Korintissa kuoli neito. Murheellinen palvelijatar keräsi tytön lempijuomista uhrilahjan ja laittoi sen koriin. Korin hän vei hautamuistomerkille ja asetti tiilen sen päälle. Keväällä akantti alkoi kasvaa korin reunoja pitkin. Tiilen kohdalla kasvin lehtivarret kiertyivät spiraaliksi. Kuvanveistäjä Kallimakhos ”Liikapikkutarkka” sattui kulkemaan muistomerkin ohi, katsahti siihen ja sai idean. Jälkimaailma tuntee lopputuloksen korinttilaisena tyylinä.
Doorilainen, joonialainen ja korinttilainen… antiikin pylvästyypit kuuluvat myös suomalaiskoululaisten historian kurssiin ja sitä kautta yleissivistykseen, edelleen. Pylväiden kuuluisimmat luonnehdinnat ja niiden uurtamista koskevat tekniset ohjeet ovat peräisin roomalaisen arkkitehdin ja insinöörin Vitruviuksen teoksesta Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista (nyttemmin kompaktisti Arkkitehtuurista, n. 30–20 eaa.). Kirja on tärkein yksittäinen temppeliarkkitehtuuria ja esimerkiksi pylväs- ja palkistotyylejä koskeva lähde. Joidenkin yksityiskohtien suhteen se on ainoa lähde.
Arkkitehtuurista on loputtoman moniaineksinen teos. Edellä kerrottu vähemmän uskottava anekdootti korinttilaisen tyylin synnystä on yksi esimerkki sen materiaalin runsaudesta. Vitruvius kertoo juttuja ja tarinoita, toistaa mytologiaa. Realismia puolestaan edustavat yksityiskohtaiset tekniset ohjeet esimerkiksi vesikellojen tai sotakoneiden rakentamisesta ja rakennusten tilajaoista. Tähtitieteellisen tiedon vyöryttäminen selittynee sillä, että astronomia oli muodissa, huomauttavat teoksen suomentajat. Elettiin juliaanisen kalenteriuudistuksen aikaa.
”Olen tässä kirjassa kuvaillut seikkaperäisesti – sen mukaan kuin minulle on tullut mieleen… ”, kirjoittaa Vitruvius värinvalmistusta analysoidessaan ja taitaa samalla tulla kuvanneeksi kirjoittamisensa metodin (s. 318).
Kirjassa paneudutaan astronomiaan, lääketieteeseen, maantieteeseen, estetiikkaan, tekniikkaan, historiaan ja musiikkitieteeseen – asioita ja aloja riittää. Vitruviuksen hahmotteleman ”ideaaliarkkitehdin” on osattava kaikkea ja oltava kiinnostunut kaikesta; Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista on kymmenen kirjaa melkein mistä tahansa. Silloin kun kysymys on julkisesta rakentamisesta, arkkitehdin on toimittava myös vallan ja politiikan maailmassa, sen armoilla. Melkein jokaisen kymmenestä kirjastaan Vitruvius muistaa aloittaa keisari Augustukselle osoitetuilla alamaisilla puhutteluilla.
Vitruvius tiedettiin ja hänen teostaan kopioitiin pitkin keskiaikaa, mutta kirjan varsinaisen suosion aloitti St. Gallenin luostarista 1400-luvun alusta löydetty käsikirjoitus. Renessanssi merkitsi myös Vitruvius-renessanssia – tästä pitivät huolen uusi kirjapainotekniikkaja kansankieliset käännökset. Humanistioppineille Arkkitehtuurista tarjosi sekä näköalan ihailtuun antiikkiin että virikkeitä arkkitehtuurin teoriaan ja käytäntöön. Leonardo da Vincin (1452–1519) piirtämä ”Vitruviuksen mies” on antiikin esikuvan mukaan tehty konstruktio ihmisruumiin ihanteellisista mittasuhteista. Leonardon Työpäiväkirjat (suom. Laura Lahdensuu, Teos 2009) vaikuttaa monessa suhteessa Arkkitehtuurista-teoksen sukulaiselta.
