Millaista on tšekkiläinen kirjallisuus? Kirjallisuuskriitikko Eva Klíčová esittelee kotimaansa kirjallisten virtausten suunnat 1800-luvulta nykypäivään. Essee on julkaistu ensi kerran Särön suuressa Tšekki-teemanumerossa Milé Česko / Rakas Tšekki (35-36). Esseen on suomentanut Sampo Saari.
*
[dropcap]T[/dropcap]šekkiläisen kirjallisuuden tarina on tarina tšekkiläisestä yhteiskunnasta. Samalla se on hyvin keskieurooppalainen tarina. 1800-luvulla tšekit perustivat kansallisen heräämisensä tšekin kieleen ja sillä kirjoitettuun kirjallisuuteen yhtenä monista kansoista Habsburgien valtakunnassa, myöhemmässä Itävalta-Unkarissa, jossa valtakielenä oli saksa. Samoin kuin romantiikan keksineet saksalaiset, jotka löysivät itsensä kansankulttuurin ja ‑mytologian kautta ilmenevästä ”kansan hengestä” ja irtaantuivat sen avulla romaanisesta kulttuurista, myös tšekit erottautuivat kansallisen heräämisen myötä hallitsevasta saksankielisestä väestönosasta. Ensimmäinen maailmansota johti valtakunnan hajoamiseen ja monien valtioiden syntyyn sen raunioista ja piirsi Keski-Euroopan kartan uusiksi: nyt sen pitkulaisen akselin lännestä itään muodosti monikansallinen Tšekkoslovakia, joka ulottui nykyisen Ukrainan alueelle asti Užhorodiakin pitemmälle.
”Tšekkien ja slovakkien valtiossa” eli miljoonia saksalaisia ja määriläisiä sekä unkarilaisia, puolalaisia, ruteeneja ja monia muita, ja tämän sekoituksen amalgaamina olivat toiseen maailmansotaan asti juutalaiset. 1900-luvun aikana tämä kulttuurisesti, kielellisesti ja kansallisesti monenkirjava muodostelma joutui historiallisten myllerrysten vietäväksi ja totalitaaristen järjestelmien kurimukseen (ensin natsi- ja sitten kommunistivallan alle), hajosi välillä ja sitten taas osittain yhdistyi, kunnes lopulta muutama vuosi rautaesiripun murtumisen ja itäblokin hajoamisen jälkeen tšekeillä oli täysin itsenäinen valtionsa, Tšekin tasavalta – pienin alueellis-hallinnollinen kokonaisuus, jossa kansamme on elänyt sitten sydänkeskiajan.
Kaivatun kaaoksen 1990-luku
Avainasemassa Tšekin kirjallisuuden nykytilan kannalta on edelleen 1990-luku ja silloinen reaktio perintöön, jossa kirjallisuuden rooli oli vahvasti politisoitunut ja kirjailijalla oli korkea yhteiskunnallinen asema: Tšekissä oli aina jotenkin automaattisesti kirjoitettu myös kansan puolesta saksalaisia vastaan, kirjailijoista oli tullut ”kansan omatunto”, he olivat kuuluneet äänekkäisiin aktivisteihin Tšekkoslovakian syntyessä 1918, heidän kansallisesti valveutuneet teemansa ja eleensä olivat valaneet uskoa kansaan vuosien 1939-45 saksalaismiehityksen aikana, heistä tuli natsien ja myöhemmin myös kommunistien näkyvimpiä uhreja. Monet kirjailijat olivat toisaalta kommunistiaikana samastuneet valtion politiikkaan ja auliisti mukauttaneet tekstinsä valtiollisiin vaatimuksiin. Aina vuoteen 1989 asti kirjallisuutemme oli jakautunut kolmeen osa-alueeseen: viralliseen kotimaiseen kirjallisuuteen, samizdat-kirjallisuuteen (teoksiin, joita laittomasti painettiin ja jäljennettiin omatoimisesti) sekä maanpakolaiskirjallisuuteen – ja tuohon aikaan poliittista oli oikeastaan kaikki, joko avoimesti tai peitellymmin.
