Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Kolumnissaan oikeakielisyydestä Katariina Kärkelä kirjoittaa: ”En ole kielitieteilijä, eikä minulla ole lingvistien asiantuntemusta. Olisin viisas, jos pystyisin uskomaan oppineempien vakuutukset siitä, että elävä, loputtomasti toisista kielistä lainaileva ja käyttäjiensä näköiseksi muuttuva kieli on selviytymiskykyinen.” Käsittelen seuraavassa tätä aihetta nimenomaan kielitieteellisestä näkökulmasta.
Kun puhutaan kielen normatiivisuudesta, ymmärrettävyydestä, muuttumisesta, Kotuksesta ja lainasanoista, puhutaan aika monesta asiasta samaan aikaan. Ihmiset haluavat ajatella kaksijakoisesti: joko on sääntöjä tai sitten ei ole sääntöjä; säännöt ovat olemassa muuttumattomina tai sitten muutos tuhoaa ne; kirjakielessä on säännöt, puhekielessä ei. Tällainen jako ei vastaa todellisuutta.
Yleinen luulo on, että Kotus antaa periksi kielenkäyttäjien osaamattomuudelle, kun se väljentää normeja. Oikeasti normintarkistukset tekee suomen kielen lautakunta, mutta ei sekään tee niitä ryhmäpaineen tai normi-inhon vuoksi. Suomessa kielenhuolto kuuluu oikeille kielen asiantuntijoille, mikä ei ole maailmalla itsestään selvää. Esimerkiksi englannissa, jossa ei edes ole keskitettyä kielenhuoltoa, monet normit ovat käyttöön juurtuneita, joidenkuiden mielivaltaisia esteettisiä näkemyksiä hyvästä kielestä, eivätkä ne perustu todelliseen kielenkäyttöön. Meillä ajatuksena on, että normien pitää perustua todellisuuteen, mikä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että kaikki normit eivät voi olla ikuisesti samoja, jos niiden käytännöllinen pohja on muuttunut, ja toiseksi sitä, että normien pitää olla omaksuttavissa.
Tämä tarkoittaa, että jos normi on A, mutta kirjoittajat – normitus liittyy nimenomaan kirjoitettuun kieleen, jota Kärkeläkin tekstissään käsittelee – tekevät aina tai hyvin usein B, voidaan päätellä, että normi ei ole tarkoituksenmukainen. Syynä voi olla puhtaasti kielenmuutos (ennen sanottiin aina A, mutta nyt useammin B) tai kieliyhteisön haluttomuus omaksua normia. Joskus reilu sata vuotta sitten vakiintui normi, että verbin alkaa jälkeen tuleva verbi on muotoa tehdä (1. eli A-infinitiivi). Monen murteessa luonnollisempi muoto on tekemään (3:nnen eli MA-infinitiivin illatiivi), ja se siirtyi helposti kirjoitukseen. Tämän kielitajuristiriidan vuoksi opettajien piti nyhtää epänormatiivinen muoto oppilaista, minkä vuoksi tästä rakenteesta tuli oikeakielisyyden symboli. Laajalti katsoen kieliyhteisö ei kuitenkaan sadan vuoden aikana ottanut normia omakseen, minkä vuoksi vuonna 2014 lautakunta katsoi, että tätä on turha pitää minään normiasiana. Kieli ei ollut muuttunut, mutta normi ei ollut osoittautunut kieliyhteisön omaksuttavaksi, joten sillä ei ollut tarkoitusta.
Kärkelä siteeraa Kotuksen kielenhuoltajaa Hanna Leskelää, joka kertoo, että kielenhuollossa pikkujutuilla ei ole merkitystä, vaan pääasiana ovat ymmärrettävyys ja asiallisuus (esim. muiden loukkaamattomuus). Kärkelä pohtii, mitä nämä pikkujutut ovat. Esimerkiksi edellisessä kappaleessa mainitsemani alkaa-verbin rektion voi ajatella olevan tällainen pikkujuttu. Kyseisen normin muuttaminen ei muuttanut mitenkään ajattelun selkeyttä, joka on yleinen argumentti tiukan normatiivisuuden puolesta, eikä hajottanut koheesiota – ellei sitten ajatella, että rinnakkaismuotojen salliminen rikkoo yhtenäisyyttä, mutta niinhän on aina tehty muotojen kanssa (vrt. omenoiden, omenoitten, omenien, omenain).
