Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Yle julkaisi hiljattain kaksi oikeakielisyyttä ja suomen kielen asemaa käsittelevää juttua. Ensimmäisessä haastateltiin kolmea oikeakielisyyden puolustajaa, jotka kaikki ilmaisivat ärtymyksensä ja surunsa suomen kielen onnettomasta tilanteesta, kirjoittajien huonosta kielellisestä osaamisesta ja englannin enenevästä ylivallasta. Kritiikkiä saa erityisesti yritysten huolimaton kielenkäyttö, ja ärtymystä herättää myös omituinen tapa ilmaista yksinkertaiset asiat mahdollisimman monimutkaisesti.
Toisessa jutussa Kotimaisten kielten keskuksen kielenhuollon erityisasiantuntija Henna Leskelä toteaa Kotuksen uudesta, sallivammasta linjasta, että ”tärkeimpiä asioita ovat sekä kielen ymmärrettävyys että asiallisuus, ettei syrjitä eikä loukata ketään kielenkäytöllä. [– –] Ei välttämättä sellaisilla pikkujutuilla ole sitten niin paljon merkitystä.”
Jäin miettimään, mihin pikkujutuilla viitataan. Oikeinkirjoitukseen? Rektioihin? Kongruenssiin? Entä kuinka monta pikkujuttua riittää tekemään kokonaisuudesta käsittämättömän?
On sanomattakin selvää, että toisen ihmisen sanallinen loukkaaminen on tuomittavaa siinä missä fyysinenkin vahingoittaminen. Jokainen voi punnita kielenkäyttöään ja pysähtyä eettisten kysymysten äärelle, käyttää harkintaansa ennen kuin aukaisee suunsa tai tarttuu kynään. Kielellä voi tehdä paljon pahaa: satuttaa voi sananvalinnoillaan, äänensävyllään ja eleillään, tahattomasti ja tahallaan. Siksi onkin hyvä, että kieleen syntyy uusia sanoja muuttuvaa maailmaa ja sen asukkaita kuvaamaan. Kielenkäyttäjällä on eettinen vastuu sanomisistaan, ja joissakin tapauksissa tuo vastuu on myös laillinen.
Harva enää tulee ajatelleeksi, että eettinen vastuu ulottuu myös kieleen itseensä: kielenkäyttäjä on velkaa työkalulleen. Ihminen on kykenevä puolustamaan itseään ja toisia ihmisiä, niitä, jotka eivät ehkä itse siihen pysty. Sivistysyhteiskunnassa, jollaisessa mekin vielä jokin aika sitten elimme, puolustautuminen tapahtui kielen, ei voimankäytön, avulla. Siksi olisikin vastavuoroisuuden nimissä vain oikeus ja kohtuus, että ihminen vaivautuisi toisinaan puolustamaan myös kieltä. En haluaisi uskoa, että kieli on olemassa vain käyttäjiään varten vailla itseisarvoa.
Vastustan ajatusta siitä, että kielen olisi loputtomasti sopeuduttava ja joustettava hyvittääkseen sen, minkä kielenkäyttäjien laiskuus ja varovaisuus ovat saaneet aikaan. Missä vaiheessa oma vaivannäkömme lakkasi olemasta merkityksellistä?
Vaivaa voisivat nähdä esimerkiksi Ylen haastattelemien kielipoliisienkin mainitsemat yritykset. Eräskin kahvinvalmistaja markkinoi tuotettaan lausahduksella heille, jotka ansaitsevat kultaa. Tällaisessa relatiivilauseessa oikea muoto olisi tietenkin niille, joka on korvattu ehkä kohteliaammaksi katsotulla pronominilla heille. Se, mikä kohteliaisuudessa voitetaan, menetetään oikeakielisyydessä. Kielenkäyttäjien laiskuudesta kertoo muun muassa se, miten helposti sekä puheeseen että kirjoitukseen solahtaa englanninkielinen ilmaisu silloinkin, kun suomen kieli tarjoaa erinomaisen vastineen. Myös tämä seikka nousee esiin Ylen haastattelemien kieliopin ystävien kommenteissa.
Vain huollettu työkalu tekee hyvää jälkeä. Jokainen on varmasti joskus yrittänyt leikata tylsällä veitsellä tai maalata pensselillä, jonka harjakset harottavat. On vaikea argumentoida kirkkaasti, välittää ajatuksiaan ymmärrettävästi tai oivaltaa lukemastaan jotakin uutta, jos työväline, kieli, on ollut oman onnensa nojassa pahimmillaan jo vuosikymmenten ajan. Samalla, kun kielenkäyttäjien normatiivinen itsekuri on herpaantunut, Kotuksen kaltaiset kielenhuollon vaalijat ovat käyneet helläkätisemmiksi. Rintama toisensa perään on nostanut kädet pystyyn. Kirjoittakaa, kuten parhaaksi näette!
Ongelma on vain siinä, että Leskelän mainitsemat tärkeät arvot – ymmärrettävyys, asiallisuus ja syrjimättömyys – on helpointa saavuttaa silloin, kun kaikki sitoutuvat yhteisiin sääntöihin parhaan kykynsä mukaan.
Kieliopissa pikkujutuilla on kokoaan merkittävästi suurempi painoarvo. Suomi kaipaa kipeästi epämuodikkaaksi käynyttä ja armottoman vanhanaikaiseksi parjattua normatiivista kielioppia, ja ihminen tarvitsee sääntöjä. Kielenkäytössä säännöt eivät rajoita luovuutta vaan antavat sille mahdollisuuden versoa loputtomiin suuntiin. Rakenteellinen johdonmukaisuus ja luovuus eivät sulje toisiaan pois.
Puhun kielestä työkaluna mutta oikeasti haluaisin puhua siitä loukkaamattomana itseisarvona. Oikeakielisyyden ei tulisi joutua perustelemaan tarpeellisuuttaan. Pienten kielten asema on jo nykyisellään äärimmäisen haavoittuvainen. En ole kielitieteilijä, eikä minulla ole lingvistien asiantuntemusta. Olisin viisas, jos pystyisin uskomaan oppineempien vakuutukset siitä, että elävä, loputtomasti toisista kielistä lainaileva ja käyttäjiensä näköiseksi muuttuva kieli on selviytymiskykyinen. Silti minun tekisi toisinaan mieleni palsamoida äidinkieleni nyt, kun sen vielä rakastamakseni tunnistan – ei siksi, etten sallisi sen lainkaan muuttuvan, vaan koska niin harva näyttää siitä välittävän.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.