Rautaesiripun sortuminen vaikutti tarjoavan mahdollisuuden lopettaa tämä jakautuneisuus ja vapauttaa samalla kirjailijat poliittisen pelastajan osastaan. Tähän myötävaikuttivat vastakeksitty leikki eli fantasioiva postmoderni, aiemmin kiellettyjen kaikenkirjavien kirjojen julkaisemisen aikaansaama inspiroiva räjähdys sekä kirjamarkkinoilla koittanut anarkia, johon liittyi myös aiemmin monopoliasemassa toimineen Kirjatukun (Knižní velkoobchod) romahdus. 1990-luvulla tärkeintä oli ottaa etäisyyttä ”sosialistiseen realismiin”, joka oli edellyttänyt kantaaottavaa kirjoitustapaa eli kommunistien näkemyksen mukaan valtion politiikan tukemista. Täytyy kuitenkin huomauttaa, että varsinkin 1980-luvun lopulla virallisestakin proosasta oli tullut aiempaa arkailemattomampaa ja siinä esimerkiksi kritisoitiin voimakkaasti harmaata ja mustaa taloutta, jotka olivat levittäytyneet kaikkiin yhteiskunnallisiin kerroksiin – mikä kertoo siitäkin, että uusliberalistinen ideologia löydettiin myös rautaesiripun takana jo ennen demokraattisia uudistuksia ja puna-armeijan vetäytymistä. Siirtymäkauden aikana Tšekin taloudessa toteutettiin yksityistämisprosessi ja samankaltainen yksityistäminen tapahtui kirjallisuudessakin.
Kokeellinen proosa nousi arvostettuun asemaan, eikä siinä ollut sijaa yhteiskunnalle politiikasta nyt puhumattakaan – siihen saattoi viitata vain jokin satunnainen yhteisösatiiri, jolle älymystö naureskeli. Kertojat muuttuivat eksentrisiksi yksittäistapauksiksi, teemojen kirjo kaventui subjektiivisiin ja lukijalta paljon vaativiin kertomuksiin, vallalle nousivat mystifiointi ja kirjallinen leikki.
Kirjailija Jiří Kratochvil tiivisti täydellisesti tuolloin vallinneet kirjalliset mantrat ajan vaikutusvaltaisimmassa tekstissään, jossa hän manasi esiin ”kaaoksen” kirjallisuutta: ”Kirjailijan ammatti putoaa erittäin nopeasti yhdeksi yhteiskunnallisesti vähiten arvostetuista. Koskaan tšekkiläinen kirjallisuus ei ole ollut niin vapaata kuin nyt.” (Kratochvil, Jiří: ”Obnovení chaosu v české literatuře”, ”Kaaoksen uudistaminen tšekkiläisessä kirjallisuudessa”, Literární noviny 47/1992, s. 5). Ajan kirjallisia tähtiä olivat Jáchym Topol, Michal Ajvaz, Daniela Hodrová, Václav Kahuda, Miloš Urban, Petr Stančík, Vladimír Macura ja Ivan Matoušek. Kirjallisuus oli vapaata, mikä tarkoitti, että sen piti olla itseriittoista eikä mahdollisia lukijoita tarvinnut ottaa huomioon. Luopuminen laajan lukijakunnan suosion tavoittelusta merkitsi sitä, että kirjailijat alkoivat viihtyä subjektivistisissa fiktioissaan, mystifioinneissaan ja kirjallisissa piilomerkityksissään. Kirjallisuudesta tuli elitististä ja sulkeutunutta ja sen yleisö rajoittui ns. vaativiin lukijoihin. Elettiin aikaa, jolloin kulttuuriministeriksi nousi arvovaltaisia ja kommunistien vainoamia kirjailijoita kuten Milan Uhde ja Pavel Tigrid. Presidenttinäkin oli tuolloin kukapa muu kuin Václav Havel.
