Väkivaltakulttuurin perintö on rankkaa ja tärkeää luettavaa. Teoksessa ruoditaan väkivallan monimuotoisuutta ja nostetaan esiin sen vaikeammin havaittavia ja yhteisöllisiä muotoja. Väkivaltaa sekä historiallisena että nyky-yhteiskunnallisena ilmiönä tarkasteleva Satu Lidman painottaa kirjassaan sukupuolen merkitystä. Sukupuoleen liittyvät historialliset asenteet vaikuttavat edelleen naisen ja miehen oletettuihin rooleihin ja määrittävät voimakkaasti yksilön elämää yhteisössään. Lidman painottaa risteävyyden eli intersektionaalisuuden merkitystä ilmiöiden tarkastelussa. Sukupuolen merkitystä pohdittaessa on aina otettava huomioon myös monia muita samanaikaisesti tilanteisiin vaikuttavia muuttujia, kuten ikä, yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen asema, seksuaalisuus, etninen tausta, kokemus, koulutus ja terveydentila.
Aihettaan monelta suunnalta käsittelevän kirjan kiinnostavimpia sisältöjä on Lidmanin tarkkanäköinen havainnointi niistä sukupuolisen väkivallan muodoista, joiden tunnistaminen on hankalinta. Kun jollekin koetulle asialle ei ole sanoja, sitä on vaikea tuoda julki. Nykymaailmassa kukaan ei tahdo itselleen häpeälliseksi koettua uhrin roolia. Fyysinen väkivalta on yhä helpointa ymmärtää ja todistaa, vaikka henkisestäkin väkivallasta on puhuttu vuosikymmeniä. Nykyisin valtaosa ihmisistä ymmärtää väkivallan sekä fyysiseksi että psyykkiseksi ilmiöksi.
Lidman tarkastelee ansiokkaasti myös väkivallan piilevämpiä muotoja, kuten valtasuhteiden vaikutusta ja henkistä nujertamista. Esimerkiksi vuosia jatkuneessa parisuhdeväkivallassa tekijä–uhri-asetelma voi olla mutkikas, eikä välttämättä ole mahdollista osoittaa aktiivista syyllistä ja passiivista uhria, Lidman huomauttaa. ”Vuosia kestänyt alistaminen saattaa jäädä huomaamatta, jos katseet kohdistuvat tästä aiheutuneen pahan olon purkautumiseen puukoniskuina”, hän toteaa.
Naisiin kohdistuvan väkivallan historiaan on paljolti vaikuttanut naisten alempi yhteiskunnallinen asema ja näkymättömyys historiankirjoituksessa. Lidman aloittaa historiallisen katsauksensa myöhäiskeskiajalta, jolloin lakikielessä vallitsi oletus, että väkivaltatapauksissa sekä uhri että tekijä olivat aina miehiä. Miehilläkään ei ole ollut historiallisesti helppoa, sillä heille on oletettu fyysisen vallankäyttäjän rooli. Lidman käy läpi oletuksista poikkeavia väkivalta-asetelmia, mutta tähdentää, että naisiin kohdistuneesta sukupuolittuneesta väkivallasta on puhuttava omana väkivallan muotonaan.
”Hyväksytyn kurituksen” perinne, jonka mukaan mies sai – ja oli jopa velvollinen – ”sopivassa määrin” fyysisesti kurittamaan aviovaimoaan, oli vallitseva ja yleisesti hyväksytty käytäntö vuosisatojen ajan. Jotkin keskeiset ajattelutapojen muutokset ovat varsin hiljattaisia, ja tuntuu käsittämättömältä, miten pitkään monet nykyisin törkeinä pitämämme teot tulkittiin normaaleiksi. Lidmanin kirjassa on esimerkki 1950-luvun amerikkalaismainoksesta, jossa tuotteita myydään lähisuhdeväkivallasta vitsailemalla. Seksuaalisen väkivallan näkymättömässä historiassa avioliitto on ollut erityinen hirveitäkin tekoja salliva alue, sillä puolisojen väliset asiat katsottiin pitkään yhteiskunnalle kuulumattomiksi. Avioliitossa tapahtuva raiskaus kirjattiin Suomessa rikoslakiin vasta vuonna 1994.
Lidman löytää samankaltaisuuksia Euroopan historian ja monikulttuurisen nykyhetken patriarkaalisista kipupisteistä. Hän myös oikoo monia yleisiä, muun muassa uskontoon liittyviä virhekäsityksiä. Yhdeksi esimerkiksi hän ottaa nykypäivän muslimikulttuurien moninaisuuden, jossa käsitys naiselle sallituista asioista voi vaihdella alueellisen yhteisön mukaan. ”Uskonto ei ole väkivallan syy”, Lidman muistuttaa, mutta ”uskonnon kulttuurinen tulkinta sen sijaan saattaa edistää väkivaltaa hyväksyviä asenteita tai rohkaista pyrkimään tiettyihin päämääriin väkivaltaa kaihtamatta”.
Aiheen historiallisen ymmärtämisen kannalta myös kielen merkitysten taju on Lidmanin tutkimuksessa tärkeää. Naisia kontrolloivassa historiassa naisellisen kuuliaisuuden ihanteeseen kuului myös puheen määrän ja sisällön kontrolli sekä sanotun huomiotta jättäminen ”hameväen höpinänä”. Historiaan juurtuneet oletukset vaikuttavat yhä käsityksiin naisten sanojen vakavasti otettavuudesta.
Kielellisesti väkivalta-aihe on tutkijalle itselleenkin haaste. Miten säilyttää samanaikaisesti sekä tutkijan asenne että hienotunteisuus väkivallan uhreja kohtaan? Mielestäni Lidman onnistuu siinä, joskin hän tekee paikoin pieniä semanttisia huteja, esimerkiksi viitatessaan sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan moninaisuuteen sanalla ’vivahteikas’. Lisäksi muutamia kömpelöitä metaforia olisi voinut karsia, kuten ”ideologisen kivijalan, joka oli muurattu miehen ja naisen erilaisen oikeusaseman laastilla”. Kaiken kaikkiaan kirjassa käytetty kieli on kuitenkin sujuvaa ja aiheen joskus vaikeasti sanallistettattava monimuotoisuus avautuu lukijalle erittäin hyvin.