Viime vuosina dystopia on roiskahtanut entistä useammin esille kirjallisuudessa ja elokuvassa. Lajityyppi tuntuu löytäneen uutta pakottavuutta suhteessa todellisuuteen. Dystopia merkitsee pelon yhteiskuntaa ja toivotun eli utooppisen vastakohtaa. Jopa ääri-individualistisessa ajassamme tarinat yhteisön huomisesta kiinnostavat. Onko kyse kaupallisuuden sanelemasta ilmiöstä vai aikakauden vireen muutoksesta? Varmaankin molemmista.
Toki dystopioita on jo kauan esiintynyt populaarikulttuurissa, esimerkiksi elokuvissa. En puhu nyt madmaxeista, terminaattoreista tai matrixeista, lajityypin laadukkaammasta puolesta, vaan luvuttomista keskinkertaisista leffoista ja kirjoista, joita marinoivat mustanpuhuvat visiot saasteiden ja tyrannian täyttämän tulevaisuuden kauhuista. Yhteiskuntakriittisenä kirjallisuuslajina syntynyt dystopia vaikuttikin 1900-luvun lopussa muuttuneen keinojaan väsyneesti varioivaksi komeljanttariksi – kuin mukaillen dystopioita tutkineen Erika Gottliebin (1938–2007) maksiimia: ”Dystopia on tiukasti modernistinen genre, joka kuihtuu postmodernin arvorelativismissa.”
Scifin alalajina 1970-luvulla kehkeytyneen kyberpunkin kirjallisuuslajityypillisiin piirteisiin kuuluu dystooppinen, autoritaarinen ja suuryhtiöiden hallitsema tulevaisuus, joita kyborgit, hakkerit ja tekoäly pyörittävät. Alun perin marginaalisena lajina syntyneen kyberpunkin ideoita on sittemmin kierrätetty lähes loputtomiin. Vielä äskettäin monet tulkitsivatkin dystopioita melkeinpä silkkana viihteenä, jossa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua, mutta jonka suhde tosielämään on ohuehko.
Nyt tilanne tuntuu muuttuneen. Kyse ei oikeastaan ole siitä, että tuoreet dystopiat olisivat erilaisia kuin vanhat, vaan siitä, että oma suhtautumisemme niihin on muuttunut: uudet yhteiskunnalliset ja ekologiset uhat pakottavat meitä tulkitsemaan dystopiakuvauksia uudesta, ajankohtaisesta perspektiivistä.
Todentuntuista fiktiota
Yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan (2008–2010) romaanit ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat keräävät maailmanlaajuista suosiota. Romaanit sijoittuvat ympäristökatastrofin tuhoamaan apokalyptiseen Panemin maahan, joka sijaitsee entisten Yhdysvaltojen paikalla. Eliitti hallitsee Panemia diktatorisesti pääkaupungistaan ja pakottaa muiden alueiden asukkaat puutteeseen ja kilvoitteluun. Vielä 15 vuotta sitten tällaista olisi helposti pitänyt vain yhtenä kyberpunkin ideoiden kierrätyksenä. Nyt sadomasokistinen ”nälkäpeli” sen sijaan tuntuu nykykapitalismin vertauskuvalta, ja luonnontuho herättää uudenlaista kauhua.
Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi Margareth Atwoodin dystopia Orjattaresi (1985) hyppäsi myyntilistojen kärkeen, ja romaanin pohjalta tehty televisiosarja niittää kiinnostusta. George Orwellin klassinen antiutopia Vuonna 1984 on ollut viime vuosina Yhdysvalloissa myydyimpien romaanien joukossa. Myös suomalaisessa kirjallisuudessa dystopiateemat ovat olleet 2000-luvulla vahvasti esillä.
Uudet dystopiat ammentavat sekä todellisista uhkista että lajityypin perinteestä. Itse asiassa 1900-luvun alun varhaiset dystopiat vaikuttavat jälleen yllättävän tuoreilta. Mistä ne ammensivat polttoaineensa?