1990-luvullakin oli kuitenkin oma bestseller-kirjailijansa. Michal Viewegh, jota oli korkeakirjallisissa piireissä suotavaa väheksyä, osasi kirjoittaa lukuromaaneja putoamatta taideproosan piiristä. Hänen kirjoihinsa on tallentunut 1990-lukua todellisine ilmiöineen ja illuusioineen eikä teoksista puutu myöskään älyllistä ironiaa. Vieweghin suosituin romaani oli muistelmateos Báječná léta pod psa (”Ihmeelliset vuodet päin helvettiä”, 1992), jossa palataan lapsuuteen ja sosialismin vuosiin. Tämä romaani ja toisen lukijoiden suosikin Petr Šabachin teokset Hovno hoří (”Paska palaa”, 1994) ja Šakalí léta (”Sakaalin vuodet”, 1993) synnyttivät ”sosialismin hilpeän muistelemisen” hyvin suositun genren.
Kaikista mainituista humoristis-retrospektiivisistä teoksista tehtiin myös menestyksekkäitä elokuvia. Ne loivat samalla perustan myöhemmin voimistuneelle nostalgialle, jonka mukaan sosialismin aika oli kyllä itsessään paha, mutta jotenkin me silti pärjäsimme niukkuudessakin ja vieläpä melko arvokkaastikin kuulun tšekkiläisen huumorin avulla. Myöhemmät Vieweghin romaanit kertovat jo puhtaasti nykyhetkestä. Esimerkiksi melankolisen humoristinen Účastníci zájezdu (”Lomamatkalaiset”, 1996) on kylläkin helppolukuinen kuin viihderomaanit, mutta paljastaa silti varsin paljon kuvaamastaan ajasta. Vieweghin tuntevat Tšekissä todellakin kaikki, mitä ei voi sanoa useimmista muista tässä mainituista kirjailijoista. Hänen tuotantonsa muodostaa omanlaisensa 1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kronikan.
Herääminen unesta
1980-luvulla me tšekit pidimme itseämme tavattoman korkean kulttuuritason kansana, johon kulutusideologian houkutukset eivät tehoa: ihmiset lukivat paljon, ja joka torstai toimituserän saapuessa kirjakauppojen edessä oli pitkä jono. Tämä imarteleva omakuva paljastui itsepetokseksi 1990-luvulla. Kirjamarkkinat moninkertaistuivat (ennen kaikkea käännöskirjallisuuden vuoksi) ja ostoksilla saattoi käydä minä tahansa viikonpäivänä. Samalla kuitenkin muita vapaa-ajanviettomahdollisuuksia tuli tavattomasti lisää – ja kaikkein suurin tuon ajan sankari oli se, jolla ei ollut vapaata lainkaan, koska yrittäjyys vei kaiken ajan. Täysillä elämisen symboliksi nousi tokaisu ”Aika ei riitä lukemiseen”.
Uusliberalismi ei perusteiltaan ollut suopea älymystölle, missä voi nähdä yhtäläisyyksiä kommunisteihin, jotka olivat korostaneet tuottavan toiminnan merkitystä yhteiskunnalle. Kirjailijat eivät uusissa oloissa myöskään kokeneet tarvetta kritisoida mitään: kun kerran on sananvapaus, niin mitäs sitä valittamaan.
