Vihattu, rakastettu, näkymätön raati

Kirjallisuuspalkintojen raadit työskentelevät suljettujen ovien takana. Raatien valitsemat palkintoehdokkaat ja voittajat herättävät aika ajoin kiivaita keskusteluja sekä mediassa että lukijoiden keskuudessa. Mitä kirjallisuusraadeissa tapahtuu, ja miten meidän tulisi niiden valintoihin suhtautua?

[dropcap]A[/dropcap]ina aika ajoin kirjallisuuspalkintojen ehdokasvalinnat ja palkitut teokset herättävät kiivasta keskustelua mediassa. Viimeksi näin kävi loppuvuonna 2020, kun Helsingin Sanomien Antti Majander otti suorasanaisesti kantaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaisiin. Harvinaisen kovasanainen retoriikka, jossa raadin sanottiin ”monottaneen itseään koipeen” (jostakin syystä nämä sanat on siivottu pois verkkoversiosta, mutta ne löytyvät näköislehden puolelta), kertoo, kuinka suuria tunteita ehdokasasettelut joskus herättävät.

Voiko raati tehdä ”vääriä” valintoja? Majanderin mukaan näköjään voi. Mielestäni kysymyksenasettelu on kuitenkin ongelmallinen. Mahdollisten ”väärien” valintojen taustalla on ajatus virheettömyydestä. Kysymys voisi yhtä hyvin olla se, voiko täydellistä raatia olla olemassa – mihin luultavasti jokainen tietää vastauksen. Täydellinen raati on kuin täydellinen taideteos: jokaisella on siitä oma vahva tai heikompi käsityksensä, ja sellaisen eteen osuminen on äärimmäisen harvinaista, jopa mahdotonta.

Taideteosten lailla jokainen raatikin on omanlaisensa: erilainen, aikaan, paikkaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sidottu. Koskaan ei ole kahta samanlaista raatia. Sellaisina raateja tulisi myös kunnioittaa; hetkellisinä ja muuttuvina.

Suljettujen ovien takana

Palkintoraatien valintojen ympärillä käytävä keskustelu osoittaa, että raadit ja niiden toiminta kiinnostavat kulttuuriyleisöä. Suurimmaksi osaksi keskustelut ovat joko argumentteja ehdokkaiden tai palkittujen puolesta tai vastaan – muun muassa nyt jo vakiintunut Blogistanian Finlandia sai alkunsa siitä, kun kirjablogipiireissä tulkintani mukaan leikkimielisesti heräsi ”idea järjestää äänestys, kenelle se Finlandia-palkinto ’oikeasti’ kuuluisi” – tai sitten spekulaatioita siitä, mitä raatitapaamisissa on oikein tapahtunut ja miksi on päädytty tietynlaiseen lopputulokseen.

Olen usein törmännyt spekulaatioihin raadin sisäisistä jännitteistä ja makujen vastakkaisuuksista. Konfliktien olemassaolo päätellään usein nimenomaan ehdokasasettelujen perusteella, sillä muuta ei raatien ulkopuolelle yleensä tihku: mikäli ehdokaslista ei ole koherentti, vaan moneen suuntaan poukkoileva, useilla herää epäilys, että raadin sisällä on käyty kädenvääntöä. Onko raati ollut eripurainen? Onko täytynyt suorittaa äänestys vai onko lopputulokseen päästy muilla keinoilla?

Pidän sanasta ”spekulaatio”, koska se kertoo paljon sekä raadista että ihmisistä raadin ulkopuolella. Se kertoo, että tietoa ei asiaa seuraavien mielestä ole saatavilla tarpeeksi, joten on ryhdyttävä kuvittelemaan potentiaalisia tapahtumia. Se, mitä raatityöstä näkyy ulospäin, on useimmiten pelkkä ehdokasasettelu, palkinnonjako, perustelut ja puhe.

Leijonanosa raatityöstä jää siis pimentoon, sillä kollegiaalinen lojaalius ja luottamustehtävän mukana tuleva vaitiolovelvollisuus estävät osallisia paljastamasta työskentelyn yksityiskohtia julkisuudessa. Samalla usein unohdetaan, että suljettujen ovien tekniikka takaa raadille sen ansaitseman ja elintärkeän työskentelyrauhan. Raatityö on vaativaa, enkä usko, että kovin moni olisi valmis sitä tekemään, jos koko prosessi olisi läpinäkyvä. Sama pätee apurahalautakuntiin.

Uskallan sanoa, ettei raatityössä ole mitään mystistä. Itse asiassa uskon, ettei kovinkaan moni jaksaisi kuunnella raadin keskusteluja, etenkään valitsijaraadin jäsenten, jotka haravoivat suuresta joukosta ne muutamat onnekkaat ehdokkaat. Viime aikoina raatityöskentelyn ovea ovat raottaneet Nuoren Voiman päätoimittaja Vesa Rantama ja kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist mainiossa Palkintopuhetta-podcastissa. Suosittelen tutustumaan siihen, mikäli kirjallisuuspalkinnot ja raatityöskentely kiinnostavat.

Vuoteni Runeberg-raadissa

Millaista tämä ”suljettujen ovien” takana tapahtuva raatityöskentely sitten on?

Palkinnon jakoperusteet määritellään säännöissä, ja raatien tulee toimia niiden puitteissa. Tämä on kuitenkin vasta lähtökohta, sillä säännöt ovat yleensä melko ylimalkaisia: Palkinto voidaan jakaa esimerkiksi teokselle (Tanssiva karhu, Jarkko Laine -palkinto), tekijälle (Aleksis Kiven palkinto) tai kuvitukselle (Rudolf Koivu -palkinto). Perusteet voivat liittyä teoksen muotoon (Lea-palkinto, Anni Polva -palkinto) tai genreen (Vuoden johtolanka, Kuvastaja). Ne voivat myös liittyä täysin ulkokirjallisiin seikkoihin, kuten maantieteeseen (Savonia- ja Botnia-kirjallisuuspalkinto), kohdeyleisöön (Topelius-palkinto) tai tekijänsä uran vaiheeseen (Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, Toisinkoinen).

