Kaksi munkkia työntää ruuhta vesille Mätäjoen suistossa. He ovat omilla tai ainakin omaan käyttöönsä vuokratuilla mailla. Ympäröivät alueet, Munkkiniemi ja kenties -vuorikin, kuuluvat Padisen luostarin lampuotitilaan.
Paikka on oikea, samoin kuukausi – keskikesästä eteenpäin lohta nousee parhaiten – mutta vuodesta munkit ovat erehtyneet. Saattaako sitä pitää edes ihmeenä: keskiajalla tapahtui kaikenlaista, aika ei juossut yhtä suoraviivaisesti kuin tänään, sfäärejä oli käden ulottuvilla liiankin kanssa. Opillinen erhe, laskuvirhe liturgiassa, kenties vain väärin annosteltu lääkeyrtti, ja siinä sitä oltiin, oman tutun 1300-luvun sijasta 2000-luvun ensi vuosikymmenillä.
Munkit hätkähtävät joen varressa polkua pitkin viilettävää pyöräjalkaista miestä, jonka päätä koristaa kiiltävä kupu, kuin sienellä. Veljet katsahtavat toisiinsa, eivät uskalla kysyä: näkikö toinen saman. Vene on onneksi jo joessa. Tarkemmin sanottuna sen pohjassa. Ei siinä ehdi muuta ihmetellä. Mikä nyt eteen, vesi on liian matalalla.
Karkean kauhtanan helmat kastuvat. Ruuhta on raahattava ylemmäs. Ulkomuotonsa puolesta munkit näyttävät maallikkoveljiltä. Heillä on pitkä parta: laihemmalla musta, tanakalla harmaa luiru. Syvemmän kohdan löydettyään miehet astuvat paattiin ja lähtevät sauvomaan vastavirtaan. Millaisia pyydyksiä he roikottavat olallaan? Joitakin langallisia, solmullisia, jonkinlainen vyyhti. Haaveja, verkkoja?
Munkit pakisevat padisea, luostarin omaa puheenpartta, jotain viron tapaista ehkä, liiviä, vanhan latvian- tai saksansekaista. Maallikkoja kun ovat, latinaa tuskin taitavat lätistä. Välillä naurahtavat rivosti, tyhjänpäiten. Semmoista se on munkin elämä, jatkuvasti saa anella anteeksiantoa rasvaisista ajatuksistaan. Pelkkä naurahtelukin jo kaduttaa: munkit vakavoituvat.
Toinen partamunkki työntelee veden ylle kurottavia oksia tieltään. Joki on kapea, vesi yhä vain vähissä. Tallinnan liepeiltä luostarista lähdettäessä väittivät, että hyvin siellä sauvoo, mutta nyt ruuhi karahtaa taas pohjaan. Oikeasta ajasta eksyneet pyörittelevät päätään, viskaavat pyydykset olalle ja käyvät jalkapatikkaan. Että muka helposti pääsee Huopalahden lutakosta Helsingån apajille!
Joen vartta reunustaa tie, melkein kyynärän levyinen. Vehmaat puut suojaavat auringolta. Munkit pysähtyvät peltoaukean laidalle. Tilanhoitajat tallustelevat valkoisissaan edestakaisin vetokärryä raahaten. Yksi pehtooreista pysähtyy, sieppaa kärrystään pahkurapäisen sauvan, kääntää sen ylösalaisin ja heilauttaa laajassa kaaressa. Palstojen merkkeinä liehuvat liput. Mitä maahan on kylvetty, mikä on tämä lajike: harmaapartainen munkki kumartuu tutkimaan. Ei näytä ainakaan ohralta. Onhan matalaa kasvultaan! Kuivuus kai koetellut.
Matka jatkuu. Jokivarren puusto käy taas rehevämmäksi. Puisia siltoja ovat rakentaneet. Uoman pohjalla kivet ovat pelottavan teräviä. Munkin palaavat jokea seurailevalle tielle, joka on käynyt yhä vain laveammaksi. Missään ja koskaan he eivät ennen ole sellaista nähneet. Ellei kerran, kun kävivät Tallinnassa. Vastaan könkkää kaksi oudosti pukeutunutta, hajutonta vanhaa naista. Otus, josta ei tiedä onko se myyrä vai mäyrä kiskoo naisia naru kireällä. Näky ei hälvene edes ristinmerkillä. Kaikkea se, Saatana, keksii.