Vuonna 2006 ilmestyi Radka Denemarkován ohut romaani Peníze od Hitlera (”Rahaa Hitleriltä”). Samalla Tšekin kirjallisuudessa avautui suuri teema: saksalaiset ja heidän karkottamisensa toisen maailmansodan jälkeen ns. Benešin asetusten nojalla. Noin kolmen miljoonan saksalaisen karkottaminen lähes koko Böömin ja Määrin alueelta oli laajuutensa ja toteutustapansa vuoksi luonteeltaan rikos ihmisyyttä vastaan, mutta mikäli tšekeillä ylipäätään oli siitä jokin historiallinen muistikuva, niin se koski sodanjälkeisen ”oikeudenmukaisuuden” toteuttamista. Denemarkován raastava proosateos muutti käsityksiä tästä historian vaiheesta, ja sitä seurasi liuta teemaltaan samankaltaisia kirjoja. Irtiottona mystifioinnin ja leikkisyyden leimaamasta kirjallisesta suuntauksesta, jonka käsitys tarinasta ja juonesta oli kovin väljä, Tšekin kirjallisuudessa ilmeni nyt uudenlaista mielenkiintoa historiaan kytkeytyviä ja de facto unohdetuiksi luultuja tarinoita kohtaan. Karkottamisen traumaa käsittelivät naiskirjailijat, joiden sukupolvi muistaa omakohtaisesti hädin tuskin sosialismin, sodasta puhumattakaan. Karkotusteemaa käsittelevistä teoksista menestyksekkäin on ollut Kateřina Tučkován Vyhnání Gerty Schnirch (”Gerta Schnirchin karkotus”, 2009), mutta myös Jakuba Katalpan Němci (”Saksalaiset”, 2012) loihtii oivallisesti esiin ajan ilmapiirin ja avaa useita näkökulmia tähän tragediaan unohtamatta karkotettujen saksalaisten jälkeläisiäkään.
Historia ja totalitaaristen aikakausien kokemukset ovat edelleen suuria teemoja tšekkiläisessä kirjallisuudessa. Keskeinen sija on sekä humoristisilla että vakavasti aiheeseensa suhtautuvilla kertomuksilla sotienvälisestä ajasta sekä saksalaisia kohdanneella epäoikeudenmukaisuudella. Saksalaiset ovat palanneet tšekkiläiseen kulttuuriin ei alistajina vaan uhreina, mitä monien iäkkäämmän sukupolven edustajien on edelleen valitettavan vaikea käsittää.
Tšekin kirjallisuus menetti 1990-luvulla sekä lukijoita että uskonsa ”tarinaan”, jossa hyödynnettäisiin jännitystä, juonenkäänteitä, yllätyksiä ja niin edelleen. Jos jossain julkaistussa teoksessa oli vahva tarina, niin sen aiheena oli miltei poikkeuksetta lähihistoria. Ikään kuin kykenisimme kertomaan osuvasti vain menneisyydestä, kun taas nykyhetkestä emme edelleenkään saa otetta. Osoitus tästä on myös Kateřina Tučkován toinen romaani Žítkovské bohyně (”Žítkovin jumalattaret”, 2012), joka teki hänestä todellisen kirjallisen tähden. Tarina sijoittuu erikoislaatuiselle unohdetulle syrjäseudulle ja jälleen kerran juoni johdattaa lukijan takaisin pakkovallan vuosiin. Toisin kuin muissa samankaltaisissa teoksissa Tučkován tarinassa korostuu naisten osa – ei niinkään ohjelmallisen feministisesti, vaan pikemminkin sen kansanomaisen käsityksen hengessä, että naisilla olisi jokin korkeampi parantamisen ja uhrautumisen voima.
2000-luvulla on löydetty uudestaan myös Květa Legátová, välillä jo miltei unohdettu kirjailija, joka kirjoitti ennen kaikkea radiokuunnelmia 1950- ja 1960-luvuilla. Legátován kirjojen ronskit maalaiskertomukset ovat lumonneet niin lukijat kuin kriitikotkin. Sotienvälisen ajan rajaseudun elämän kerronnallisesti dynaaminen ja terävänäköinen kuvaus osui täsmälleen menneisyydestä kertovien kirjojen suosion aaltoon. Menneisyyttä käsittelevät romaanit vaikuttavat kuitenkin kuin älyllinen mielialalääke: ne vahvistavat niitä arvoja ja kokemuksia, joista syntyi sosialismin jälkeisen älymystöeliitin yhteisymmärrys 1990-luvulla (sosialismi oli väärin), mutta teoksista puuttuu analyyttista syvyyttä ja ne katsovat nykyisiä virheitä suopeasti läpi sormien. Romaaneissa hyödynnetään mitä moninaisimpia menneen aikakauden paradokseja ja tapahtumia. Menneisyys muuttuu niissä geneeristen ihmistyyppien varastoksi, joista jotkut ovat huvittavia, toiset synkempiä. Lopputulos on kuitenkin tyynnyttävä – kyseessähän on inhottava menneisyys, josta on jo päästy eroon.
