, sankarin matka itsetuntemukseen, on ollut pitkään kirjoittamatta, vaikka opasmateriaalia totisesti riittää.

Fiktiossa on jo liian pitkään kääriydytty sotatraumojen vilttiin ja uskottu, että ihmiset eivät kehity. Omaehostus ei jaa tätä kyynistä maailmankuvaa, joka lienee tuomittu häviämään. Tieteelliset tutkimukset ovat viime aikoina valaisseet aivojen plastisuuden kaltaisia aiheita, joiden valossa ihmispedot voivat hyvinkin oppia paremmille tavoille. Lukijat keskimäärin haluavat uskoa, että kirjallisuuden lukeminen on kehittävää ja hyödyllistä – miksi muuten lukea? Kirjallisten kyynikoiden olisi paras kehitellä oma vastaus pian, jos aikovat pelastaa nahkansa.


Lue lisää self-helpistä: Aki Petteri Lehtisen oma-apukriittinen essee Älä lue tätä! on julkaistu elokuussa 2019.