Yhden tai useamman lempikirjan nimeäminen on minulle hämmentävän vaikeaa. Joidenkin kirjojen lukemisesta on jo niin kauan, että suurin osa henkilöhahmoista, teosten kielestä ja kerronnasta on jo vaipunut pois mielestäni. Niiden sijaan muistan usein vain kirjan tunnelman. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on itsessään hieno kirjasarja noiden elämässä haihtuvien vaikutelmien loputtomasta metsästämisestä.
Kun joskus palaan kirjoihin, jotka ovat jättäneet minuun kiinnostavan muistijäljen, saatankin pettyä. Pettymyksestä on turha syyttää kirjaa: olen yhtä hyvin voinut itse muuttua lukijana. Ehkä olen menettänyt uskoa, joka tarvitaan pääsemiseksi sisään kirjan maailmaan. Tai ehkä en ole juuri sillä hetkellä tarvinnut juuri sellaista kirjaa.
Itse haluan lukea hyvin kirjoitettuja kirjoja, jotka aukovat uusia maailmoja ja luovat mieleeni eräänlaisen taikapiirin.
Ihan ensimmäinen lukumuistoni on peräisin ajalta, jolloin olin juuri oppinut lukemaan. Luin poikakirjaa, jossa nuori hienostopoika oli joutunut veden varaan, ehkä laivasta pudottuaan. Kalastajat pelastivat pojan, ja hän ryhtyi elämään kalastajien kanssa. Sillä hetkellä teos tuntui maailman parhaalta ja tärkeimmältä kirjalta. Kirja lienee ollut Rudyard Kiplingin Meren urhoja.
Jäin koukkuun lukemiseen kertalaakista ja hankin kirjastokortin Töölön kirjastoon. Hädin tuskin yletin lainaustiskille. Kirjasto oli melkein Mannerheimintien varressa, vanhassa puutalossa. Niissä puutaloissa asui isoja perheitä, ja pihoilla roikkui pyykkinaruja. Nuo talot purettiin 1960-luvun lopulla, kun paikalle rakennettiin Hotelli Hesperia.
Kymmenen vuoden iässä luin paljon poikakirjoja ja jännityskirjoja. Jules Verne oli kova sana, samoin tietenkin Viisikot. Muistan myös hyvin, kun luin Alistair MacLeanin romaanin Loputon yö. Talviselle Pohjoisnavalle sijoittuvassa kirjassa kuvattiin hyytävällä tavalla kylmän sodan aikaista tunnelmaa, jossa kuka tahansa saattoi paljastua petturiksi.
Huomasin nuorena, että tunnettujenkin kirjailijoiden teokset toistavat usein samaa kaavaa. Oli turvallista avata uusi kirja ennestään tutulta kirjailijalta.
Hermann Hessen romaanit tukevat hienosti nuoren itsetutkiskelua. Suuria elämänvalintoja pohtivat Siddhartha ja Matka aamun maahan vetosivat minuun nuorena vahvasti, vaikka Hesse ei ole koskaan oikeastaan kuulunut suosikkeihini.
En lue kirjoja hyödyn, vaan kirjallisuuden tarjoamien elämysten vuoksi. Luen lukemisen ilosta ja välttämättömyydestä. Arvostan romaaneissa myös jonkinlaista herkkyyttä.
Isaac Bashevis Singer luo ihmeellisiä kuvia ja maailmoja Lublinin taikuri -teoksessaan. Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirja puhutteli samasta syystä yhtä lailla.
Siegfried Lenzin Kotiseutumuseo on hieno menetetyn lapsuuden ja nuoruuden kuvaus; menetetyn siinä mielessä, että Saksa menetti alueita toisen maailmansodan jälkeen Puolalle, ja väkeä siirtyi Saksaan. Myös appiukkoni Paavo Rintala piti teoksesta ja on monissa kirjoissaan käsitellyt menetetyn Karjalan kaipuuta hiukan Lenzin tapaan.
Bernhard Schlinkin pienessä kirjassa Lukija noustaan kiinnostavasti historian pyörteiden yläpuolelle yksittäistä ihmiskohtaloa kuvaamalla. Schlink on muuten oikeustieteen professori – harva professori pärjää noin hyvin kirjailijana. Stendhalin Punainen ja musta kuvaa ihmisiä elävästi ja liikuttavasti aiheuttaen lukijalle tunneryöppyjä. Jose Saramagon Baltasar ja Blimunda on puolestaan ihmeellinen aikamatka entisajan Portugaliin, jossa mikään ei ole mahdotonta. Uskon voimalla vaikka lennetään, ja rakkauden.
Toimin rikosoikeuden professorina Helsingin yliopistolla. Olen kiinnostunut näkökulmasta, jonka kirjallisuus tarjoaa rikosten maailmasta. Rikossarjat sen sijaan eivät minua innosta, sillä niiden tarjoama perspektiivi ihmismieleen on kaunokirjallisuutta suppeampi.
