Särö: Miten yhteydet Latviaan syntyivät?
Mirja Hovila: Kävin Latviassa ensi kertaa kesällä 1990. Kiinnostus kieleen syntyi paikallisten ystävien kautta, mutta aivan erityisesti vuoden 1993 suurilla laulujuhlilla, joita Latviassa on järjestetty vuodesta 1873 lähtien. Halusin tietää, mitä lauluissa sanotaan! Aloin opiskella latviaa Helsingin yliopistossa ja tutustuin myös maan kirjallisuuteen. Suomensin jo silloin muista kielistä, ja minulle syntyi halu oppia myös latviaa niin hyvin, että voisin suomentaa latvialaista kirjallisuutta ja aivan erityisesti kahta kirjailijaa. Tästä tuli lopulta neljännesvuosisadan projekti. Suomessa julkaistiin erittäin vähän latvialaista kirjallisuutta, joten vuonna 2016 perustin lopulta oman kustantamon, Paperiporon.
S: Miten päätös tietyn teoksen suomentamisesta ja kustantamisesta syntyy?
MH: Päätöksentekoa haittaa runsaudenpula sekä lasten että aikuisten kirjoissa. Latvia on runoilijoiden maa. Suomessa runot ovat – joitakin klassikoita lukuun ottamatta – yleensä varsin pienen lukijakunnan kirjallisuutta. Silti halusin ehdottomasti julkaista Juris Kronbergsin (Sillalla ja parvekkeella, 2022) ja Aleksandrs Čaksin (Sydän jalkakäytävällä, 2021) runoja. Čaks oli Latvian ensimmäinen urbaani runoilija ja runouden uudistaja, Kronbergs taas pakolaisperheeseen 1946 Tukholmassa syntynyt runoilija, moderni klassikko. Pakolaisteema on valitettavasti aina ajankohtainen, ja se korostui entisestään, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa.
Historia on esillä kustantamissamme romaaneissa. Inguna Ula Cepīten omaelämäkerrallisen Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi -romaanissa (2018) näkökulma on lapsen. Myös Vizma Belševican autofiktiivinen Bille-trilogia (2019–2021) valottaa lähihistoriaa lasten näkökulmasta. Se sijoittuu 1930–40-luvulle, jolloin Latvia sai aivan erilaisen historiallisen suunnan kuin Suomi: ensin vallassa oli Kārlis Ulmaniksen autoritaarinen hallinto, sitten Latvia miehitettiin kolmesti. Meidän on jälkikäteen helppo lukea tapahtumista suurten historiallisten käänteiden valossa, mutta lapset elivät silloinkin hetkessä.
Viidestä lastenkirjastamme neljä on samalta kirjailijalta, Juris Zvirgzdiņšiltä, joka on Latviassa erittäin suosittu ja moneen kertaan palkittu. Leijonan ärjy (2017) sai yllättäen valtavan suosion kirjastoissa, vaikka kirjan tekijät olivat Suomessa aivan tuntemattomia. Kansikuvalla on väliä! Tästä rohkaistuneena tilasin kirjailijalta kirjalle jatko-osan, ja tänä vuonna ilmestyy jo kolmas osa.
Runosarjamme täydentyy syksyllä 2023 ilmestyvällä antologialla Viisi miestä veneessä, joka sisältää miespuolisten latvialaisten nykyrunoilijoiden tuotantoa viideltä eri vuosikymmeneltä. Seuraavana vuonna vuorossa ovat naisrunoilijat.
S: Miten pienkustantamo voi saada näkyvyyttä teoksilleen?
MH: Mikrokustantamon on vaikea saada kirjoja mihinkään kirjakauppaan. Kauppojen tyypillinen perustelu torjunnalle on tilanpuute. Toisaalta hyllyyn pääseminenkään ei takaa myyntiä, sillä kirjoja julkaistaan valtavasti.