Dystopian juuret
Kirjallisena lajina dystopia syntyi nykyaikaistumisen aiheuttamasta epävarmuudesta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Siihen asti länsimaisessa kulttuurissa vallitsi vuosituhansia optimistinen ja idealisoiva eli niin sanottu klassinen utopia. Sen juuria on haettu aina antiikista ja Raamatusta lähtien. Kristinuskon vaikutusta utopian taustalla ei voi liikaa korostaa. Pelkistetysti sanottuna utopia (ja dystopia) ilmentää länsimaista, kristinuskon pohjalta syntynyttä kehitysuskoa sekä tähän kehitysuskoon kriittisesti suhtautuvien tahojen välistä kamppailua.
Dystopian syntyaikana ja -paikassa, 1900-luvun vaihteen Euroopassa, teollinen pääoma oli alle vuosisadassa organisoinut talonpoikaisväestön muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin. Teollisen kehityksen ja talouskasvun myötä perinteiset yhteisöt ja niiden sosiaalinen järjestys olivat hajonneet. Samoihin aikoihin sosiologit puhuivat massayhteiskunnasta. Sillä viitattiin moderniin yhteiskuntaan, jota hallitsivat persoonattomat, yliyksilölliset instituutiot sekä massoille suunnattu kulttuuri. 1800-luvun tyylinen usko yhteiskunnan jatkuvaan täydellistymiseen järjen ja valistuksen merkeissä alkoi rapautua.
Monet pitivät modernisaatiota hallitsemattoman pikaisena muutoksena. Tieteet kehittyivät hämmentävää tahtia. Psykoanalyysin myötä ihmisestä oli äkkiä tullut outo unien ja viettien vallitsema olento, jonka nähtiin tukahtuvan teollisen ja porvarillisen suurkaupungin mekanisoituneessa arjessa. Jumala oli kuollut, kuten filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti.
Tutkija Erika Gottliebin mukaan dystopia on maallistuneen aikakauden kirjallinen laji. Kristillisen ajan keskeinen draama, sielun pelastuksen ja kadotuksen välinen konflikti, muuntautui konfliktiksi ihmiskunnan pelastuksen ja kadotuksen välillä. Danten ja valistuksen kuvaama kehityssuunta helvetistä paratiisiin kääntyi ympäri. Vallitsevaksi ajatukseksi tuli, että alkuparatiisista on vähitellen taannuttu. Eurooppalaiset uskoivat laajalti, että vain suuri mullistus, jossa vanha tuhotaan, voisi tuoda mukanaan henkisen ja yhteisöllisen raikastumisen. Tämä mieliala johti ensimmäisen maailmansodan materiaalitaisteluihin ja raakaan joukkoteurastukseen.
Sodan jälkeen ihmisten usko humanismiin alkoi murentua. Yksilökeskeinen liberalismikaan ei kyennyt selittämään muuttunutta tilannetta, jossa ihminen kamppaili itse luomansa teknologian kasvottomien voimien armoilla. Länsimaailma odotti maallista Messiasta pyyhkimään pois teollisen vallankumouksen luomat tai esiin nostamat sairaudet.
Messiaalla oli 1900-alun alkupuolella ainakin kolme ulottuvuutta: tieteen oli määrä tehdä loppu köyhyydestä ja kärsimyksestä; sosialismin piti poistaa epätasa-arvo; lisäksi tarvittiin ”uusi uskonto”, yhteisöä koossa pitävä liima. Euroopassa vedottiin monin paikoin ”kansaan” ainoana myyttisenä mallina järjestää mielekäs yhteisö ja yhteinen identiteetti. Usean poliitikon ja taiteilijankin mielessä tämä myytti näyttäytyi ratkaisuna juurettomuuteen ja luonnosta vieraantumiseen. Näiden lupausten toteutumista odotellessa monessa maassa pääsi esiin väärä Messias: fasismi, kommunismi tai natsismi.
Vaikka 1900-luvulla kirjoitettiin edelleen myös myönteisiä utopioita, dystopiasta tuli hallitseva tulevaisuudenkuvitelma. Tämä on oikeastaan hieman yllättävää. Erityisesti työväestön ja kapitalismin ”fordistisen kompromissin” kukoistusaikaan vuosina 1945–1973 länsimaiset yhteiskunnat vaurastuivat, tasa-arvo levisi ja teknologia hyödytti elämää monin tavoin, mikä toi myönteisyyttä ainakin kulttuurin pintatasolle. Pelkoja loivat toisaalta maailmansodat, totalitaristiset valtiot, kylmä sota, asevarustelu, yhdenmukaistuminen, ydinsodan uhka ja ympäristöongelmat.