Tutkijan työminä ja vapaa-ajan minä ovat lähellä toisiaan, eikä kirjallisuuden maailma ole loppujen lopuksi kovin kaukana rikosprofessorin työstä. Olen tutkinut jonkin verran terrorismirikoksia ja olen ollut asiantuntijana mukanakin, kun niitä koskevia säännöksiä on laadittu Suomen rikoslakiin. Siinä prosessissa mieleeni tuli Fjodor Dostojevskin Riivaajat. Romaani kertoo rikollisesta solusta, joka yrittää saada tsaarin hengiltä. Kirjassa on ajatuksia herättävää kuvausta siitä, miten radikaalit näkemykset syntyvät rikollissolun sisällä, kun solun jäsenet lietsovat toistensa ajattelua. Kirjallisuudella on kiehtova kyky näyttää, miten ihmisen käyttäytyminen voi ajan myötä muuttua.
Dostojevskin lukeminen on ihmeellistä; lukukokemusta ei pysty selittämään tyhjentävästi. Dostojevski on shamaani, joka siirtää lukijan hetkessä keskelle virtaa, pysäyttää ajan kulumisen – ja pian lukijaa taas viedään. Usein Dostojevskin romaanien juonet eivät selitettyinä kuulosta kovin kummoisilta. Esimerkiksi Idiootissa käydään loputtomia keskusteluita, jotka eivät johda mihinkään. Muistelmia kuolleesta talosta puolestaan on raju teos, Kirjoituksia kellarista hieman toisella tavalla hurja.
Venäläisiä klassikoita voisin lukea aina uudestaan. Leo Tolstoin nuoruudenteoksessa Kasakat on jotain kertakaikkisen puhdasta. Nuori mies liikkuu Venäjän rajamailla ja kohtaa siellä uuden maailman, jota hän oppii arvostamaan. Nikolai Gogolin Kuolleet sielut on monille tuttu, huikea teos, joka kestää lukemisen kerrasta toiseen. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan osoittaa uuden ajan alkua venäläisessä kirjallisuudessa. Nykylukijakin hämmästyy sitä lukiessaan monta kertaa.
Huomaan, että olen viehtynyt eepoksiin, joissa on todella saatu eläväksi menneitä aikoja ja kulttuureja. Solohovin Hiljaa virtaa Don on ihmeellinen kuvaus menneestä maailmasta. Kirja on omalla tavallaan jo lähellä kansatieteellistä tutkimusta.
Kaiken uhallakin sanon, että Seitsemän veljestä on todellinen ihmeteos. Siinä on jotain suvereenia. On melkoinen onnenpotku, että kotimainen kirjallisuus on saanut tuollaisen lentävän lähdön. Olen lukenut jostakin, että Aleksis Kivi ihaili Cervantesin Don Quijotea, mikä mielestäni näkyy Kiven kädenjäljessä.
Kjell Westön Missä kuljimme kerran on muodostunut minulle tärkeäksi. Vaikka henkilökuvaus on siinä hieman kiiltokuvamaista, teos pitää lukijan tiukasti otteessaan. Luulen tietäväni, miksi se kolahti minuun niin vahvasti: olen syntynyt Helsingissä, ja tuon kirjan myötä tajusin lopullisesti, että siteeni Helsinkiin on valtavan vahva. Kirja herätti tuon tunteen, ja ihmettelenkin, miksi en ollut asiaa aikaisemmin tajunnut. Ne Töölön kulmat ovat edelleen paikoillaan.
Karo Hämäläisen Yksin on aika koruton romaani Paavo Nurmesta, mutta sekin on jättänyt minuun jälkensä. Luulen, että siinä on tavoitettu jotain olennaista: kansallissankari olikin henkilönä vaikea ja pieni, eikä koskaan oikein oppinut luottamaan ihmisiin, ei ehkä ihan itseensäkään. Muistan, kun joskus pikkupoikana isäni osoitti minulle: “Katso, tuolla on Paavo Nurmi!” Nurmella oli miestenvaatekauppa lähellä kotiamme. Nurmi oli monin tavoin mukana, kun Töölöä rakennettiin kolmekymmenluvulla.
Väinö Linnan vaikuttavaa Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa olen lukenut vasta vanhemmalla iällä. Vaikka olisi lukenut historiaa, ei sen virtoja ymmärrä ennen kuin oivaltaa eri asioiden yhteydet ja tulkitsee niitä kirjallisuuden avulla.
Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä on karkea ja herkkä yhtä aikaa. Kirja oli hyvin suosittu myös muissa Pohjoismaissa, vaikka se on niin totaalisen suomalainen. Suosio vahvisti uskoani siihen, että skandinaavinen sivistys ei ole vielä liiaksi irtaantunut tosielämän realiteeteista. Ja oli ilo huomata, että Suomea on todella myös Ruotsissa.
Mikko Rimmisen Nenäpäivä on jäänyt mieleeni taiturimaisen kielenkäyttönsä vuoksi. Teoksen teema oli kertakaikkiaan yleisinhimillinen. Lukija alkaa kantaa huolta siitä, miten höpsähtäneen päähenkilön käy. Päähenkilön elämänsuunnitelma oli omintakeinen, eikä vaaroja puuttunut. Kaikeksi onneksi loppu on onnellinen.