Kirjallisuutta voidaan pitää osana kansallista sokeutta. Monet älymystön jäsenet keskittyvät varoittelemaan kommunisteista ja sosialismista, mutta eivät näe demokraattisten hallitusten monien traagisten päätösten seurauksia. Harjoitetun politiikan vaikutukset ovat kuitenkin olleet katastrofaalisia etenkin rakenteellisesti heikossa asemassa olevalle väestönosalle. Yhteiskunnassa voimistuu turhautuneisuus ja muukalaisviha, politiikassa on nousussa uusi populismi ja ääripuolueita perustetaan. Jopa ne puolueet, jotka kilvoittelivat 1990-luvulla keskenään lähinnä talousliberalismilla ja abstraktilla ”vapaudella”, profiloituvat nykyään sosiaalisissa kysymyksissä hyvin konservatiivisina. Yhteiskunta tarvitsisi kirjailijoita, jotka kykenisivät päästämään irti vapaudestaan olla välittämättä mistään, löytäisivät vahvoja teemoja ja tarinoita ja pystyisivät johdattamaan ainakin kulttuuriin suuntautunutta yleisönosaa syvällisemmän kriittisyyden suuntaan.
Tšekkiläiset kirjailijat halusivat vapautta ja riippumattomuutta politiikasta ja saivat mitä halusivat. He ovat vapaita oleskelemaan luomissaan maailmoissa. Tässä onnistuu edelleen erinomaisesti Petr Stančík. Hän julkaisi muutama vuosi sitten toistaiseksi parhaan romaaninsa Mlýn na mumie (”Muumiomylly”, 2013), joka sijoittuu 1800-luvulle. Säännön vahvistava poikkeus sen sijaan on toinen 1990-luvun kirjallinen tulokas Václav Kahuda, joka havahdutti älymystöä suurromaanillaan Vítr, tma, přítomnost (”Tuuli, pimeys, nykyisyys”, 2014). Teos on kyltymätön: siinä on pornografiaa, salaliittoja ja mystiikkaa, mutta samalla se romuttaa myyttejä vapaudestamme eikä kumartele 1990-luvun eliittejä.
Prahan ulkopuolinen poikkeus
Suurimman osan edustavasta proosasta tuottavat prahalaiset kirjailijat, jotka myös sijoittavat tekstinsä usein Prahaan. Vain harvoin läpimurron tekee kirjailija toiseksi suurimmasta kaupungista Brnosta. Praha-keskeisyyden rikkovat kuitenkin kaksi merkittävää kirjailijaa, jotka poikkeavat myös useista muista edellä kuvatuista piirteistä. Aiemmin ”tasavallan terässydämenä” tunnetulta Ostravan seudulta oli kotoisin Jan Balabán. Hänen kertomuksensa kumpuavat kokemuksista alueella, jota vaurastutti pitkään raskas teollisuus. Nykyisin seutu kärsii rakenteellisista ongelmista ja muodostaa yhdessä Pohjois-Böömin kanssa eräänlaisen Tšekin ”ruostevyöhykkeen”. Valitettavan varhain kuolleen Jan Balabánin tuotanto oli poikkeuksellisen ilmaisuvoimaista, keskittynyttä ja kielellisesti pidättyväistä.