Tutkielma vallasta
Ensimmäiseksi suomalaiseksi dystopiakirjaksi usein mainittu Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä ilmestyi jo 1917. Lehtimäen pasifistinen teos kuvaa ensimmäisen maailmansodan päättymistä kapitalistisen sotilasimperiumin nousuun. Rooman valtakunnan mieleen tuova valtio on syöksymässä uuteen maailmansotaan naapuri-imperiumin kanssa. Lopulta romaani kuitenkin päättyy utooppisesti: sosialistiseen vallankumoukseen, rauhaan ja ihmiskunnan yhtenäisyyteen.
Lehtimäki ennustaa tavallaan fasismin nousun ja ydinpommin käytön. Olennaisempaa kuitenkin on, että kirjailija seisoo utopia- ja dystopiakirjallisuuden vedenjakajalla. Teos ammentaa 1800-luvun utopioista, mutta katsoo eteenpäin aikaan, jolloin klassiset dystopiat kääntyvät pois myönteisen tulevaisuuden odotuksesta.
Kiinnostavimpia varhaisia dystopiaromaaneja ovat Jevgeni Zamjatinin Me (1925), Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin Vuonna 1984 (1948). Uutta niissä on yksilöllisyyden menettämisen pelko, joka kärjistyy antiautoritaariseksi huudoksi jokaista valtajärjestelmää kohtaan. Kamppailu oikeudenmukaisen ja vereslihaisen ihmisyyden puolesta kiihtyy. Elävä luonto saa usein kylmään ja vieraannuttavaan valtakoneistoon nähden vastakkaisen latauksen. Havahtuminen dystooppiseen todellisuuteen tapahtuu rakastumisen ja seksin kautta.
Nämä klassiset dystopiat ovat paljon velkaa englantilaisen H. G. Wellsin romaanille Kun nukkuja herää (1899), jota on usein sanottu ensimmäiseksi dystopiateokseksi. Wellsin romaanissa esiintyy itse asiassa valtaosa niistä dystooppisen yhteiskunnan piirteistä, jotka sittemmin nousivat genreä määrääviksi, kuten oligarkia ja työläisorjat, tyhjentynyt maaseutu, kupujen peittämät jättiläiskaupungit, totaalinen kaupallisuus, tehomaatalous ja -karjanhoito, hypnoosi, ihmisten geneettinen muokkaus, propaganda, kansalaisten tarkkailu ja yksityiselämän häviäminen, tajuntateollisuus ja huumeet joukkojen viihdykkeenä sekä rodunjalostus ja yli-ihmisen idea.
Jos Wellsin, Zamjatinin ja Huxleyn dystopiakuvauksissa ihmisen alitajunta vielä muodostaa pakopaikan ja vastarintapesän totaaliselle valtakoneistolle, niin britannialaisen Orwellin romaanissa Vuonna 1984 sekin tuntuu tuhoutuvan. Vuonna 1984 on klassisista dystopiaromaaneista kirjallisesti taidokkain, syystäkin maineikas totaalisen vallan tutkielma. Romaanissaan Orwell ikään kuin tiivistää aiemmissa dystopioissa esiintyneet teemat aina hyytävään loppuun saakka.
Orwellin kuvaamasta lohduttomasta, sotaa käyvästä tulevaisuuden Britanniasta on tullut nykykulttuurissa suorastaan ikoninen. Puoluediktatuuri valvoo ihmisten proletarisoitunutta enemmistöä, Kaukovarjostin tarkkailee jokaista liikettä, propaganda ja puolueen rituaalit pitävät yllä raivoa vihollisia vastaan. Jatkuvan sodan syy on kiistanalaisten alueiden halpatyövoima, jota käytetään edelleen uusiin sotiin. Kaikkialla kummittelee mystisen Ison Veljen kuva härskeine viiksineen. Orwellin lanseeraamista historian väärennyksestä, ”kaksoisajattelusta, ”uuskielestä” ja ”ajatusrikoksista” on tullut nykyään yleiskieltä diktatuurista ja totalitarismista puhuttaessa.
