Ikkuna

Olga Tokarczuk kirjoittaa koronaepidemian ja eristäytyneisyyden seurauksista: nyky-Euroopan vahvistuneista rajoista ja pian koittavasta uudesta todellisuudesta. Nobel-kirjailijan esseen on puolasta suomentanut Tapani Kärkkäinen.

*

”Virus on myös nostanut esiin kysymyksen, jota meillä ani harvoin on rohkeutta esittää itsellemme: mitä me oikeastaan etsimme?” (Kuva: Jacek Kołodziejski)

[dropcap]N[/dropcap]äen ikkunastani valkomulperin, puun joka on aina kiehtonut minua ja on yksi syistä, joiden takia asun nykyisessä kodissani. Valkomulperi on antelias puu, sillä koko kevään ja kesän ajan se ruokkii kymmeniä lintuperheitä makeilla ja terveellisillä hedelmillään. Juuri nyt mulperi on lehdetön, joten näen myös pätkän hiljaista katua, jota pitkin joku harvakseltaan kulkee puiston suuntaan. Sää Wrocławissa on lähes kesäinen, aurinko paistaa sokaisevan kirkkaasti, taivas on sininen ja ilma puhdas. Tänään, kun olin koiran kanssa kävelyllä, näin miten kaksi harakkaa hätisti pesänsä luota pöllön. Pöllö ja minä katsoimme toisiimme tuskin metrin etäisyydeltä. Minusta tuntuu kuin eläimetkin odottaisivat, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Minulle maailmassa on viime aikoina ollut liikaa kaikkea. Liikaa, liian nopeasti ja liian kovaäänisesti.

Niinpä en ole kokenut tämänhetkistä eristäytymistä traumaattiseksi enkä kärsi siitä, että en tapaa ketään. Minua ei harmita, että elokuvateatterit on suljettu, enkä piittaa vähääkään siitä, että kauppakeskukset ovat kiinni. Huolta tunnen vain silloin, kun ajattelen työnsä menettäneitä. Kun kuulin, että meidät kaikki pantaisiin varmuuden vuoksi karanteeniin, tunsin eräänlaista helpotusta, ja tiedän että samaa kokee moni muukin, vaikka häpeilee tunnettaan. Introverttiyteni, jota yliaktiiviset ekstrovertit pitkään tukahduttivat ja katsoivat kieroon, on nyt puistellut tomut harteiltaan ja tullut ulos kaapista.

Katselen ikkunastani naapurin miestä, yleensä niin kovin kiireistä juristia, jonka vielä vähän aikaa sitten näin aamuisin lähtevän töihin tuomarintooga olallaan. Nyt hän painiskelee säkkimäisissä verkkareissaan puutarhassa jonkun pudonneen oksan kanssa ‒ hän on kaiketi päättänyt ryhtyä kevättöihin. Näen myös nuoren pariskunnan ulkoiluttamassa koiravanhusta, joka talven jäljiltä tuskin jaksaa enää kävellä. Sen kulku on horjahtelevaa, mutta pariskunta pysyttelee kärsivällisesti sen tahdissa, kävelee niin hitaasti kuin mahdollista. Jäteauto tyhjentää roska-astioita ja kolisee kauheasti.

Elämä kulkee siis mallillaan, mutta ihan eri rytmissä kuin ennen. Olen siivonnut kaapin ja vienyt luetut lehdet jätepaperilaatikkoon. Olen vaihtanut kukkiin mullat. Olen hakenut pyörän korjaamosta. On ollut mukavaa laittaa ruokaa.

Maailma ennen virusta ei ollut normaali

Mieleeni nousee sitkeästi kuvia lapsuudesta, jolloin aikaa oli paljon enemmän ja sitä saattoi ”tuhlata” tuijottelemalla tuntikausia ikkunasta, tarkkailemalla muurahaisia tai makaamalla pöydän alla ja kuvittelemalla, että se on arkki. Tai lukemalla tietosanakirjaa.

Eikö olekin niin, että olemme nyt palanneet normaaliin elämänrytmiin? Että virus ei olekaan normaalitilaan tullut häiriö, vaan nimenomaan päinvastoin: entinen, virusta edeltänyt hektinen maailma oli epänormaali?

Virus on näet muistuttanut meitä siitä, minkä niin kiihkeästi olemme torjuneet: että olemuksemme on kovin hauras ja ainekset, josta meidät on rakennettu, mitä herkimpiä. Että me kuolemme, olemme kuolevaisia.

Että ”ihmisyytemme” ja erikoislaatumme ei tee meistä erillisiä muusta maailmasta, vaan maailma on eräänlainen valtava verkosto, jonka osasia olemme, että olemme yhteydessä toisiin olentoihin näkymättömillä riippuvuuksien ja seurausten siteillä. Että olemme riippuvaisia toisistamme ja että sairastamme samalla tavalla, pelkäämme samalla tavalla ja kuolemme samalla tavalla, riippumatta siitä, miten kaukaisista maista olemme, mitä kieltä puhumme ja mikä on ihonvärimme.