Vitruviuksen kirjan ehtymätön moniaineksisuus on taannut sille aseman jatkuvasti käyttökelpoisena antiikin kulttuurihistorian lähteenä. Samalla sen kirjoittaja on saanut maineen sietämättömänä ja usein vaikeatajuisena lörpöttelijänä. Jo 800-luvun kirjankopioija totesi loppuun päästyään: ”Vitruviuksen kymmenes kirja loppuu menestyksekkäästi (onneksi!) tähän. Luojalle kiitos!”. Kyseenalaisen maineen on saanut myös teoksen latina, joka ei ole täyttänyt myöhempien kielipuristien kriteerejä. Huvittava paradoksi: kieltä ovat mielestään osanneet paremmin myöhemmät tutkijat kuin sitä äidinkielenään käyttänyt kirjoittaja.
Ajat ja ihanteet muuttuvat. Se, mikä yhdelle epookille merkitsee tyylirikkoa ja liiallisuutta, merkitsee toiselle monipuolisuutta ja laveutta. Nykyaika on jälleen otollinen Vitruviukselle, vihjaavat hänen suomentajansa Panu Hyppönen, Lauri Ockenström ja Aulikki Vuola. Pidän Arkkitehtuurista-teoksen käännös- ja toimitustyötä poikkeuksellisen laadukkaana. Myös kirjan kuvitus on ilo silmälle. Suomentajien laatimat, yksittäisten ”kirjojen” alussa olevat tiivistelmät auttavat sijoittamaan tekstin sen historiallisiin yhteyksiin. Vaivannäön tulos kukoistaa kuin muinainen akantti.
Kokonaisuus on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa. Itse olen lukijana hukkua esimerkiksi teknisten yksityiskohtien paljouteen. Ehkä Vitruviusta pitäisikin lukea sieltä täältä, nautiskellen? Eräät yksittäiset passukset tuntuvat loputtoman innostavilta.
Mitä Vitruviuksen arkkitehtuurikäsitykseen tulee, vaikuttavaa on ennen kaikkea hänen korostamansa ylevien periaatteiden ja käytännön saumaton (sic!) yhteensovittaminen. Oma näkökohtansa on tietenkin se, että roomalainen rakentaminen edellytti orjatyövoimaa. Vitruvius ei eliitin jäsenenä asialle ajatuksiaan uhraa.
Arkkitehdin tulee joka tapauksessa ottaa huomioon käytännön vaatimukset, myös suunnitellessaan temppeleitä. Pylväikkö ei saa olla liian tiheä: valo ei riittäisi jumalankuvien näkemiseen, eivätkä rukoilemaan tulevat perheenäidit mahtuisi sisään rinnakkain, toisiaan kädestä pitäen. Rakentamista soisille alueille on vältettävä, sillä ”suoeläinten myrkylliset henkäykset usvaan sekoittuneina tekevät paikasta tautien tyyssijan” (s. 94).
Kenties aikaa uhmaavinta on Vitruviuksen näkemys arkkitehdin ammatista ja arkkitehdin sosiaalisesta ja eettisestä roolista. Ainakin minun luennassani se laajenee ammatti-ihmisen ja taiteilijan yleisen roolin kuvaukseksi: ”…mutta maallikon ja arkkitehdin välillä on se ero, että maallikko ei voi tietää, millainen rakennuksesta tulee ennen kuin näkee sen valmiina, kun arkkitehdillä taas on jo ennen työn aloittamista selvä käsitys siitä, tuleeko rakennuksesta viehättävä…” (s. 285).
Vaikka Vitruvius pitääkin luontoa ylimpänä arkkitehtinä, ei hänen ihmisarkkitehdin kuvassaan ole mitään mystistä tai jumalallista. Ei ainakaan pelkästään. Arkkitehdiksi voivat nimittäin ”julistautua vain ne, jotka ovat poikaiästä alkaen kivunneet oppialojen portaita ja ravittuaan itseään monilla kirjasivistyksen ja taiteen aloilla edenneet arkkitehtuurin temppelin huipulle” (s. 87).
Tie ammattilaiseksi on pitkä ja kivinen, eikä kivi ole aina edes marmoria.