Munkkiparat. Edessä odottavat vielä suuremmat kummallisuudet. Tie nousee jokivarresta jalkapohjaakin sileämmälle, mutta kivenkovalle, harmaanmustalle kentälle. Kenttää pitkin mennä viilettää kevyesti heilahtelevia, auringossa kiilteleviä hevosettomia vaunuja. Vaunut murisevat matalasti eivätkä tahdo väistää. Kohdalle sattuessa ne pysähtyvät kirskahtaen. Näkymättömät pasuunat soivat. Partasuut luikkivat hädissään takaisin pusikon suojiin.
Jokivarressa sydämen lyönnit tasaantuvat. Munkit saapuvat vesiputouksen partaalle, paratiisillisiin maisemiin. Vain muutaman askelen päässä keitaasta kohoaa kuitenkin punertava muuri suurine, kalteroituine ikkuna-aukkoineen. Jonkin sotaherran linna, munkit tuumivat. Siellä täällä kalteriaukkojen takana käyskentelee puolialastomia ihmisiä.
Parivaljakko nousee kiviportaita putouksen ylle. Täällä korkeammat voimat katsovat viimein viisaammaksi puuttua peliin. Enkelit, nuo siivekkäät, jotka taivaan syvyydestä käsin valvovat sfäärien rajoja ja aikatasoja, kääntävät lempeät katseensa väärälle vuosisadalle eksyneiden puoleen. Ne väräyttävät udunvalkeita höyheniään, ja munkit haihtuvat Pitäjänmäentien laidasta kahtena ruskeana savupatsaana.
Enkelit palauttavat munkit 1300-luvun maailmaan ja työntävät kummankin kouraan puoliksi syödyn kärpässienen. Se selittää kaiken. Kun maallikkomunkit pöllämystyneinä avaavat silmänsä Padisen luostarin pihamaalla, remahtavat ympärille kerääntyneet tonsuuripäät nauruun. Se on pyhille miehille sopimattoman ilkeää naurua ja kuulostaa toisiin sfääreihin kantautuessaan sangen paljon samalta kuin Pitäjänmäentien poskessa maata möyrivän kaivinkoneen rähinä.
Hanna Apajalahden kirja Vantaanjoki, Tutkimusmatkailijan opas (SKS, 2022) on ennen muuta melonnasta, kalastuksesta ja patikoinnista kiinnostuneiden retkeilijöiden opas. Luonnonolosuhteiden lisäksi se kuitenkin tarjoaa runsaasti tietoa myös jokivarren vanhasta kulttuurista ja historiasta. Apajalahden opas on aiemmin Kulttuurimatkailijan Lappi -teoksen (Into, 2017) kirjoittaneen tekijän tarkkaa ja laadukasta työtä.
Nimensä mukaisesti Tutkimusmatkailijan opas keskittyy pääjoen elämään, mutta innoittaa siinä sivussa lukijaa harhailemaan ja tekemään omia tutkimuksiaan. Edellä kuvattu ajasta eksyneiden munkkien seikkailu on tällainen kirjan nostattama näky: oppaassa ei vastaaviin fantasioihin heittäydytä ja Mätäojaa tai -jokea käsitellään muutenkin vain niukasti.
Oppaan mukaan Vantaanjoki virtasi 3 000 vuotta sitten nykyisen Mätäojan uomaa. Tänä päivänä Mätäojan vartta talsimaan lähtevä kohtaa villin oloista jokiluontoa, maisemoituja koskiteelmiä, golf-kenttiä läpikulkukieltoineen ja putouskeitaita, jotka jyrkkä muuri erottaa tylystä teollisuusmaisemasta ja laveista autoväylistä.
(Ylempänä mainittu luostarin ja paikannimi Padise esiintyy eri lähteissä myös kirjoitusasussa Paadise sekä Padiste; Apajalahden kirjassa välähtää kirjoitusasu Paldise, joka kuitenkin lienee painovirhe.)
Apajalahti aloittaa kirjansa kertomalla yleisellä tasolla Vantaanjoen luonnonolosuhteista ja historiasta. Saamme lukea, että jokiuoma rantoineen on Vanhankaupunginkoskelta lähtien pitkälti suojeltua Natura 2000 -aluetta. Teksti valaisee alueen keskeistä merkitystä Etelä-Suomen asutushistoriassa.