Virus on saanut meidät tajuamaan, että vaikka tuntisimme itsemme uhan edessä miten heikoiksi ja avuttomiksi tahansa, ympärillämme on ihmisiä, jotka ovat vielä heikompia ja tarvitsevat apuamme. Se on muistuttanut meitä siitä, miten hauraita ovat vanhat vanhempamme ja isovanhempamme ja miten paljon he tarvitsevat hoivaamme.

Virus on paljastanut, että kuumeinen liikkuvuutemme on maailmalle uhka. Ja se on myös nostanut esiin kysymyksen, jota meillä ani harvoin on rohkeutta esittää itsellemme: mitä me oikeastaan etsimme?

Sairauden pelko on toisin sanoen kääntänyt meidät pois mutkikkaalta tieltämme ja muistuttanut siitä, että on olemassa pesä, josta olemme kotoisin ja jossa meillä on turvallinen olo. Ja olimmepa miten intohimoisia matkalaisia tahansa, tällaisessa tilanteessa pyrimme aina pääsemään jonnekin kotiin.

Alkeellinen muukalaispelko on voimissaan

Samalla näkyväksi on tullut myös joukko surullisia totuuksia, kuten se, että uhan hetkellä asioista aletaan jälleen kerran ajatella sellaisilla umpinaisilla ja poissulkevilla käsitteillä kuin kansakunnat ja rajat. Vaikeassa tilanteessa on paljastunut, miten heikko eurooppalaisen yhteisön idea käytännössä on. Euroopan unioni heitti hanskat tiskiin jo heti kättelyssä ja luovutti kriisiajan päätöksenteon kansallisvaltioille. Pidän valtiorajojen sulkemista tämän kurjuuden ajan suurimpana tappiona ‒ pintaan on noussut vanha itsekkyys ja vastakkainasettelut meidän ja muiden välillä, kaikki se, mitä vastaan olemme pitkään taistelleet siinä toivossa, että se ei enää koskaan pääsisi muovaamaan ajatteluamme. Viruksen pelko on herättänyt eloon joukon kaikkein alkeellisimpia, atavistisimpia käsityksiä, kuten sen, että syyllisiä kriisiin ovatkin muukalaiset, että juuri he ovat aina kaikkien uhkien alkulähde. Eurooppaan virus on tullut jostain ”muualta”, se ei ole meidän omamme, se on muukalainen. Puolassa epäilyksenalaisiksi ovat joutuneet kaikki ulkomailta palaavat.

Toinen toisensa jälkeen kiinni pamahtavat rajat ja jättiläismäiset jonot rajanylityspaikoilla ovat olleet monille nuorille varmasti järkytys. Virus on muistuttanut meitä siitä, että rajat ovat yhä olemassa ja voivat oikein hyvin.

Pelkään myös sitä, että virus palauttaa pian mieliimme vielä yhden vanhan totuuden: sen, miten eriarvoisia me olemmekaan. Jotkut meistä lentävät yksityiskoneella saareensa tai piilopirtilleen, kun taas toiset jäävät kaupunkeihin pitämään huolta sähköhuollosta ja vesijohdoista. Ja eräät vaarantavat terveytensä työskentelemällä kaupoissa ja sairaaloissa. Yhdet käärivät epidemiasta voittoja, toiset menettävät elämänsä koko perustan. Tulossa oleva kriisi todennäköisesti kyseenalaistaa monia vakailta vaikuttaneita periaatteita. Monet valtiot eivät tule selviämään lainkaan, ja niiden luhistuminen synnyttää uudenlaisen järjestyksen, kuten kriisien jälkeen usein käy. Me istumme nyt kotona, luemme kirjoja ja katselemme tv-sarjoja, mutta todellisuudessa valmistaudumme taisteluun uudesta todellisuudesta, jota emme kykene oikein edes kuvittelemaan. Tajuamme vain, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Karanteeni ja perheiden pakottaminen neljän seinän sisään voi saada monen tajuamaan sen, mitä on vaikea myöntää todeksi: että perhe-elämä onkin uuvuttavaa ja aviositeet jo kauan sitten hapertuneet. Karanteenin jälkeen lapsemme tulevat potemaan nettiriippuvuutta, ja meistä moni tiedostaa, miten järjetön ja turhauttava olikaan tila, johon elämä mekaanisesti, silkkaa passiivisuuttamme oli aikaisemmin asettunut. Mitä teemme, jos seurauksena kaikesta on myös entistä enemmän tappoja, itsemurhia ja psyykkisiä ongelmia?

Savun lailla hajoaa silmiemme edessä sivilisaatioparadigma, joka on muovannut meitä viimeiset parisataa vuotta: ajatus siitä, että me olemme luomakunnan herroja, pystymme mihin tahansa ja maailma kuuluu meille.

Tulossa on uudet ajat.