Teos, 2013. 163 s.
Leena Krohnin vuonna 2013 ilmestynyt Hotel Sapiens esittää, että ihmisyyden salaisuus piilee vapaudessa valita väärin. Finlandia-ehdokkaana ollut teos jatkaa Krohnin tutulla dystooppisella linjalla. Jos kirjailijan edellisessä romaanissa Valeikkuna (Teos 2009) näkyi ihmiskunnan asteittainen kehitys kohti rappiota, Hotel Sapiensissa toivo on jo menetetty.
Pieni joukko ihmisiä elää eristyksissä ja pohtii aika ajoin, onko ulkomaailma jo tuhoutunut. Suuri sumu on peittänyt taivaan, rautaportti on lukossa eikä tie johda mihinkään. Heillä on vain toisensa ja täyshoitola.
Mikä on tämä kummallinen laitos? Hotel Sapiens on sekä pakolaisleiri, museo, hullujenhuone, rangaistuslaitos, sairaala ja lääketieteellinen tutkimuskeskus. Tähän ihmiskunnan saattokotiin on koottu joukko mitä erilaisimmista taustoista olevia ihmisraunioita: hulluksi tullut diplomiterapeutti, parantumaton, arki-ihminen, kukkakauppias sekä tieteilijä, jota kutsutaan Higgsin bosoniksi. Mukaan mahtuu myös isännän hylkäämä varjo.
Sympaattisimmaksi hahmoksi nousee pieni Sakari-poika, Hotel Sapiensin ainoa lapsi, joka piirtää kaikkia elollisia olentoja yhdistävän lipun: maapallon lipun.
Talossa on myös henkilökuntaa. Kaitsijat ovat ihmisten rakentamia koneita, jotka ovat ottaneet maanpäällisen vallan käsiinsä ja sulkeneet ihmiset holhouksensa alaisiksi. Nunnat taas ovat Kaitsijoiden alaisia. Ne eivät puhu, vain tikittävät ja hurisevat.
Kaitsijat tutkivat ihmisiä. He haluavat tietää, mikä tekee ihmisistä inhimillisiä. Yksi vaihtoehto on ihmisyyden vapaus valita kerta toisensa jälkeen väärin: ”Kun niin tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, tullaan keikahduskohtaan, leimahduspisteeseen, jonka jälkeen ei enää mitään ole peruutettavissa.” Väärin valitseminen ei kuitenkaan tarkoita, että valinnoista otettaisiin vastuu. Siksi Hotel Sapiens on olemassa.
Ihmisyyden raja on kompromissinoitunut. Hotel Sapiensin asukkaat eivät ole enää ihmisiä eivätkä liioin koneitakaan: ” – Inhimillisyys, Kukkakauppias huomautti, – on ennen kaikkea eläimellisyyttä. Olkaamme mieluummin nisäkkäitä kuin koneita.”
Krohn on käsitellyt tematiikkaa muissakin teoksissaan. Siinä missä Valeikkunan ihmiset sulautuivat joko osaksi luontoa tai teknologiaa, Hotel Sapiensin hahmot lähinnä esittävät ihmiselämää keinotekoisessa ympäristössään:
”Kun katson teitä, uskon, että ihminen sopeutuu minne vain, minkälaisiin olosuhteisiin tahansa. Sillä eläähän ihminen ja tulee toimeen jopa täällä, Hotel Sapiensissa.”
Ihminen sopeutuu mihin tahansa: epäorgaaniseen ympäristöön, koneiden huolenpitoon ja keinotekoiseen ruokaan, joka näyttää erilaiselta, mutta maistuu päivästä toiseen samalta. Kun katsoo maailmaa ympärillämme, ei kestä kauaa huomata, ettei teoksen kuvaama maailma ole kovinkaan kaukana.
Ihminen on sitkeä kuin torakka: se elää, vaikka kaikki muu ympäriltä olisi jo kuollut. Kirjassa onkin pieni piikki koskien sitä, että kaikesta sopeutumiskapasiteetistaan huolimatta ihminen ei pysty elämään kaltaistensa kanssa sovussa, ellei ole liian myöhäistä. Maapallon lippu nostetaan salkoon, mutta onko sillä enää merkitystä?
Hotel Sapiens kuuluu ehdottomasti Krohnin tuotannon parhaimmistoon. Kertomukset ovat ladattu täyteen kuin sipuli, josta saa kuorimalla aina uusia kerroksia esille. Teos on kaunis, inhimillisyydessään herkkä ja puhutteleva kertomus ihmiskunnan (ja peräti ihmisyyden) viimeisistä hetkistä. Lohduttominta on tieto siitä, että vaikka ihmiset tekisivät mitä, on myöhäistä. Keikahduskohta on ohitettu ajat sitten.