Apajalahti osoittaa, että Vantaanjoen maastossa on monta näkymätöntä ja käymätöntä porttia tuntemattomiin maailmoihin ja odottamattomiin tarinoihin. Harva suurhelsinkiläinen lienee korskeimmillaankaan ulottanut seikkailuretkiään Vantaanjoen alkulähteille. Apajalahti löytää noilta lähteiltä Hausjärven kylässä sijaitsevan Vantaan kylän ja Erkylän järven. Nimen Vantaa kerrotaan juontavan juurensa hämäläisten Vanajan takamaille perustamaan kylään, Wanantacaan.
Ruotsinkielinen hallinto ja uudisasukkaat kutsuivat Vantaanjokea Helsingåksi, hämäläiset puolestaan ajoivat omaa nimeään myötävirtaan kohti merta ja saavuttivat sen kanssa lopulta voiton. Joki oli 1100-luvulta eteenpäin mereltä saapuvien ruotsia puhuvien ja sisämaan puolelta levittäytyvien hämäläisten kohtaamispaikka. Nimistön perusteella on seulottu selville kyliä ja alueita, jotka tulkitaan hämäläisten asuttamiksi, ja toisaalta niitä, joita meren takaa tulleet panivat pystyyn. Vantaanjoki-opas osoittaa ohimennen, miten olennainen merkitys tällä kartalla ohuenlaiselta näyttävällä jokiviirulla on ollut suomalaisessa asutushistoriassa ja eteläsuomalaisen kulttuurin syntymisessä.
Tiedot Helsingin pitäjän esihistoriasta ja myöhemmästä asutushistoriasta ovat karttuneet vuosikymmenten edetessä. Gunvor Kerkkosen kuusikymmentälukulainen, sinänsä mainio esitys Helsingin pitäjän keskiajasta ei pidä kaikilta osin enää kutiaan. Ruotsin rannikon hälsinglantilaisten sijasta Helsingin asuttajien katsotaan saapuneen Mälaren-järven ympäristöstä sekä nykyisen Suomen saaristosta. Hälsingland ei asutustoimintaan usuttamisen aikaan kuulunut edes Ruotsin kuninkaan valtapiiriin, toteaa esimerkiksi Georg Haggrén artikkelissaan The Colonization of Western Uusimaa in the Middle Ages (2011).
Vantaanjoki lorisee Apajalahden saattelemana halki Riihimäen, Hyvinkään ja Nurmijärven, ennen kuin viimein saapuu Vantaan kaupungin alueelle. Opas kertoo vesistön ja sen varsien olosuhteista, luontopoluista, kalastus- ja urheilumahdollisuuksista ja kirjaa kahvittelupaikat. Se myös neuvoo, miten alueelle kuin alueelle pääsee julkisilla kulkuvälineillä tai muilla liikkumistavoilla, jotka nakertavat elämämme edellytyksiä yksityisautoilua vähemmän.
Apajalahti kirjoittaa eloisasti ja hyvin. Lauseista aukeaa hauskoja, välillä melkein surrealistisia vivahteita. Pitkäkosken ulkoilumaja, opas kertoo, ”saattaa kirkkaana talvipäivänä olla turvoksissa monokansaa”. Kieli on myös mukavan rehevää: Silmäkenevan ”alueelta on löydetty paljon merkkejä varhaisesta ihmisasumisesta, esimerkiksi nahalla liukastettu jeesuksenaikainen suksi”. Maiseman ja luonnonolosuhteiden kuvaukseen istutetaan mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia anekdootteja.
Teos on monissa jaksoissa sangen mukiinmenevää kertovaa kirjallisuutta. Tietoa on kuitenkin paljon ja välillä sitä tarjoillaan lukijalle kuin ranskalaisten viivojen nokassa. Yhden kategorian faktasta hypätään seuraavassa lauseessa jo toisen alan infoon. Kenties tekstiä olisi näissä kohdin voinut jakaa lyhyemmiksi kappaleiksi. Kuitenkin lukijalle, joka lähtee jokivarteen opas kädessään, olennaisinta on tiedon luotettavuus, laaja-alaisuus ja tiivis esitystapa. Kertovaksi kirjallisuudeksi teosta ei ole tarkoitettu, ja jos se siinäkin tehtävässä monissa paikoin onnistuu, on tämä luettava vain lisäansioksi.