Kuitenkin on tärkeää, että normatiivinen kirjakieli on olemassa. Se taas liittyy juuri kielenhuoltajien mainostamaan ymmärrettävyyteen ja saavutettavuuteen, mutta myös siihen, että suomen kirjakieli ei ole jonkin prestiisialueen murretta vaan tarkoituksella sekakooste. Sellainen vaatii jokaiselta käyttäjältä yhtä lailla opettelua. Yksittäisten normien väljentäminen ei kuitenkaan tarkoita, että yhteistä kirjakieltä tai sen normatiivisuutta ei olisi enää olemassa, eikä sellaiseen suomen kielen lautakunta tai Kotus edes pyri, vastoin monen kielipoliisin luuloa.
Tähän asti mainittu ei siis ole kielen muuttumista. Muuttumista on se, kun kieli pitkän aikavälin – mutta myös yhden eliniän – kuluessa muuttuu äänteiltään ja rakenteeltaan. Kaikki nyt puhuttavat kielet olivat 2 000 vuotta sitten aika erilaisia kuin nyt, mutta silti niiden suku jatkuu. Ei puhuttu latinakaan kuollut, vaan se vain sai erilaisia paikallisvariantteja, joista osa on nykyään maailmankieliä.
Lopuksi lyhyesti lainasanoista. Sanojen lainaaminen ja kielen korvaaminen toisella kielellä ovat kaksi eri asiaa. Kielet ovat aina omaksuneet toisiltaan sanoja, ja suomessakin valtava määrä sanoja on peräisin germaanisten kielten eri vaiheista ja aina indoiranilaisesta ja indoeurooppalaisesta kantakielestä asti. Niitä ei vain helposti tunnista sellaisiksi. Uudet englannin ja vähän vanhemmat latinan lainasanat huomaa. Ne asettuvat suomen sanastoksi siinä missä vanhemmatkin lainasanat. Kielen käyttöön, ymmärrettävyyteen ja tyyliin kuuluvat tietenkin myös sananvalinnat. Jossain tilaisuudessa voi olla hyvä sanoa postmodernin artesaaniprekariaatin exaltaatio, mutta toiselle yleisölle kannattaa sanoa vaikkapa nykyaikaisten pätkätöitä tekevien käsityöläisten ylistys. Näistäkin ainakin työ ja tehdä ovat mahdollisesti lainasanoja nekin, kuten ovat esimerkiksi sellaiset yleiset sanat kuin äiti, silta, hammas, sata ja kaupunki.
Edellisen olemassaolo suomen sanastossa ei kuitenkaan vaikuta suomen elinvoimaisuuteen mitenkään. Muutenhan vanhan ranskan ja tuhansia muita lainasanoja itseensä kaatanut englanti tai kiinan itseensä imenyt japani eivät olisi niin elinvoimaisia kuin ne ovat. Jos jotain, se mahdollistaa monipuolisuuden ja joustavuuden. Kielelle sen sijaan tekee pahaa se, jos sitä ei käytetä, eli ruvetaan puhumaan ihan jotain toista kieltä, joka sitten välittyy uusille sukupolville vanhan sijasta. Tässä yhteiskunnan instituutiot ovat avainasemassa. Vähemmistökielet (jollainen suomi ei tietenkään Suomessa ole) saavat kuoliniskunsa juuri siltä suunnalta. Lainasanat eivät sitä tee, eivätkä ne myöskään tee suomesta kreolia eli sekakoosteista kieltä, kuten joku on epäillyt.
Normitettu yleiskieli on puhutun kielen pohjalta raameihin keinotekoisesti ahdettu kielimuoto. Se ei tee siitä parempaa – eikä myöskään huonompaa – kuin ihmisten spontaanisti puhumat kielimuodot. Yhtenäisyyden vuoksi siihen on valittu vain jotkin tietyt rakenteet ja muodot, mutta tämä valinta on historiallista sattumankauppaa eikä tee niistä itsessään oikeampaa kieltä. Monet kielipoliisien pyhinä pitämät normit, kuten pronominien hän ja se työnjako, pakollinen monikkoverbi monikon kolmannessa persoonassa ja sanojen kun ja kuin merkitysero, eivät ole ikiaikaista kieltä, joka nyt olisi rapistumassa, vaan suhteellisen nuoria, keinotekoisia normeja. Siksi oikeakielisyys onkin vähän hassu käsite. Normit voivat muuttua ajassa, ja muuttuvatkin, jotta ero normitetun yleiskielen ja ajan mittaan vähitellen muuttuvan puhutun kielen välillä ei suurenisi ymmärrettävyyden yli.
Kielitieteilijätkin ajattelevat Kärkelän tapaan, että kielellä on itseisarvo. Se ei vain riipu siitä, millaisia yleiskielen normit kulloinkin ovat. Itseisarvo tulee siitä, että jokainen kieli on ihmisen aivoissa oleva ainutlaatuinen kognitiivinen systeemi, joka elää sosiaalisesti puhujiensa välillä.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.