Näkyvyyden saaminen ei ole helppoa – eniten sitä saa ehkä sosiaalisen median kautta. Lehtiarvostelut ja kirjablogit tuovat sitä ainakin hetkellisesti, ja esimerkiksi kirjastoihin voi ilmestyä varausjonoja.
Usein on tuntunut, että Paperiporon kirjat saavat enemmän näkyvyyttä Latviassa kuin Suomessa. Vuoden 2022 syksyllä sain latvialaisen Hopeinen mustepullo -palkinnon. Ventspilsin kaupunki ja siellä toimiva Kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjätalo jakavat joka toinen vuosi palkinnot proosasta, runoudesta ja kääntämisestä. Minut palkittiin Vizma Belševican ja Aleksandrs Čaksin klassikoiden suomentamisesta ja julkaisemisesta.
Riiassa oli samalla viikolla kansainvälinen Aleksandrs Čaks -konferenssi, jossa kerroin Čaksin suomentamisesta. Siellä jaettiin myös Čaksin ”ritarikunnan” rintamerkit, ja olin yksi palkituista. Tällaista superviikkoa en olisi koskaan voinut kuvitella kokevani.
S: Kertoisitko kirjojenne kääntämis- ja kustantamisprosessista?
MH: Jotkut kääntäjät tekevät jo ensimmäisestä versiosta aivan luettavan, mutta minulla raakakäännös on todella raaka, täynnä kysymysmerkkejä. Nykytekniikasta, hakukoneista ja nettisanakirjoista on apua moniin kääntäessä vastaan tuleviin ongelmiin, ja monet kysymykset ratkeavat työn kuluessa myös itsestään. On selvää, että verkosta löytyneisiin lähteisiin pitää suhtautua kriittisesti, mutta eivät painetutkaan lähteet ole aina oikeassa tai ajan tasalla.
Runokirjojen sisällön olen itse valikoinut tekijöiden laajasta tuotannosta. Valitseminen ja suomentaminen tapahtuvat osin rinnakkain: työn kuluessa saatan huomata, ettei jokin runo toimikaan suomeksi, joten joudun karsimaan sen.
Hyvä kustannustoimittaja on kääntäjän paras ystävä. Suomessa ei kumma kyllä ole tapana merkitä kirjoihin kustannustoimittajan nimeä, mutta Paperiporon kirjoissa lukee, että kirjat on toimittanut Vappu Orlov. Latviassa on luonnollista mainita kustannustoimittaja, myös kirjallisuuspalkintojen yhteydessä. Siellä kirjoissa lukee myös oikolukijan nimi – Suomessa tätä ammattikuntaa ei enää olekaan.
Kustannusprosessi on melko työläs ja aikaa vievä: on järjestettävä kontaktit kirjapainoon, taittajiin, kuvittajiin ja valokuvaajiin, sovittava tekijänoikeuksista ja tavarantoimituksesta… Kirjamme painetaan Latviassa, sillä kustannukset ja palkkiotaso ovat siellä huomattavasti pienemmät kuin Suomessa. Haluan omalta osaltani myös tukea Latvian yhteiskuntaa.
Ilman Suomen hyvää kirjastolaitosta ei pienkustantajan työtä voisi tehdä, sillä yksityishenkilöiden kirjaostot jäävät melko pieniksi. Monet Paperiporon kirjat ovat päässeet opetus- ja kulttuuriministeriön vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotukijärjestelmään. Kirjastojen määrärahat ovat viime vuosina vähentyneet tavattoman paljon, ja ostotuki kompensoi tätä menetystä jossain määrin. Tuen piiriin pääseminen ei silti välttämättä auta suuresti, jos ja kun on kyse Suomessa tuntemattomista tekijöistä ja varsinkin runoista: Aleksandrs Čaksin Sydän jalkakäytävällä -valikoimaa tilattiin ostotuen kautta kirjastoihin kolme kappaletta.