Elämän ja kuoleman tanssi

”Jotta elämällä voi olla rytmi, on siinä oltava toistoa. Jotta elämässä olisi jatkuvuutta, on niin ihmisen kuin ympärillä sykkivän maailmankin toistuttava, alettava aina uudelleen.”

*

[dropcap]E[/dropcap]lämä on, kokonaisuudessaan, tanssi. Se on rytmeihin perustuvaa ja muihin tanssijoihin reagoivaa liikettä. Yksittäiset tanssijat ja heidän ryhmänsä pyrkivät vaikuttamaan siihen, miten tanssitaan: millaisessa tempossa, millaisin liikkein, millaisissa ryhmissä, mutta se on tanssia kaikki tyynni. Elämä pyrkii jatkamaan elämää. Se on tanssia, jolla on pyrkimys, jopa halu, jatkaa tanssia. Ulkopuolisia päämääriä sillä ei ole, vaan kaikki tapahtuu sen itsensä puitteissa.

Aloitetaan liikkeestä. Se, että elämä on olennaisilta osiltaan liikettä, fyysistä muutosta, on miltei itsestään selvää. Bakteerit, sienet, kasvit, eläimet liikkuvat. Jokainen eliö syö, kasvaa, lisääntyy. Hakeutuu kohti suotuisia oloja ja vetäytyy epäsuotuisista. Kasvit kurottautuvat kohti valoa ja työntävät juurensa maaperään. Kasvavat muotoonsa ympäristönsä sallimissa rajoissa. Me eläimet haemme paikkaamme ravinnon ja suojan perässä. Väistämme saalistajia, kipua, kylmää ja kuumaa. Etsimme lisääntymiskumppaneita, sopivaa lämpöä, mielihyvää.

Sitä, mikä ei liiku, ja mikä ei aktiivisesti muuta muotoaan, pidämme kuolleena aineksena: kivet, kuivuneet puunrungot, jää, vesi. Kyllä, kuolleetkin liikkuvat: vesi aaltoilee, kallio rapautuu, jää sulaa, puunrungot hajoavat, mutta ne eivät tee sitä itse. Kuolleen aineen liike on toisenlaista kuin meidän: passiivista. Kuollut liikkuu ulkoisten voimien liikuttamana, tuulen tai jonkin elävän. Ja toki myös sisäisten voimien. Kuolleessakin aineessa on jännitteitä, energiaa, joka laittaa asioita tapahtumaan, mutta sen liikkeestä puuttuu halu. Kuollut ei tarvitse mitään. Elämä tarvitsee omaa liikettään – jatkaakseen.

Rajanvedot ovat tietysti vaikeita, lopulta mielivaltaisia. Mitä on halu tai tarve? Jos elämä näkyy vain liikkeenä – muodonmuutoksina, veto- ja hylkimisvoimina – onko kuollutta ainetta olemassakaan? Jonnekin tuonne, tai ehkä vain omaan sieluumme, on kuitenkin piirtynyt epämääräinen raja: tämä on kuollutta, tämä elävää. Elämän ja kuoleman tanssit eroavat toisistaan laadullisesti. Pidämme yhdenlaisia liikuntoja elämän merkkinä, toisenlaisia emme.

Kaikki tämä liike on lähtökohdiltaan rytmikästä, ja se on täynnä reaktioita universumin antamiin tahteihin.

Taivaankappaleet vaeltavat reiteillään.

Maapallo pyörii ja kiertää samalla aurinkoa. Tämä kiepunta on säännöllistä ja aiheuttaa säännöllisesti toistuvia ilmiöitä.

Vuodenkierto iskee elämän tanssiin hitaan taustarytminsä.

Talvi. Veden jähmettyminen lumeksi ja jääksi ajaa monet elämänmuodot horrokseen tai talviunille. Vaihtolämpöiset horrostavat, monet tasalämpöiset nukkuvat talviunta. Karhut kaivautuvat maahan, sammakot lampien pohjaan. Sisiliskot ja käärmeet vetäytyvät yhteisiin koloihinsa. Hyönteiset talvehtivat omissa koloissaan, maan sisällä tai puun rungoissa. Jotkut meistä pysyvät aktiivisina talvellakin. Pakkaselta on joka tapauksessa suojauduttava, kasvatettava talviturkki tai pukeuduttava lämpimämmin, ehkä muutettava lämpimämpiin maihin. Monien ravinnonsaanti muuttuu. Valottomat ajat vaikuttavat hormonitoimintaamme, ulkoinen synkkyys menee sieluun. Hiljaisena leijailevat lumihiutaleet, ääntä vaimentavat hanget, tuulen pureva kohina.

