Rovaniemi 19.8.1991. Kuuntelen ylimääräistä uutislähetystä. Kertovat, että panssarit ovat Moskovassa – vallankaappaus, poikkeustila. Nielaisen tyhjää. Minun on kylmä. Kuuntelen arvilindiä epäuskoisena. Historia vyöryy lävitseni ja jäljelle jää pelko.
Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2011, kävelen eräänä marrasiltana kotikaupunkini Porvoon katuja, kun kaupunki pimenee hetkeksi: sähkökatko. Ehdin nähdä tuttujen rakennusten katoavan, jäljelle jäi vain pimeyden ääriviivat. Valot palaavat, mutta se ei auta. Ehdin jo nähdä, mitä toisella puolen on.
On kevät 2020. Kuuntelen, katselen ja luen uutisia: valmiuslaki, poikkeustila, rajat ovat kiinni. Maailma hiljenee ja Pariisissa kuuluu linnunlaulu. Historia vyöryy lävitseni, ja tunnen, kuinka kone hajoaa.
Kymmenisen vuotta sitten sairastin masennus-nimistä sairautta. Se oli pirullinen tuttavuus. Se kiemurteli pitkään näkymättömissä, kunnes se valtasi pala palalta elämäni kaikki osa-alueet. Masennus oli kuin mielessäni riehuva pandemia. Tuli ensimmäinen aalto. Ajattelin selviytyneeni. Tuli toinen aalto. Tuli tsunami rikkoen kaiken. Vasta kun ymmärsin päästää irti vanhasta ja annoin vesimassojen tyhjentää kellarini, riehunta alkoi talttua ja säilyin hengissä.
“It’s a thin line between love and hate”[1], lauloi Chrissie Hynde aikoinaan. Mieleni hajoamisen yhteydessä muistan hämmästelleeni, miten helposti se käy, kun on yhtäkkiä ulkona, syrjässä, kaukana poissa. Missä kohtaa ylitin rajan, veteen piirretyn viivan matkalla todellisuudesta toiseen, kartanojouluista pullojen keräämiseen? Ja totta tosiaan: ”it’s a thin line between being in or out”.
Onneksi hajoavan Neuvostoliiton varapresidentti Janajev sekä muut vanhoilliset vanhan vallan haikaajatoverit olivat vuonna 1991 viinahuuruissaan kykenemättömiä viemään vallankaappaustaan alkua pidemmälle. Boris Jeltsin selvisi voittajana, ja demokratia sai ainakin pienen mahdollisuuden toteutua. Minulle Moskovan panssarit kuitenkin todensivat ihmiselon arvaamattomuuden; arkinen ja turvallinen maanantaiaamun kahvihetki muuttui hetkessä peloksi. Todellisuus vaihtoi sekunnissa väriä. Porvoon pimentyminen näytti mielessäni kaupungin todelliset kasvot valovalheen takaa. Kuitenkin vain yhdellä napinpainalluksella kone korjasi itsensä, pimensi alitajuntansa.
Mieleni hajoaminen tarkoitti mieleni rakennelmien hajoamista. Se tarkoitti ajatusten, uskomusten, merkitysmaailmojen ja sisäisen logiikan hajoamista. Se merkitsi tutun ja turvallisen minän ja olemisen katoamista. Positioni ympäröivään maailmaan ja suhteeni ihmisiin muuttui. Historia alkoi vyöryä päälleni tuoden mukanaan unohtuneita, piilotettuja vuosilukuja ja tapahtumia: siihenastinen tarina itsestäni katosi kirjain kirjaimelta. Lopulta olin ei mitään, mieleni oli liuennut maailmankaikkeuteen. Konetta ei enää ollut.
Koronavirus on pirullinen tuttavuus. Se on näkymätön, arvaamaton ja pohjimmiltaan abstraktio. Sitä ei ole oliona olemassa muille kuin niille, jotka sen ovat kohdanneet: kokeneet itse tai vierestä katselleet. Poikkeustila ei ole yhtä kuin koronavirus. Se on seuraus. Se on oire. Tätä syy-seurausjatkumoa me yritämme kukin tavallamme sisäistää ja mahduttaa tajuntaamme. Jokainen meistä joutuu rakentamaan suhteen koronaviruksen tuottamaan todellisuuteen. Emme voi välttyä siltä. Kieltäminen on suhde. Hysteria on suhde. Kaikki siltä väliltä ja yli on suhde. Harvoin joudumme elämämme aikana tilanteeseen, jolloin meidän on oikeasti otettava kantaa, näytettävä karvamme.
Todellisuuden vaihtumisen hetki on se ”thin line”, hetki, jolloin jokin muuttuu pysyvästi. Oivallus ja tajunta viipyilevät, odottavat nurkan takana ja piirtävät ymmärrykselle ääriviivoja. Oikeastaan tiedät jo, mutta vielä toivot ja yrität suojella elämääsi, kunnes huoneessa viilenee. Aika pysähtyy, historia vyöryy lävitsesi ja kaikki isot tarinat ovatkin tässä ja nyt. Jokin on hajonnut. Kone ei toimi.