Sitä myöten kun Helsinki lähestyy, lisääntyvät myös tiedot kartanoiden, ruukkien ja kievareiden elämästä. Apajalahti korottaa ajan hengen mukaisesti jalustalle merkkinaisia, muun muassa Helsingin pitäjän ensimmäisen kirjailijan Constance Ullnerin. Miehenpuolien hunsvottihenkiset afäärit saavat osakseen sarkastisia kuittailuja.
Tutkimusmatkailijan opas osoittaa pääkaupunkiseudun jokilaakson oivalliseksi retkeilykohteeksi. Sitä pitkin voi edetä syvälle historiaan, lavealle kulttuuriin, juurevasti luontoon ja maantieteeseen. Kalastuksen harrastajille se tarjoaa paljon hyödyllistä tietoa.
Padisen maallikkomunkit istuvat luostarin pihamaalla punainen kärpässieni kädessään, katsovat ihmetellen ympärillään nauraa räkättäviä harmaakaapuisia tonsuuripäitä, vilkaisevat toisiinsa, haukkaavat – uudestaanko? – sienestä ja sukeltavat nopeasti avautuvasta aikaikkunasta takaisin 2000-luvulle, joen varteen. Mätäjoen haaran sijasta he sattuvat nyt Keravanjoen risteykseen.
Vieras todellisuus iskee munkkien tajuntaan kuin ryhmysauva. He ovat antaa ylen silmiinsä avautuvan infernaalisen näyn edessä. Sen parempi: he sulautuvat joukkoon. Vaatekertansa munkit toki olisivat voineet valita paremmin. Kenelläkään muulla ei ole yllään ruskeaa villakauhtanaa, kesäkin kun on.
Tällä todellisuuden tasolla ihmiset pukeutuvat riettaasti. Karvaisia sääriä, puoliksi tai kokonaan paljaita rintoja heiluu sikin sokin joen aalloilla. Kaikessa tulenpalavissa väreissä loimottavat kelluvat kuplat kantavat ruhoja ympäriinsä ja törmäyttävät niitä toisiinsa. Ihmispolot kiekuvat ja riekkuvat kuin kotieläinkatras ukkosmyrskyllä. Helvetti on epäilemättä irti, mutta virrassa lilluvia se tuntuu vain naurattavan. Ehkä juoma, munkit hiukan toivuttuaan pakisevat mielessään, jota polot hörppivät värikkäistä sukkuloista, korvattomista kolpakoista, saa heidät unohtamaan, minne he oikeastaan ovat joutuneet.
Munkit kääntävät selkänsä näylle ja nuuhkaisevat tuulta. Puut ja pensaat ovat sentään samanlaisia kuin kotona luostarin ympäristössä. Parivaljakko päättelee oksien pituudesta ja runsaudesta oikean suunnan ja lähtee rasvaiset lohet mielensä haaveissa, haavit olalla talsimaan kohti yläjuoksun koskia. Ei auta kuin uskoa ja luottaa siihen, että puuston ohella myös kala-apajat säilyvät ajasta toiseen ennallaan.
Vantaanjoen kuohuvien koskien varrella Padisen luostarin väellä on patonsa ja kalastusoikeutensa. Oikeuspöytäkirjoihin tallentuneet kiistat kanta-asukkaiden kanssa ovat tämän nykytutkijoille osoittaneet.
Kirjallisuutta ja nettiartikkeleja:
Gunvor Kerkkonen, Helsingin pitäjän keskiaika. Luho, Kerkkonen, Helsingin pitäjän historia I. Helsingin maalaiskunnan julkaisu, Porvoo 1965.
Colonists on the Shores of the Gulf of Finland. Medieval Settlement in the Coastal Regions of Estonia and Finland (Vantaan Kaupunginmuseo, Vantaa City Museum publications no 22, Lahti 2011, toim. Keränen, Koivisto, Kuitunen, Mönkkönen, Poutanen.
Georg Haggrén: The Colonization of Western Uusimaa in the Middle Ages. Teoksessa Colonists on the Shores of the Gulf of Finland. Medieval Settlement in the Coastal Regions of Estonia and Finland (Vantaan Kaupunginmuseo, Vantaa City Museum publications no 22, Lahti 2011, toim. Keränen, Koivisto, Kuitunen, Mönkkönen, Poutanen.
Olli Ruth, Mätäjoki – nimeään parempi. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisu 6/1998.