Kertojanäänen kurinalaisuudessa ja osuvuudessaan Balabánia muistuttaa toinen merkittävä ei-prahalainen kirjailija Jiří Hájíček. Hänenkin teostensa juuret ovat kirjailijan kotiseudun – hänen tapauksessaan Etelä-Böömin – maaperässä. Hänen kirjansa ovat olleet tasaisen korkeatasoisia, mutta merkittävimmäksi niistä voitaneen katsoa romaani Rybí krev (”Kalan veri”, 2012). Sen teemana on patoaltaan rakentaminen ydinvoimalaa varten. Tositapahtumien inspiroima tarina kumoaa harhakuvan, että sosialismin jälkeisen ajan poliitikot toimisivat eettisemmin ja vastuullisemmin suhteessa ympäristöön ja ihmisiin. Samalla teos vastustaa näkemystä, että myöhäissosialismin ja nykyhetken välillä olisi jokin selväpiirteinen raja erottamassa hyvän ja pahan.
Uuden vuosituhannen tulokkaat
Voisi kuvitella, että nuoren sukupolven kirjailijoille ei ole enää niin tärkeää korostaa olevansa kaikkea muuta kuin sosialistisia realisteja, onhan sosialistinen realismi pyyhitty tyystin jopa koulukirjoista (kouluissa ei opeteta mitään 1970- ja 1980-lukujen virallisesta kirjallisuudesta, vaan kerrotaan vain maanpakolais- ja samizdat-kirjallisuudesta, jonka lukijakunta oli kuitenkin varsin suppea). Nuorinkaan sukupolvi ei kuitenkaan ole vapautunut 1990-luvun kirjallisista asenteista. Vuosituhannen vaihteen aikoihin debytoineet kirjailijat ovat vain lieventäneet kaikkivoipien postmodernien kertojien eksentristä subjektiivisuutta, heidän kertojanäänensä on arkisempi. Groteskisuus jää taka-alalle ja tekijät pyrkivät ennen kaikkea kuvaamaan tavallista elämää mahdollisimman vivahteikkaasti, jopa yliherkästi.
Tähän Tšekin nykykirjallisuuden suuntaukseen voimme lukea esimerkiksi Ivana Myškován, Jana Šrámkován ja Sára Vybíralován. Heidän teoksensa ovat kielellisesti hienostuneita, mutta muuten niistä on vaikea saada otetta.
Kirjallisuudesta puuttuu yhä selvemmin älyllistä rohkeutta ja kiinnostusta aiheisiin, jotka ylittävät tekijän oman elämänpiirin. Edes Marek Šindelkan teos Únava materiálu (”Materiaalin väsyminen”, 2016) ei ollut erityisen vakuuttava yrityksessään käsitellä mediassa paljon esillä olevaa muuttoliikettä Afrikasta, vaikkakin romaani onnistui sentään siinä, että aihetta alettiin katsoa vähän eri näkökulmasta.
Uuden vuosituhannen kirjailijoista täytyy mainita ainakin kolme naista: Petra Hůlová, Petra Soukupová ja Anna Bolavá. Etenkin kahden ensin mainitun tuotannossa yksityiskohtien suggestiivinen ketjuttaminen tuntuu kyllä olevan arvokkaampaa kuin kerronnallisesti ja ajatuksellisesti vankan kokonaisuuden luominen, mutta heidän kerrontansa on kuitenkin aivan erityislaatuisen tenhoavaa.
Petra Hůlová sai mainetta heti esikoisteoksellaan, Mongoliaan sijoittuvalla romaanilla Paměť mojí babičce (”Muisto isoäidilleni”, 2002). (Tekee mieli todeta, että olemme halukkaampia näkemään Mongolian yhteiskuntana, jolla on ongelmia, kuin katsomaan tässä valossa ympärillemme.) Kielellisesti kekseliäs Hůlová on ennen kaikkea provokaattori. Hän on pyrkinyt useissa romaaneissa kumoamaan yhteiskunnallisia ennakkoluuloja poikkeuksellisella kertojavalinnalla: romaanissa Čechy, země zaslíbená (”Böömi, luvattu maa”, 2012) kertoja on ukrainalainen siivooja, teoksessa Umělohmotný třípokoj (”Muovinen kolmio”, 2006) taas prostituoitu, ja lähiöromaanissa Strážci občanského dobra (”Kansalaishyveen vartijat”, 2010) vietnamilainen nainen ja ”kommunisti”. Teoksissa on kosolti kirjallista energiaa, mutta syvällisempää älyllistä sisältöä lukija jää kaipaamaan.