Matkani ei mistään takaisin johonkin oli pitkä ja monipolvinen. Kellarin ovi oli auki. Jouduin kysymään, kysymään ja kysymään. Miten täytän ”itseni” uudestaan? Miten perustelen oman eksistenssini? Mihin todellisuuteen ankkuroidun? Ja ennen kaikkea: minkälainen tulee mieleni maailmanjärjestys olemaan? Ihminen kaipaa ja tarvitsee turvallisuutta, tunteen, että kaltevuuksistaan huolimatta elämä kantaa. Ja niin tarvitsin minäkin. Tarvitsin tunteen, että minulla on reunat, ääriviivat. Tarvitsin tunteen, että minä painan. Tarvitsin tunteen, että elämä on hallittavissa.
Takaisin vanhaan järjestykseen en voinut palata. Sehän minut hajotti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tutkia tuntematonta. Hiukkanen kerrallaan alkoi hahmottua ihminen, jolla oli minuus ja joka painoi. Tämän ihmisen ajattelu, uskomukset ja merkitysmaailmat eivät paljoa eronneet aiemmasta ja silti jokin oli olennaisesti muuttunut. En ollut enää koneen vanki.
Kun ihminen kohtaa omaa olemassaoloa ja elämänjärjestystä uhkaavan kriisitilanteen, ei etukäteen voi koskaan tietää, miten hän siihen reagoi. Ihmiselo on itse kunkin fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen, eksistentiaalisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurillisen hyvin- ja pahoinvoinnin herkkä kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän mielekkyys, merkitys ja turvallisuuden tunne rakentuvat kyseisten elämänalueiden välisessä tanssissa. Arvot, ihmiskäsitys ja maailmankuva, ymmärrys oikeasta ja väärästä ovat saman tanssin synnyttämiä. Poikkeustilassa, jossa nyt elämme, tahtilaji muuttuu. Tasapaino järkkyy. Kestää aikansa, ennen kuin löydämme uuden tasapainon ja sovitamme askeleemme uuteen tanssiin.
Yhteiskuntamme toimii pitkälti konemetaforamaisen diskurssin sisällä. Se tarkoittaa, että jäykät rakenteet, mekanistis-tieteellinen ajattelu ja yksinkertaistettu syy-seurauslogiikka ohjaa yhteiskuntamme toimintaa. Tarvitsemme toki rakenteita. Ne luovat turvallisuutta, luottamusta ja ennustettavuutta. Tarvitsemme tutkittua tietoa. Sitä tarvitaan päätösten pohjaksi, jäsentämään yhteiskunnallisia ilmiöitä ja auttamaan kansalaisia ymmärtämään, mitä kulloinkin tapahtuu. Sekin luo turvallisuutta. Kuitenkin juuri nyt, tässä hetkessä, maailma on sekaisin. Kone ei auta.
Joudut itse sovittamaan askeleesi ja luomaan uuden tasapainon. Joudut itse kohtaamaan pelkosi ja mittaamaan kanttisi elämän edessä. Haluatko olla koneen vanki tilanteessa, jossa kone ei enää auta? Onko sinulla rohkeutta tutkia elämääsi ja antaa itsellesi mahdollisuus kulkea maisemissa, jotka tekevät sinulle hyvää? Oletko valmis tanssiin, jonka nimi on ”kill your darlings”? Oletko valmis mielesi metamorfoosiin asuttaaksesi muuttunutta todellisuutta? Nyt voisi olla sen hetki. Väljentää konetta, olla takertumatta. Piirtää ääriviivasi uudelleen. Olla mahdollisimman totta itsellesi. Olla mahdollisimman totta muille. Ja löytää olemisen ydin: myötätunto.
Miten minä olen selvinnyt tästä? Miten minä olen asuttanut tätä muuttunutta todellisuutta? Vastaus voi olla yllättävä: en mitenkään. Totta kai olen läpikäynyt tunteita pelosta huolen kautta syvään myötätuntoon. Olen hämmästellyt, pyöritellyt päätäni ja toisinaan ylimielisesti ihmetellyt kanssaihmisten edesottamuksia. Toisinaan olen toiseuttanut itseni tarkkailijan rooliin. Välillä olen tunteineni ihan ytimessä; surun ja luopumisen lähteillä. Olen hakenut tasapainoa, omaa suhdettani tähän kaikkeen. Olen päätynyt aika lakoniseen lopputulemaan; asioita sattuu ja tapahtuu. Näin varmaan meitä asuttamaan pyrkivä viruskin toteaisi.
Miksi näin? Ajattelen, että masennussairauteni, mielen pandemia, avasi näkymän todellisuuksien kirjoon ja ymmärsin, että kaikki on mahdollista minä hetkenä hyvänsä. Turvallisuuden tunteeni ei rakennu sen varaan, että jokin on pysyvää, kuin kone, ja että pidän siitä loppuun saakka kiinni. Se rakentuu siihen, että voin luottaa elämän sattumanvaraisuuteen ja epävarmuuteen. En voi hallita elämää, mutta voin kulkea sen mukana. Elämä sattuu ja tapahtuu.
[1] “It´s a thin line between love and hate” alkuperäinen esittäjä oli lauluyhtye The Persuaders v. 1970.