Vaikka romaanin päähenkilö Winston Smith tietää tuhoutuvansa, hän nousee vastarintaan. Puolue riistää häneltä marttyyriudenkin. Häntä kidutetaan kunnes hän luhistuu, pettää rakastettunsa ja menettää identiteettinsä. Modernissa maailmassa on vain manipuloitavissa olevia myyttejä.
Vuonna 1984 ammentaa kahtaalta, yhtäältä natsismin käsittämisestä ja toisaalta Orwellin, kommunismiin pettyneen sosialistin omista kokemuksista Espanjan sisällissodassa. Kesällä 1937 Orwell pelastui vain nipin napin, kun Neuvostoliiton tukema Espanjan kommunistipuolue järjesti vasemmistolaisten puhdistuksia Barcelonassa. Romaanissa todetaan, että Ison Veljen ideologia polki jalkoihinsa kaikki eurooppalaisen sosialismin periaatteet – ja teki sen sosialismin nimissä. Vuonna 1984 on viiltävän tarkka stalinismin tai hitlerismin kuvaus. Se analysoi osuvasti myös itse moderniteetissa piilevää totaalisen vallankäytön mahdollisuutta. Orwellin kritiikin kärki on harvainvallassa, yhteiskunnallisessa kontrollissa, pettävissä ideologioissa ja kylmän taloudellisessa ajattelussa.
Mielen rajoilla
Toisen maailmansodan jälkeen maailma teknologisoitui edelleen, ja dystopia siirtyi pitkälti tieteiskirjallisuuden käsiteltäväksi. Kylmän sodan aikaan kirjailijat rautaesiripun vastakkaisilla puolilla käsittelivät dystooppisia teemoja hieman eri tavoin.
Lännessä kirjailijat ruotivat natsismia ja siihen vivahtavia autoritaarisia ja nationalistisia juonteita omissa yhteiskunnissaan. Sen ajan dystopiassa nousivat usein esiin ympäristötuho ja ekologinen kritiikki. Onpa jopa hyvinvointivaltiota vastustettu dystopian keinoin: venäläissyntyisen, yhdysvaltalaistuneen Ayn Randin romaanissa Kun maailma järkkyi (1957) ihannoidaan liikemiehiä ja propagoidaan finanssikapitalismia. Idässä kirjailijat taas eivät kirjoittaneet niinkään hirveästä tulevaisuudesta, vaan käsillä olevasta tai lähimenneisyyden kommunistisesta painajaisesta.
Sekä lännessä että idässä tärkeäksi teemaksi muodostui todellisuuden manipulointi, joka meni vielä Orwellin kuvaamaa pidemmälle.
Esimerkiksi Stanislaw Lemin Futurologisessa kongressissa (1972) päähenkilö siirtyy sattuman oikusta täydelliseltä vaikuttavaan tulevaisuuteen. Pienen pieninä purosina vesimassat alkavat haudata Eedeniä alleen. Paljastuu, että ihmisten enemmistöä on sumutettu juomaveteen sekoitetuilla psykoaktiivisilla aineilla. Kesken ylellisen ravintola-aterian päähenkilö huomaa kyhjöttävänsä rääsyissä syöttökaukalon ääressä ja lusikoivansa haisevaa velliä. Lopussa todellisuus on revennyt, ja ihmiset harhailevat lumisateessa keskellä saasteiden tuhoamaa rauniokaupunkia. Puolalainen Lem satirisoi kotimaansa reaalisosialismin valheellisuutta, mutta varoittaa myös ympäristötuhosta ja tajuntaa muokkaavista aineista.
Luonnontuhon ohella 1960- ja 1970-lukujen dystopiaromaaneissa nousi esiin feminismi. Esimerkkeinä tästä voi mainita Ursula Le Guinin romaanit Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien planeetta (1974) sekä Joanna Russin Naisten planeetan (1975). Yhdysvaltalaiset Le Guin ja Russ tuovat esiin sukupuoleen sidottuja valtasuhteita, mutta myös kyseenalaistavat sukupuolen merkitystä.