Kevät. Hanget muuttavat muotoaan, sulavat vedeksi. Järvien, jokien ja meren jääkuori ohenee ja hajoaa. Laineet alkavat liplattaa, isommat aallot loiskua tai kohista. Muuttajat palaavat, niiden taivaalla etenevistä parvista kantautuu kaakotus ja honkotus, ja kohta pariutumiskumppania houkuttelevat ja pesiään rakentelevat laululinnut hallitsevat metsien ja puistojen äänimaisemaa. Puiden silmut avautuvat, niistä ja maasta avautuu kirkkaanvihreitä lehtiä ja värikkäitä kukkia. Eläimet heräävät talviuniltaan ja horroksistaan ja alkavat pariutua.

Kesä. Lämpöä ja valoa. Maailma on lempeä, ihmiset iloisia, sosiaalisia ja vähäpukeisia. Metsissä vihreä tummuu, syvenee ja tihenee. Hiki valuu, laiskottaa. On suojauduttava auringolta, muuten se saattaa polttaa ihon. Yöt ovat valoisia, nukkumaan ei malta mennä.

Syksy. Koivut, lepät, pihlajat varastoivat vihreän lehdistään ja päästävät irti. Eläimet tankkaavat talvea varten. Muuttolinnut kerääntyvät palatakseen sinne, mistä tulivatkin. Tuulee ja sataa. Valo vähenee ja lämpötila laskee. Sienet työntävät itiöemänsä näkyville.

Vuodenaikojen luontokuvaukset ovat kliseitä, koska ne perustuvat toistoon. Olemme nähneet, kuulleet ja lukeneet tämän kaiken monen monituista kertaa. Osaaamme odottaa, mitä tulee seuraavaksi.

Tähän toistoon kaikki elämä kuitenkin reagoi liikkeillään: hidastumalla, nopeutumalla, muuttamalla, pukeutumalla, ääntelemällä. Väriä muuttaen, sykkien, kasvaen ja kutistuen, yhä uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Vuoden jakaminen juuri neljään vuodenaikaan on mielivaltaista. Alku- ja loppukesä ovat keskenään erilaisia. Alkusyksyn väriloisto poikkeaa melkoisesti loppusyksyn koleasta harmaudesta, ja yhtä lailla poikkeavat toisistaan kevättalvi ja sydäntalvi. Eri puolilla maailmaa vuodenkierto on myös erilainen. Intialaiset jakavat vuotensa talveen, kesään, monsuuniin ja syksyyn.

[dropcap]T[/dropcap]oinen planetaarinen rytmi, jonka tahdissa me liikumme, on paljon nopeampi. Maapallo pyörii piruettejaan, kääntää meidät aurinkoon ja auringosta pois. Yö vaihtuu aamuksi, aamu päiväksi, sitten taas yöksi. Jälleen elämä reagoi, kukin eliö omalla tavallaan. Jotkin hidastavat öisin, toiset päiväsaikaan. Kasvien lehdet avautuvat ja sulkeutuvat, eläinten uni ja valve vuorottelevat, tuulet muuttavat suuntaansa. Valtamerten rannoilla vuorottelevat nousu- ja laskuvedet; myös kuu on mukana lyömässä rumpuaan, jonka tahdissa vuorovesivyöhykkeen eläimet ja kasvit paljastuvat veden alta ja peittyvät jälleen kahdesti vuorokaudessa, ja muuttavat käytöstään sen mukaisesti.

Eliöt eivät reagoi ainoastaan taivaankappaleiden vaan myös toistensa rytmeihin. Kasvit, kasvissyöjät ja pedot välttelevät ja tavoittelevat toisiaan, vahvistavat planetaarista sykettä, tanssivat keskenään, tanssivat toisiaan vastaan.

Elämällä on myös sisäiset biologiset rytminsä. Sydämen syke, hengityksen tahti, kuukautiskierto, aurinkoa näkemättäkin toistuvat vireystilan muutokset ja unirytmit.

Vuorovaikutuksemme maailman kanssa on rytmikästä.

