Tapahtui muutama päivä sitten grillikioskin jonossa müncheniläisellä torilla. Aurinko paistoi siniseltä, pilvettömältä taivaalta. Ympärillä oli monenmoista menoa ja meininkiä, mutta mikään ei saanut vuoroaan odottavia kiinnostumaan mistään. Sen sijaan kaikki tuijottivat älypuhelintaan kuin aivopestyt marionetit; he pyyhkäisivät, scrollasivat ja tekstasivat. Satunnaisesti saattoi joku yrmeänä nostaa katseensa puhelimesta sekunnin murto-osaksi, kun jokin ulkoinen ärsyke onnistui tunkeutumaan mediasumun läpi isoaivoihin asti.
Jos kuljeskelee kaupungilla avoimin silmin ja on säilyttänyt kyvyn tarkkailla lähimmäisiään etäämmältä, ei voi välttyä näkemästä, että elämme sairaalloisesta riippuvuudesta kärsivässä yhteiskunnassa. Pubeissa ihmiset istuvat kasvokkain puhua pukahtamatta, pakollinen älypuhelin kädessä. Junissa, busseissa ja raitiovaunuissa matkustajat tuijottavat pikkuruisia värikkäitä kuvia nenä puhelimessa. Chat- tai WhatsApp-ryhmiä perustetaan pakkomielteisesti mitä tyhjänpäiväisimpien asioiden ympärille. Lukeminen, maksaminen, deittailu: yhä useampi ei näyttäisi enää pärjäävän ilman digitaalisia kainalokeppejä.
Digiriippuvuus kasvaa kohisten
Sairausvakuutusyhtiö DAK ja Hampurin-Eppendorfin yliopistoklinikka toteuttivat lasten ja nuorten digikäyttäytymistä selvittävän nelivuotisen tutkimuksen, jonka tulokset julkaistiin maaliskuussa 2023. Ne eivät juurikaan yllätä: lasten ja nuorten internetriippuvuus on kasvussa. Tutkimuksen mukaan Saksassa 680 000 lasta ja nuorta on koukussa tietokonepeleihin ja sosiaaliseen mediaan. Niiden alaikäisten osuus, joilla todettiin sosiaalisen median käyttöön liittyvää riippuvuutta, oli vuodesta 2019 lähtien noussut 3,2 prosentista 6,7 prosenttiin. Tietokonepelejä pelaavien osuus oli noussut 2,7 prosentista 6,3 prosenttiin.
Ongelmana tällaisissa tutkimuksissa on niiden perustana oleva riippuvuuden käsite. Riippuvuus määritellään yleensä käyttäytymiseksi, josta aiheutuu vahinkoa henkilölle itselleen. Se tarkoittaa, että henkilö ei enää kykene pääsemään irti riippuvuudestaan, vaikka huomaisi, että siitä koituu itselle vahinkoa. Tässä tapauksessa siis: ei enää aikaa ystävyyssuhteille, mahdollisesti yhteenottoja vanhempien kanssa, pelaaminen pitkälle yöhön syö koulumenestystä.
Tämä kaikki pitää varmasti paikkansa, mutta vie huomion pois varsinaisesta ongelmasta. Sama tutkimus nimittäin osoittaa myös, että arkisin yli 28 prosenttia nuorista viettää yli neljä tuntia sosiaalisessa mediassa. Prosenttilukuun ei sisälly tietokonepelaaminen. Jopa 24 prosenttia tutkimukseen vastanneista käyttää pelaamiseen yli kolme tuntia päivässä.
Yhteiskunta digihuumeissa
Jos tutkimus jotain osoittaa, niin sen, kuinka pahasti digihuumeissa yhteiskuntamme on. Addiktiksi luokitellaan henkilö, jolla älylaitteiden käyttö on riistäytynyt jo täysin käsistä. Tämä osoittaa, että käytössä on kaksoisstandardi, sillä alkoholistina voidaan pitää jo henkilöä, joka juo joka ilta lasillisen viiniä. Jos alkoholinkäyttöön sovellettaisiin DAK:n tutkimuksen mittapuuta, henkilö määriteltäisiin alkoholistiksi ehkä vasta kun jokainen päivä päättyisi täydelliseen koomaan.
Tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan yllätä: Digitalisoi enemmän! Digitalisoi nopeammin! Digitalisoi kaikki mahdollinen! Tätä toitotetaan puoluetoimistoista, yritysten kulmahuoneista ja ajatushautomoista. Digitalisoi ensin, ajattele sitten. Vaikutukset mielenterveyteen, sosiaaliset vääristymät, taloudelliset riippuvuussuhteet tai vallan arveluttava keskittyminen muutamien teknologiajättien käsiin – mitä väliä. Sitä, joka alkaa kysellä, onko kehitys kohti täydellistä digitalisaatiota järkevä vai olemmeko ehkä paraikaa luomassa dystopian maanpäällistä helvettiä, pidetään jo häirikkönä.
Kohta meillä on esineiden internet, ajamme itseohjautuvilla autoilla, maksamme digitaalisesti ja asumme älykaupungissa. Tätä meille taotaan päähän melkein kaiken aikaa ja kaikkialta. Se on propagandaa puhtaimmillaan. Yksikään ei kysy, kuka tämä ”me” oikeastaan on, kuka tätä haluaa tai kuka näin on päättänyt. Tässäkin asiassa keskustelua ohjaa vaihtoehdottomuus. Nyt ei ole kuitenkaan enää kyse sellaisista pikkuasioista kuin maahanmuutto tai energia, vaan puhutaan teknologiasta, joka muuttaa pysyvästi yhteiskuntaamme, maailmankuvaamme, yhteiseloa, kykyämme tuntea, ajatella ja toimia – joka manipuloi. Eikä paluuta ole.
Kuka oikeastaan ajaa digitalisointia?
Ja niin kuin aina, kun on haluttu runnoa läpi jokin yhteiskunnallinen muutos, ovat etujaan ajavat tahot valinneet lapset ja nuoret muutoksen välikappaleeksi. Voisi luulla, että poliitikot suojelisivat niitä, jotka kehityspsykologisista syistä ovat kaikkein vastustuskyvyttömimpiä digitaalisen ympäristön houkutuksia vastaan, ja ennemminkin perehdyttäisivät lapset ja nuoret uuteen teknologiaan pienin erin, mutta sen sijaan poliitikot tuskin jaksavat odottaa, että lastenhuoneet ja koululuokat digitalisoidaan vieläkin nopeammin ja nurkasta nurkkaan. Virtuaaliseinä on super, liitutaulu on out. Kukaan ei kysy, onko tässä kaikessa pedagogisessa mielessä järkeä.
Digiosaamista hoetaan kuin taikasanana, ja sekin taito hankitaan tietysti teknologiayritysten suojeluksessa ja ohjauksessa. Se on sama kuin antaisi huumediilereiden tehtäväksi opettaa lapsillemme huumeosaamista. Onko mitään tekopyhempää?
Lapsemme eivät tarvitse lisää digitaitoa, vaan enemmän taitoja, joiden avulla he voivat analogisesti toimia ympäröivässä todellisessa maailmassa, oppia, leikkiä ja saada tietoa. Vain rikas analoginen maailma suojaa heitä internetriippuvuudelta. Mutta tämän ymmärtäminen ja vieminen käytäntöön vaatisi tietenkin poliittista rohkeutta.
Alexander Grau on saksalainen filosofian tohtori ja työskentelee vapaana kulttuuri- ja tiedetoimittajana. Häneltä ovat ilmestyneet muun muassa teokset Hypermoral – Die neue Lust an der Empörung ja Entfremdet – Zwischen Realitätsverlust und Identitätsfalle.