Monessa scifi-dystopiassa yhteiskunnan sairaus vertautuu yksilön mielen sairauteen. Dystopia saakin 1900-luvun lopulla yhä sisäistyneemmän muodon. Kuvitelmien ja todellisuuden välisen rajan häilyvyys on esimerkiksi Philip K. Dickin teosten pääteemoja. Koomiseksi venytetty esimerkki harhaisuudesta on romaani Hämärän vartija (1977). Sen päähenkilö on samanaikaisesti huumeita myyvä pikkunilkki ja nilkkiä varjostava huumepoliisi; paranoia saavuttaa uudet mittasuhteet, kun jakomielinen päähenkilö alkaa epäillä itseään ja todellisuutta.
Vielä pidemmälle mennään William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984), kyberpunkin eräässä pääteoksessa. Tietoverkossa elää ihmisiä, jotka ovat fyysisesti kuolleita, mutta joiden tajunta on kopioitu tiedostolle. Neurovelhossa sekä ympäristö että ruumis ovat epätodellisia.
Kipukohtia idässä
Millä tavoin ja mistä syistä dystopia sitten on noussut 2000-luvulla?
Dystopian uutta, vakavampaa potentiaalia tuntuu osoittavan esimerkiksi sen esiinmarssi venäläisessä nykykirjallisuudessa samalla, kun itänaapurin yhteiskunta on entisestään autoritarisoitunut. Tämä tuo muistumia neuvosto-scifistä, jossa usein arvosteltiin purevasti kommunistivaltaa, esimerkkinä vaikkapa Strugatskyn veljesten älykkäät romaanit.
Länsimaissakin työelämän epävarmuus, eriarvoistuminen, talouskuri, autoritaaristuva politiikka ja harvainvalta sekä äärioikeiston nousu ovat kohonneet todellisiksi huomioiduiksi ongelmiksi, jotka koskettavat yhä suurempia ihmisjoukkoja.
Maailmaa ja ihmiskuntaa uhkaavat tällä hetkellä myös ekologiset ongelmat, kiihtyvä luonnon monimuotoisuuden tuho, saastuminen ja raju ilmastonmuutos. Samalla teknologinen kehitys on ottamassa uuden harppauksen. Elämme teollistumisen viidennen vaiheen loppua – ja kuudes vaihe, johon kuuluvat digitalisaatio, robottien yleistyminen, automatisaatio, tekoäly ja ties vielä mitä, on käynnistymäisillään.
Etenkin ilmastonmuutos ja siihen varautuminen, siirtyminen pois fossiilisista polttoaineista ja yhteiskuntien muuttaminen ekologisesti kestäviksi ovat valtavan isoja asioita. Edessä on murros, jonka kaikkia vaikutuksia on mahdotonta arvioida. Maailman valtioiden voimasuhteet tuntuvat nekin olevan liikkeessä.
Tämä kaikki herättää pelkoja ja epävarmuutta huomisesta.
Dystopian lajityypissä tuntuu olevan murroskausina kaivattua poliittista potentiaalia, vaikka kaunokirjallisuus yleisesti ottaen usein teeskentelee epäpoliittisuutta. Pelot, uhka ja tragedia ovat aina myös draamallisia tehokeinoja. Niillä on selvästi edelleen kaupallista potentiaalia jälkiteollisena aikana, jolloin kuluttajan sanotaan olevan kuningas. Kruununperillisiä ei tosin välttämättä ole.