Kun kävelen, juoksen, uin tai hiihdän, tahdistan kehoni joko vaistonvaraisesti tai tietoisesti tilanteen mukaiseen poljentoon. Päästäkseen mahdollisimman kevyesti tai nopeasti eteenpäin on uimarin ja soutajan sovitettava vetonsa, hiihtäjän potkunsa ja juoksijan askelensa aikaisempien liikkeiden jatkoksi. Ne on suhteutettava kehon alla tai ympärillä virtaavan maaperän tai veden liikkeisiin ja muotoihin, jo olemassa olevaan nopeuteen, jo saavutettuun rytmiin.

Tämä ei tietenkään tarkoita muuttumatonta, monotonista toistoa.

Vaikka metsäpolulla juoksemisessakin on rytminsä, ehdottelevat kannot, kuopat, juuret ja lätäköt liikeratoihin jatkuvia muutoksia. Juokseminen on kehon vuoropuhelua maaperän kanssa.

Teenpä mitä tahansa inhimillisesti merkittävää, tai merkityksetöntäkin, tanssin. Kun vasaroin nauloja, vaivaan taikinaa, haravoin tai imuroin, asettuvat liikkeeni säännölliseen rytmiin. Kuviot ovat varhaislapsuudesta asti harjoiteltuja. Mitä enemmän harjoitusta, sen sulavammat ja taloudellisemmat liikkeet. Rytmi ja siihen käytettävä voima riippuvat työkalusta, työstettävästä kohteesta, yksilöllisistä kehon ominaisuuksista kuten massasta, lihaskunnosta. Paksun naulan hakkaaminen puuhun on erilaista kuin ohuen, ja myös puun kovuus vaikuttaa työskentelyn tapaan.

Kirjoitettu tekstikin on pitkään harjoiteltujen käden ja kynän koreografioiden tuote. Puhuminen – ja jopa ajattelu! – on liikkeeseen kytkettyä. Aivoissamme ei ole ainoatakaan aluetta, joka ei varsin suoraan kytkeytyisi sensorimotorisiin toimintoihin.

Ihmisenä oleminen, elämä, on kauttaaltaan rytmikkään, ympäristön olioihin reagoivan liikkeen läpäisemää.

Tanssia. Ei aina ruusuilla, mutta tanssia kaikki tyynni.

Sukusolujen kohtaaminen mahdollistuu kuukautiskierron rytmeissä, alastomien ruumiiden tyydytystä hakevassa – ei lainkaan tahdittomassa – paritanssissa, siittiöiden rytmikkäistä uintiliikkeissä. Sikiö harjoittelee tulevaa varten. Jo varhaisessa vaiheessa se reagoi äitinsä rytmeihin ja myös ulkopuolisen maailman rytmeihin. Muistan miten tyttäreni, vaimoni kohdussa ollessaan, aloitti erityisen voimakkaan liikehdinnän aina tanssimusiikille altistuessaan – istuessamme seuraamassa Stomp!-kiertueen esitystä tai kulkiessamme kovaäänisesti jyskyttävän tanssiravintolan editse.

[dropcap]N[/dropcap]ietzsche esittää Iloisessa tieteessä yhden keskeisimmistä ideoistaan, haasteen, jota kuvaa sanoilla suurin taakka: Mitä jos saisit tietää, että joudut elämään koko elämäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kaikkine tunteineen, iloineen ja tuskineen? Eikö tämä olisi ennemminkin sietämätön kirous kuin siunaus? Etkö joutuisi alati kysymään itseltäsi, miten on elettävä, ja miten sinun jokaiseen hetkeen suhtauduttava? ”Tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?”

Ikuista paluuta on helppo pitää pelkkänä ajatuskokeena, eettisenä periaatteena tai kosmisena myyttinä. Mutta jos sitä uskaltautuu tarkastelemaan lähempää, sen voi tunnistaa elävän elämän kuvauksena. Ajattelemme päivästä toiseen samoja ajatuksia ja koemme samoja tunteita, joita olemme eilenkin ajatelleet ja kokeneet.

Nietzschen esittämä ongelma onkin syytä ottaa vakavasti. Asioita on helpompi tehdä uudelleen kuin ensimmäistä kertaa. Jatkaminen on, niin hyvässä kuin pahassakin, vaivattomampaa kuin aloittaminen. Kun on kerran uskaltanut hypätä kuilun ylitse, sen voi tehdä toistekin. Tai kun on kerran aloittanut päihteiden käytön, toistuu käyttäytymismalli kuin itsestään. Toisto muodostaa tapoja, tavat asettuvat luonteenpiirteiksi.