Petra Soukupován kirjoitustapa on huomattavasti pidättyvämpi ja lukijalle helpompi lähestyä. Siinä missä Hůlován tyyli jatkaa lähemmin 1990-lukulaista perinnettä, Soukupová antaa kokonaisvaltaisemman ”raportin maailmasta”; hänen kerronnastaan ei synny vaikutelmaa, että kyseessä olisi varta vasten rakennettu koe, jolla pyritään provosoimaan keskustelua. Soukupován huomioihin arjesta kätkeytyy jonkinlaista lohdutonta surua loputtomista jokapäiväisistä pikku vääryyksistä, alistamisesta ja väärinymmärryksistä, mikä on psykologisesti erityisen vaikuttavaa, kun kertojana on usein lapsi. Kaikkein vaikuttavin lienee romaani Zmizet (”Kadota”, 2009).
Anna Bolavá on tuorein löytö tästä kolmikosta; häneen verrattuina Petra Hůlová ja Petra Soukupová ovat jo vakiintuneita kirjailijoita. Bolaván proosaesikoinen Do tmy (”Pimeyteen”, 2015) herätti innostusta. Teoksen päähenkilö on työtön kääntäjä, joka kituu yhteiskunnan laitamilla ja ansaitsee kausiluontoisesti hiukan lisätuloja keräämällä yrttejä. Tekstistä huokuu kuvatun ympäristön aitous ja sosiaalinen kantaaottavuus. Tällaisesta autenttisuudesta on usein pula prahalaisten älykköjen dekadentissa tai nihilistisessä proosassa.
Nykykirjallisuus ei onnistu astumaan ulos siitä kirjallisesta ghetosta, jonka 1990-luvun älymystökirjailijat loivat. Kirjallisuudella on vaikeuksia löytää laajaan yleisöön vetoavaa tyyliä ja teemoja. Tšekkiläisten kirjailijoiden ja lukijoiden välinen luonnollinen yhteys on katkennut. Kirjoja luetaan, mutta enimmäkseen maailmankirjallisuutta, mukaan lukien kansainväliset bestsellerit. Tšekkiläinen kirjallisuus on toistaiseksi voimaton vastaamaan näihin ilmiöihin. Kulttuuri ei ylipäätään juuri kiinnosta poliitikkoja, mistä osoituksena ovat myös kulttuuriministeriön budjetin leikkaukset.
Kirjallisuudesta on tullut allas, johon valuu yhteiskunnan ahdistuksen tunteita. Valtaosalla kirjailijoista ei tunnu edes olevan enää suuria tavoitteita kirjoittamiselleen. Tekijät tyytyvät usein pienen mittakaavan arkiseen aiheeseen. Runsaasti julkaistaan sellaisiakin teoksia, jotka ovat luonteeltaan kirjoitusterapiaa. Jos yhteiskunnallisesti kantaaottava teksti ilmestyy, niin yleensä sillä pyritään korkeintaan herättämään myötätuntoa yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä kohtaan.
Tšekkiläinen nykykirjallisuus kaipaa kriittisiä näkökulmia yhteiskuntaan kokonaisuutena ja sen arvoihin. Tällä hetkellä mielenkiintomme ei kohdistu sellaiseen, mikä ylittää omat henkilökohtaiset intressimme tai on jopa niiden kanssa ristiriidassa. Samalla havaitsemme julkisessa diskurssissa yhä kipeämmin, että meiltä puuttuu sellaisen sivistyneen kritiikin ääni, jonka taustalla ei olisi valtapoliittisia tai taloudellisia tavoitteita. Juuri poliittinen kirjoittaminen oli kuitenkin pitkään merkittävä osa kirjallisuuttamme.