Miltä itänaapurin dystopia sitten näyttää? Vladimir Sorokinin antiutopiassa Pyhän Venäjän palveluksessa (2006) uudelleen syntynyt Iivana Julman aikainen terrorikaarti ajaa kansakuntaa diktatuuriin ja eristykseen Euroopasta. Sorokinin Telluuria (2013) taas on hämmentävä dystopia lopullisesti kupliin hajonneesta maailmasta ja yhteisen, kollektiivisen todellisuuden katoamisesta. Dmitri Bykov esittää romaanissaan ŽD (2006) Venäjän tulevaisuuden kaaoksena, jossa liittovaltiota raastaa etninen sisällissota. Viktor Pelevinin romaani Viides maailmanvalta (2009) on postmoderni, populaarikulttuurin aineksia kierrättävä nauru yläluokalle. Romaanissa paljastuu, että yhteiskuntia johtavat todellisuudessa vampyyrit. Ihmiset ovat lypsykarjaa. Veren imeminen vertautuu paitsi suurkapitalismin harjoittamaan riistoon myös öljynporaukseen, uuden Venäjän lihaksistoon:
”Katselen mahtavia torneja, jotka imevät mustaa nestettä planeetan suonista, ja tajuan löytäneeni paikkani rivissä.”
Pelevinin satiiri mätkii Putinin harvainvallan lisäksi talouden kaikkivoipaisuuteen uskovaa globaalia kapitalismia ja konsumeristista elämäntapaa. Kirjailija ivaa jälkiteollisten yhteiskuntien tapaa kyllästää itsensä rahantuotannolla – siitä on hänen mukaansa tulossa ainoa moraali, arvo ja päämäärä.
Suomalaisia avauksia
Dystopioiden suosio on noussut myös Suomessa, vaikka meillä muun maailman yhteiskunnalliset, poliittiset ja ekologiset järistykset ovat toistaiseksi tuntuneet ikään kuin pehmusteen takaa.
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) on romaanina kömpelö, mutta nostaa mahdollisen ympäristökatastrofin keskusteluun. Romaani käynnisti osaltaan eko- ja ilmastodystopioiden buumin. Ekologiset dystopiat ovat sittemmin yleistyneet myös nuortenkirjallisuudessa, esimerkkinä vaikkapa Siiri Enorannan Nokkosvallankumous (2013), jonka maailmassa aurinko on peittynyt saasteiden taakse ja harvainvalta vallitsee.
Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) on dystopia, joka pureutuu luokkayhteiskunnan uuteen tulemiseen, työläisten oikeuksien katoamiseen ja alaluokan kurjistumiseen. Verrosen romaanin henkilöt ovat prekariaattia – ”paskaduunareita”, jotka sinnittelevät töissä vuokratyöfirmoissa, säästävät rahaa terveydenhoitoon ja koettavat olla saamatta häätöä asunnoistaan. Sitten vallanpitäjien määräykset tiukentuvat: maailmassa on liikaa ihmisiä, on leikattava.
Karsintavaihe nakkelee kirpeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu hyvinvoinnista pudonneille. Romaanin henkilöt koettavat selvitä kovan kapitalismin raadollisessa arkipäivässä. Elämä on sopeutumista yritysten vaatimuksiin. Hyväksikäytön maailmassa kaikki on kaupan. Hillitön kilpailu karsii heikot. Dumpataanko ihmiskarjaa kehitysmaihin? Mitä rikkaiden maiden eliitit suunnittelevat?
Verrosen romaanin temaattisilla vesillä soutelee myös Juhana Petterssonin dystopiatrilogia, josta on ilmestynyt kaksi osaa, Tuhannen viillon kuolema (2017) ja Kuparihärkä (2018). Petterssonin henkilöhahmoiltaan ja kerrontakeinoiltaan melko kaavamaiset romaanit pelaavat ajankohtaisilla aiheilla. Ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa eliitin jäsenet ostavat itselleen selviytymispaketteja, kun taas köyhät sinnittelevät silpputöissä ja ympäristöongelmien keskellä. Päinvastoin kuin Verronen, Petterssonin Kuparihärkä marssittaa esiin vastarinnan: rikkaisiin kohdistuu murhia, joiden motiivina näyttää olevan epäoikeudenmukaisuuden herättämä viha.
Dystooppinen media
Dystopian uusi nousu heijastaa todellisia uhkakuvia, mutta näkyy myös mediakulttuurin muutoksena. Onkin paradoksaalista, että vaikka länsimaiden ihmisten enemmistö elää yhä melko turvallisesti ja hyvinvoivasti, media tuntuu olevan koko ajan enemmän täynnä tulevaisuuden uhkakuvia. Kaupallistunut media nojaa entistä enemmän konflikteihin, vastakohtiin ja uhkakuviin. Kärjistetyt vastakohdat sopivat sosiaalisen median ja informaatiovaikuttamisen nykyaikaan, jossa tunnepitoisista, mustavalkoisista ärsykkeistä vaikuttaa tulleen monisärmäistä tietoa tärkeämpiä.