Tämä on jopa välttämätöntä.

Jotta elämällä voi olla rytmi, on siinä oltava toistoa, säännöllisesti yhä uudelleen ilmenevä elementti. Jotta elämässä olisi jatkuvuutta, on niin ihmisen kuin ympärillä sykkivän maailmankin toistuttava, alettava aina uudelleen.

Jos ikuinen toisto oli Nietzschelle taakka ja kirous – vai oliko? – näyttäytyy se sellaisena myös kärsimättömyyteen, hetkellisiin muoteihin ja uutuuksiin tottuneelle kuluttajalle: rangaistuksen kaltaisena piinana.

Nietzsche ehdottaa kuitenkin kohtalonsa hyväksymistä, jopa iloista elämälle myöntymistä. Kuinka tämä olisi mahdollista?

Ollakseni suunnilleen sama ihminen kuin eilen, minun on joka aamu luotava itseni uudelleen, aloitettava alusta, tehtävä samanlaisia asioita päivästä toiseen. Tunnettava samoin, reagoitava samoin – suurin piirtein. Ja auringon on noustava yhä uudelleen, jotta voin herätä uuteen päivään ja jotta voin suunnitella tulevaa.

Tahdomme edetä ja muuttua. Tässä ehkä on se varsinainen rajanveto elävän ja kuoleman välillä: tahto. Elämä tahtoo.

Muutoksen mielekkyys syntyy pysyvyydestä, samojen asioiden päättymättömästä toistosta. Minuuden säilyttääkseni olen pakotettu toistamaan itseäni, sillä toiston ainoana vaihtoehtona on persoonan hajoaminen ja ennakoimattoman hulluuden valtaan antautuminen.

Paluuta lähtöruutuun ei ehkä tulisikaan pitää epäonnistumisena tai takaiskuna. Sen sijaan jokainen uusi alku on nähtävä uutena mahdollisuutena. Mahdollisuutena toistaa jo tekemänsä, mutta paremmin kuin aiemmin.

Argentiinalaisessa tangossa on kourallinen tai ehkä kymmenkunta erilaista askelta. Hyvin tanssiakseen noita askelia on kerrattava vuosien ajan. Se merkitsee tuhansia ja taas tuhansia toistoja. Tanssimalla, toistamalla rytmikkäästi samoja liikkeitä yhä uudelleen ja uudelleen, luomme itsemme tanssijana, samalla tavoin kuin toistuvat luonnonilmiöt luovat kaaoksesta maailman.

Myös ruumiimme luo itsensä elämän rytmeissä yhä uudelleen. Hengitys hengitykseltä, sydämenlyönti sydämenlyönniltä me rakennamme itseämme. Toiston luova voima ylläpitää aineenvaihduntaa, joka korjaa rasituksen vaurioittamia kudoksiamme. Me palaudumme.

Tätä on maailmaa ylläpitävä luominen, josta myös viikkorytmi muistuttaa meitä. Seitsenpäiväinen viikkomme kierrättää seemiläisen mytologian luomiskertomusta, jossa lepopäivä on tarkoitettu palautumiseen, lähtöpisteeseen palaamiseen, voidaksemme jälleen kerran aloittaa kaiken alusta.

Uuteen alkuun sisältyy myös eräänlainen armahduksen tai puhdistuksen ulottuvuus. Se tarjoaa mahdollisuuden vapautua vanhoista virheistä, mahdollisuuden toistaa askelet puhtaammin. Tätä puhdistautumisen ajatusta juhlitaan monissa perinteisissä uuden vuoden rituaaleissa, joissa syödään, juodaan, tanssitaan – ja suoritetaan erilaisia demoneiden karkotusmenoja.

Eurooppalainen uusivuosi on tyypillisesti sijoittunut sydän- tai kevättalveen, ja juuri ennen vuoden vaihtumista pahojen henkien mellastus on ollut erityisen pitelemätöntä. Kaikkialla Euroopassa turmion voimia ajetaan hirviöasuisina karnevaalikulkueina ulos kaupungista. Suomessa noidat ja kummitukset ovat tehneet kolttosiaan erityisesti laskiaisen aikaan, jolloin niiden karkottamiseksi ja tulevan vuoden turvaamiseksi on tehty monenlaisia taikoja ja ennetekoja.

