Viime lokakuussa juttelin Helsingin kirjamessuilla hiljaisessa nurkassa erään kirjallisuusagentin kanssa. Hänen työnkuvaansa kuuluu metsästää suomalaista kaunokirjallisuutta käännettäväksi Euroopan ja Aasian markkinoille. Hän oli huolissaan. Kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy kuulemma nykyään selvästi vähemmän kuin hänen työuransa alkuvaiheessa viisitoista vuotta sitten.
Nyökkäilin asiantuntevan oloisesti, mikä näytti agentin ilmeestä päätellen ärsyttävän häntä.
Mitä tarkoitat kiinnostavalla? kysyin. ”Kielen tasolla kiinnostavaa. Siis kaunista, tiivistä, monitasoista, monitulkintaista, laajasta sanavarastosta ammentavaa kieltä. Suomalaisten prosaistien kirjoitustaidon kanssa on nykyään vähän niin ja näin”, hän tiuskaisi ja poistui tupakalle.
Ehkä tällä naisella, jonka äidinkieli ei ole suomi, oli huono päivä, mutta myönnän, että mieltäni hiveli, kun kuulin hänen myöhemmin sanovan toiselle kulttuurilehden toimittajalle, että ”Olli Jalosia ei tässä maassa kasva puissa”. Olin itse ennen messuja juuri saanut pureskeltua loppuun Jalosen Karatolla-romaanin ja koettanut analysoida itsekseni, miksi juuri Jalosen ilmaisu, tai kieli, teki minuun vaikutuksen, ja mistä johtuu, että Jalonen ja hänen hengenheimolaisensa – yksin hän ei kuitenkaan liigassaan pelaa – tuntevat tarvetta kirjoittaa eri tavalla kuin muut.
Jalosen kieli on vivahteikasta olematta kryptistä, tarina on ennakoimaton mutta soljuva. Hienovaraisen kielen eleet luovat tunnelman, joka pakottaa lukijan valppauteen ja houkuttelee itsetarkasteluun.
On teoksia, jotka vetoavat älylliseen pyydystysvaistoon, koska niissä asuu sielu, jossa välkehtii älyllinen elämä. Lukijassa herää halu jäljittää jotain, mitä ei voi sanoin määritellä.
Ilmeisessä todellisuudessa sijaitsevat epäilmeiset asiat herättävät kiinnostuksen. Olli Jalosen Karatollassa – ja vaikkapa Peter Handken romaaneissa Toiston pysyvyys ja Poissa – tunnelma ja etsintähalu syntyvät rivienvälisyydestä, siitä mikä jää sanomatta. Sanaton syntyy huolellisen, kerroksellisen kielen kautta.
Uskon, että kirjoitusprosessissa oikea yhdistelmä hitautta ja nopeutta, ja se että tekstiä editoidaan eri mielialojen vallassa, vie teoksen eräänlaiselle taikuustasolle, sinne missä runouskin hengittää.
Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että moni prosaisti – tai tv-käsikirjoittaja – ei usko ihmeisiin, joihin tiivis, harkittu kieli pystyy. Vai eikö hän uskalla heittäytyä sanojensa merkitysten, henkilöidensä oman tahdon vietäväksi? Vai onko teoksen loppuun saattamisen aikataulupaine niin kova, että kerrostumien muodostumiselle ei jää aikaa? Vai eikö häntä kiinnosta tehdä asioita jotenkin vaikealla tavalla, kun helpomminkin näyttää pääsevän kustantajan seulan läpi?
On lukijoita, jotka uupuvat haastavan kielen ja yllätyksellisen ajattelun äärellä, ja on lukijoita, jota väsyvät yllätyksettömän, palikkamaisena kokemansa kielen parissa.
Kirjallisuuden laatua koskevassa kritiikissä minä tai edellä mainittu agentti emme aja älyllisen eliitin asiaa. Kyse ei ole viihde- ja taidekirjallisuuden välisestä erosta, vaan lukijan asemasta: siitä, että yksitasoiset, ainoastaan juonen etenemisen kannalta olennaiset hahmot ja teennäinen dialogi eivät houkuta häntä eläytymään ja uskomaan teoksen maailmaan.
Se, että liian monessa kotimaisessa proosateoksessa henkilöiden repliikit ovat jopa yhtä ennalta-arvattavia ja kankeita kuin tylsimmän mahdollisen tv-sarjan henkilöiden repliikit, jaksaa kuitenkin yllättää.
Elämän ehto ja sen näkyvimpiä merkkejä on ennakoimattomuus. Vähäeleisyys ja tarkkuus yksityiskohtien suhteen herättää yleisön aavistuksen siitä, että se jokin on olemassa – ja piilossa. Piiloutuva ojentaa meille kätensä toiseen todellisuuteen, vetää meitä puoleensa.
Tiiviiden ja vähäsanaisten tekstien nikkarit eli runoilijat käyttävät kielen tarkkuutta hyväkseen herättäessään rivien välisen taian. Jos prosaistit pitävät liian suurta hajurakoa runoilijoiden maailmaan, heidän uransa jää lyhyeksi. Epätarkka teksti ei hengitä. Se ei luota lukijan kuvitteluvoimaan vaan käyttäytyy kuin kustantamon markkinointiosaston ohjelmoima tekoäly, jonka tuotoksesta on jälkikäteen vielä desinfioitu kaikki epämääräinen, sattumanvaraisuuteen viittaava kasvusto.
On tärkeää, että osa kirjailijoiden tuottamista teoksista elättää kustantamoita niin hyvin, että kustantamoilla on varaa julkaista kaupallisesti vähemmän kannattavia kirjoja, jotka ruokkivat marginaalisenkin lukijaryhmän tarpeita. Mutta on erehdys luulla, että teokseen panostettu aika ja vaiva ei maksaisi itseään takaisin. Taiteen paras markkinavaltti on sen laatu.
Pääkirjoitus on julkaistu joulukuussa 2023 ilmestyneessä tuplanumerossa Muoto ja merkitys (nro 49-50).