Olemmeko todella niin tottuneita ja turtuneita todellisuuden uhkiin, ettei niitä voida kritisoida vakavasti muuten kuin dystopian keinoin?
Kysymys nousee väistämättä mieleen seuratessa uutismediaa, jossa kerrotaan harva se päivä kritiikittömästi teknologian uusista loikista. Nämä loikat merkitsevät milloin identiteettisuojan hapertumista, milloin ihmisten äänestyskäyttäytymiseen vaikuttamista bottien avulla, kuten tapahtui vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Vaikuttaa siltä, ettei uuden teknologian valtuuksia ja laajuutta ole mietitty alkuunkaan, saati että olisi pohdittu sen lainsäädännöllistä suitsimista. Disinformaatiota tuntuu olevan kaikkialla ja sen levittämisestä on tullut aiempaa helpompaa.
Kiina on ottanut käyttöön miljoonat kasvojentunnistuskamerat väkijoukkojen seulomisessa, kyyhkysenmuotoiset dronet tarkkailevat ihmisiä ja internet-sovelluksen avulla on tarkoitus valvoa kaikkia kansalaisten sähköisiä toimintoja. Lisäksi Kiina aikoo ryhtyä pisteyttämään kansalaisiaan. Tämän on tarkoitus tapahtua heidän sähköisen profiilinsa perusteella siten, että tietyistä toiminnoista palkitaan ja toisista rangaistaan. Tällainen tulevaisuus kuulostaa orwellilaisemmalta kuin itse Orwellin teokset, se kirskuu etovammin kuin kyberpunk tai yksikään uusista dystopioista.
Toivoa kaivataan
Antiutopiaa koskevissa keskusteluissa päädytään usein haikailemaan sitä, että joku kirjoittaisi jälleen vakavasti otettavan utopian. Se on helpommin sanottu kuin tehty, vaikka on selvää, että nykyiseen yhteiskuntaan, teknologiaan ja talouteen kaivataan vaihtoehtoja. Nyky-yhteiskuntia tuntuu päinvastoin määrittävän ajattelumalli, jota hiljan menehtynyt sosiologi Zygmunt Bauman kutsui ”retrotopiaksi”. Tällä Bauman tarkoittaa ilmiötä, jonka myötä paremman tulevaisuuden suunnittelu ei enää kohdistu tulevaisuuteen, vaan pikemminkin nostalgisesti ymmärrettyyn menneisyyteen. Eräänlainen oire ”retrotopiasta” saattaa esimerkiksi olla viime vuosina vallinnut historiallisten romaanien, elokuvien ja televisiosarjojen suosio.
Nykyiset dystopiat toistavat yhä paljolti 1900-luvun varhaisten antiutopioiden ideoita. Tämä kertoo uskollisuudesta genrelle tyypillisille piirteille, mutta myös yhä jatkuvasta pelosta modernisaation kielteisiä vaikutuksia kohtaan.
Kaunokirjallisuuden tuoreissa dystopiakuvauksissa tuntuu kuitenkin olevan aiempaa enemmän toivoa. Yhteiskunnallista sortoa vastustavat kapinalliset eivät aina tuhoudu ja ympäristökatastrofin jälkeisessä maailmassa ihminen kykeneekin usein järjestämään elämänsä. Klassisen dystopian absoluuttisesta toivottomuudesta on ikään kuin palattu dystopian ja utopian vedenjakajalle.
Ainetta, josta tulevaisuus on tehty, ei ole luokiteltu yhteenkään jaksolliseen taulukkoon: se on yhä jokaisen alkemistin ulottuvilla. Vai pitäisikö mieluummin puhua sipulista, josta tulevaisuus versoo? Orgaanisen vertauskuvan tapauksessa pelkkä ihmisperäinen keinotekoisuus ei riittäisi, vaan tarvittaisiin lisäksi oikea maaperä, säätila ja hetki.