Eksynyt runoilija taidekokemuksen ytimessä

On harvinaista saada käsiinsä vetävästi kirjoitettu, älykäs ja hauska romaani, jonka keskeisenä aiheena on runous ja sen herättämät ajatukset. Ben Lernerin Leaving the Atocha Station kertoo Adam Gordon -nimisestä nuoresta amerikkalaisesta, joka kirjoittaa runoja ja pohtii lyriikan olemusta. Kuulostaa ylevältä, ja ylevät ovat tavoitteetkin: lahjakas Adam työskentelee Madridissa arvostetun apurahan turvin tarkoituksenaan kirjoittaa Espanjan sisällissotaa käsittelevää teosta. Käytännössä hänen aikansa kuluu enimmäkseen Tolstoin lueskeluun, puistossa istuskeluun, taidebileissä käymiseen sekä mielialalääkkeiden, hasiksen ja alkoholin sekakäyttöön.

Romaanin kerronta etenee eloisasti siitä huolimatta, että minäkertoja keskittyy lähinnä kohtaamiensa ihmisten käytöksen, omien tunteittensa ja päihteiden aiheuttamien vaikutusten analysoimiseen. Lernerin kirjoitustyyli on kirkasta ja selkeää. Lauseet hengittävät – silloinkin, kun Adam kuvailee ahdistustaan ja kirjallisen työskentelemisen vaikeutta:

”But if there were no sun and the proportioning was off, if there were either too many people around or if the park was empty, an abyss opened up inside me as I smoked. Now the afternoon was boundless in a terrifying way; it would never be tonight or the next day in room 58; silver and green drained from the landscape. I couldn’t bring myself to open the book. It was worse than having a sinking feeling. I was a sinking feeling, an unplayable adagio for strings; internal distances expanded and collapsed when I breathed.”

”Huone 58” on Prado-museossa, jossa Adam käy aamuisin katsomassa aina samaa maalausta – Rogier Van der Weydenin Kristuksen ristiltäottoa, kykenemättä tuntemaan ”syvällistä taidekokemusta”, jollaisia hän arvelee muilla ehkä olevan.

Leaving the Atocha Station ironisoi pinnallisia taidepiirejä, taidepuhetta ja käsityksiä taiteilijuudesta.

Romaanin perustunnelma syntyy tällaisesta sivullisuuden kokemuksesta. Vaikka Adam pääsee nopeasti madridilaisten taide- ja kirjallisuuspiirien pariin ja kokee pari romanssintapaistakin, hän tarkkailee kaikkea ulkopuolelta. Osittain tämä on itse aiheutettua: hän ei osallistu stipendin myöntäneen säätiön tapahtu- miin, ei vastaa sähköposteihin tai avaa ovea ovikellon soidessa. Suurin osa Adamin vierauden tunteesta on kuitenkin tahdosta riippumatonta. Baareissa hän kyllä hakee kontaktia muihin, mutta ei oikein kykene aitoon kohtaamiseen tapaamiensa ihmisten kanssa eritellessään jatkuvasti muiden mahdollisia käsityksiä hänestä. Saadakseen haluamaansa huomiota hän teeskentelee ja valehtelee, erityisesti naispuolisille tuttavilleen. Hän esimerkiksi väittää sympatian toivossa, että hänen äitinsä on äskettäin kuollut.

Adamin sivullisuuden tunne korostuu romaanin jaksoissa, joissa hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa ja tarkastelee tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Eksyneisyys konkretisoituu luvussa, jossa hän todella eksyy Barcelonan-matkallaan ja harhailee kaupungissa koko päivän hotellia etsien. Adam jää ulkopuoliseksi myös silloin, kun Madridin paikallisjuniin kohdistuneet tuhoisat junapommi-iskut maaliskuussa 2004 järkyttävät kaupunkilaisia ja käynnistävät laajoja mielenosoituksia. Hän ei pysty samastumaan muiden kokemukseen, vaan seuraa vierestä ”historian tapahtumista”.

Paniikkikohtauksista kärsivä Adam on hyvin aikaamme kuvaava romaanihahmo – samaan aikaan narsistinen ja epävarma. Hän haluaa olla suuri runoilija tehdäkseen vaikutuksen naisiin ja tekee muistiinpanojakin pelkästään muiden läsnä ollessa luodakseen älykkään vaikutelman. (Kerran hän tarttuu muistikirjaansa huomioita tehdäkseen, mutta tajuaa yllättäen, ettei ketään tuttua ole näkemässä, ja kiusaantuu omasta inspiraation puuskastaan.) Sosiaalisissa tilanteissa Adam pelkää kuitenkin koko ajan nolaavansa itsensä ja kadehtii kauniita ja luontevia madridilaisia.

Leaving the Atocha Station ironisoi pinnallisia taidepiirejä, taidepuhetta ja käsityksiä taiteilijuudesta. Kertomus sijoittuu maailmaan, jossa kirjailijaksi haluavat ihmiset saattavat olla innoissaan päästyään todistamaan traagista hukkumisonnettomuutta, sillä sellaiset kokemukset ovat ”aitoja” ja niistä saa hyvää materiaalia omaan kirjoittamiseen. Ironiasta huolimatta romaani ei ylenkatso henkilöhahmojaan eikä sen maailmankuva ole nihilistinen. Vaikka päähenkilö teeskentelee ja yrittää manipuloida muiden tunteita, hän on eksyneisyydessään aidonoloinen ja sympaattinen hahmo.

Adam toisaalta asettaa itsensä teennäisinä pitämiensä taideihmisten ja huonojen runoilijoiden yläpuolelle, toisaalta ei tahdo uskoa sitä, että jotkut ovat aidosti kiinnostuneita hänen teksteistään ja ajatuksistaan. Hän väittää olevansa kykenemätön eläytymään taiteeseen, mutta pohtiessaan, millaista on lukea John Ashberyn runoja ja millaista runous on ylipäänsä olemukseltaan, hän tulee esittäneeksi romaanin oivaltavimmat ja syvällisimmät ajatukset. Adam tuntuu olevan oikean taidekokemuksen ytimessä tajuamatta sitä itse:

”Reading an Ashbery sentence, an elaborate sentence stretched over many lines, one felt the arc and feel of thinking in the absence of thoughts.”

Runouden ystävää teoksessa kiehtovat juuri Ashbery-pohdinnat ja muut kirjallisuusviittaukset. Erityisesti viimeisen sivun kerrontaan uppoava Federico García Lorca -sitaatti ”Why was I born between mirrors?” sykähdyttää, kun sen ympärillä ei ole lainausmerkkejä, lähdettä ei mainita ja säkeen merkitys päähenkilön kokemuksen kannalta jätetään tulkinnallisesti auki.

The Believer -lehden kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011 voittanut Leaving the Atocha Station ei ole suuri eikä erityisen koskettava teos, mutta se on raikas romaani. Lerner tekee teräviä huomiota ihmisluonteesta ja nykyihmisen komplekseista – viiltelemättä liikaa. Hän osaa myös kertoa jotain kiehtovaa siitä, mitä runous lukijassa parhaimmillaan herättää.