[dropcap]K[/dropcap]uten Søren Kierkegaard on esittänyt, ilmiön toistuessa sen merkitys muuttuu. Toisen kerran kuultuna sama vitsi ei enää naurata yhtä paljon, tai sitten sen herättämä huvittuneisuus kohdistuu toisin. Tämä tuottaa maailmaan historiallisen ajan; ajan, jossa asioilla on alkunsa ja loppunsa.

Kun päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet jatkavat piruettejaan, ne kuluttavat tanssijoitaan. Vuodet vanhentavat, ja vaikka tanssisit loppua kohden yhä paremmin ja taitavammin, lopulta talven synkät voimat voittavat. Hauta vie ja laskiaissamba jää karkeloimatta.

Dance macabre: kuolleet ruumiit ja kuolema tanssittavat eläviä kohti hautaa. Tätä kuvaelmaa, eräänlaista mysteerinäytelmää, näyteltiin yleisesti barokkiajan maalaiskylissä ja hoveissa. Kuolemantanssi yhdistää kaikki, säätyyn katsomatta. Aihe esiintyy maalauksissa ja siitä on tehty musiikkia. Se muodostaa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin loppukohtauksen.

Kuva voi hämmentää. Eiväthän kuolleet tanssi? Miten kuolema voi tanssittaa eläviä?

Kuolemantanssin symboliikkaa on helpoin tarkastella aikakauteen liitetyn hokemien ”Memento mori” – muista kuolema – ja ”Carpe diem” – tartu hetkeen – kautta. Kalmainen letkajenkka muistuttaa hengen lähdöstä, ja sen aiheena on kehottaa elämään kuin jokainen päivä olisi mahdollisesti viimeinen. Niin kuin todella onkin. Barokkikoukeroiden, ruton ja nälänhätien aikaan kuoleman läsnäolo oli ilmeisempi ja arkisempi kuin nykyaikaisesssa, jälkiteollisessa maailmassa.

”Carpe diem” ymmärretään usein kehoituksena elää ”täysillä”, ”kuin viimeistä päivää”, seuraamuksista piittaamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut sanonnan alkuperäinen mieli. Hetkeen tarttumisella tarkoitettiin, että olisi, epävarmuudesta huolimatta, käytettävä päivänsä niin, että selviäisi hengissä myös huomisesta. Kuolemaa ennen päivät kuitenkin toistuvat, ja on tanssittava. On opittava elämään paremmin, sillä ei ole samantekevää, tanssiiko hyvin vai huonosti.

Koreografia on hurja ja vaativa; suurin osa askelista ja käännöksistä on silkkaa pystyssä pysymistä. Kenkien nahkapohjat kuluvat sileämmiksi ja liukkaammiksi, jalkoja alkaa pakottaa, ja niihin tulee hiertymiä. Jos kompastuu, putoaa kuoppaan. Väsyneenä on vaikea keskittyä, mutta on pysyttävä tarkkana, ettei tanssittajana oleva kuolema pääse ”rokottamaan”, niin kuin kuubalaisen rumban sisältämiä hyökkäyksiä kutsutaan. Sillä silloin on hauskanpito lopussa.

Mikäli kohotamme vielä katseemme kuunylisiin tahteihin, huomaamme, että aivan, sielläkin koko elämän kiertoa tanssittaa kuolema. Taivaankappaleet, jotka paukuttavat meille rytmiään, ovat tahdottomia ja piittaamattomia. Vaikka ne antavat elämän, ne ovat itse elottomia ja säälimättömiä. Vuorovedet kovertavat rantakallioita, tuulet kuluttavat maaperää. Sfäärien musikki soi inhimillisessä mielessä ikuisesti, eikä armotonta kappaletta saa koskaan tanssittua loppuun.


Luettavaa:

  • Mircea Eliade: Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia. (Le Mythe de l’eternel retour: archétypes et répétition, 1949). Suomentanut Teuvo Laitila. Loki-kirjat, 1992.
  • Søren Kierkegaard: Toisto (Gjentagelsen. Et Forsøg i den experimenterende Psychologi af Constantin Constantius, 1843). Suomentanut Olli Mäkinen. Atena, 2001.
  • Kimerer L. Lamothe: Why We Dance. A Philosophy of Bodily Becoming. Columbia University Press, 2015.
  • Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede (Die fröhliche Wissenschaft, 1882). Suomentanut J. A. Hollo. Otava, 1972.