Sääntöjen päälle raati sopii oman lähestymistapansa: miten raadin eri jäsenet ymmärtävät palkinnolle asetetut perusteet? Millaista teosta raati päättää hakea ja mitkä kriteerit voittajan on täytettävä? Lienee sanomattakin selvää, että painotukset vaikuttavat siihen, millaista teosta lähdetään etsimään. On eri asia olla jakamassa palkintoa teokselle kuin tekijälle. Elämäntyöstä jaettava palkinto vaatii erilaista, paljon laaja-alaisempaa tutustumista kirjalliseen kenttään ja kokonaisiin tuotantoihin verrattuna palkintoihin, jotka jaetaan jonkin tietyn vuoden aikana ilmestyneiden teosten kesken.

Kirjallisuuspalkinnon raadin jäseneltä vaaditaan ennen kaikkea perslihaksia, aivan kuten kriitikoilta ja kirjailijoilta. Luin ensimmäisenä Runeberg-kirjallisuuspalkinnon raativuotenani 251 kirjaa, joista 242 oli kustantamojen valitsijaraadille lähetettämiä ehdokaskirjoja. En muista siitä syksystä paljoakaan, vain sen, että marraskuussa näin tekstin kahtena joka kerta, kun otin kirjan käteeni.

Rytmitin lukemisen kalenteriin. Luin joka päivä, joskus aamusta iltaan. Jotkin kustantamot tuppasivat lähettää kaikki kauden kirjat kerralla. Etenkin syksyllä teki välillä tiukkaa lukea jokainen teos huolella läpi, kun hetki ennen osallistumisen takarajaa saattoi vielä tulla kymmenen kilon kirjalaatikoita sen sijaan, että teoksia olisi pudonnut postilaatikosta tasatahtisesti läpi vuoden.

Lähemmäs kahdella ja puolella sadalla nimikkeellään Runeberg-palkintoraati on yksi työläimmistä. Oman haasteensa toi sisällön ja muodon kirjavuus: kaksikielinen palkinto kattaa niin romaanit, runouden, novellit sekä muut kaunokirjallisuuden muodot, kuten esseet. Runeberg-palkinnon säännöt sanovat, että ”palkinto on suunnattu ennen muuta romaani- ja novellitaiteen sekä runouden edustajille, mutta palkinto voidaan raadin harkinnan mukaan myöntää myös väljemmin.” Sen lisäksi, että jo sana ”väljemmin” aiheuttaa lukuisia harmaita hiuksia epämääräisyydellään, on pohdittava paljon eri lajien arvottamisen yhteismitallisuutta. Miten löytää mittatikut runoudelle, esseistiikalle, romaaneille sekä lukuisille hybridimuodoille? Tässä auttoi ennen kaikkea raadin keskenään käymä keskustelu yhteistyön tavoitteista: mitä kukin halusi ehdokas- tai palkintoteokselta, ja millaiset piirteet katsottiin palkintoperusteiden sekä raatilaisten omien arvioiden ja esteettisten arvojen mukaisiksi. Tällöin teoksia ei niinkään verrattu toisiinsa – mikä olisi ollut epäreilua – vaan suhteessa asetettuun päämäärään.

Mutta vaikka raati tekisi pohjatyönsä huolellisesti ja laatisi itselleen selkeät maamerkit, joiden avulla suunnistaa kirjaviidakossa, aina tulee yllättäjiä. Miten tulisi toimia, jos vastaan tulee teos, joka on huomiota herättävä, mutta tavoilla, jotka osuvat palkintokriteerien ohi? Tuleeko raadin jäsenten silloin pitäytyä työnsä aluksi itse itselleen asettamissa raameissa ja ajatella kylmähermoisesti, että ”tämä teos on merkittävä, mutta ei sitä, mitä meidän raatimme etsii”? Vai tuleeko kriteerejä venyttää, ottaa riskejä ja heittää palkinnon periaatteet – ja kenties myös omat – roskakoriin?

Uskon, että lähes jokaiselle esiraadille tulee ainakin yksi tällainen kriittinen hetki, jolloin on palattava sääntöjen pariin ja tarkistettava, millaisia vaikutuksia jonkin teoksen ehdokkaaksi asettamisella olisi. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon myöntäminen vuodesta 1993 alkaen kotimaiselle romaaniteokselle on herättänyt aika ajoin paljon keskustelua. Miten määritellään romaani? Riittääkö, että kustantaja on laittanut kirjastoluokaksi 84.2 tai että kustantamo tiedotteessaan nimeää teoksen romaaniksi? Asia oli viimeksi esillä muutama vuosi sitten, kun Juha Hurme sai vuonna 2017 palkinnon teoksellaan Niemi (Teos).

Kaikki vastuu ei sentään onneksi ole raatien niskoilla. Paljon on kiinni myös kustantajista: siitä, miten he tulkitsevat säännöt ja niiden mahdolliset epämääräisyydet, ja kuinka ahkerasti he lähettävät teoksiaan kilpailuihin. On niitä, jotka tulkisevat sääntöjä tiukasti ja lähettävät vain muutamia nimikkeitä, ja sitten on niitä, jotka kokeilevat kepillä (tässä tilanteessa kirjalla) jäätä.

Lyhyitä ja pitkiä listoja

Vaikka säännöt asettavat jonkinlaisen toiminnallisen kehyksen, jää raadille kuitenkin melko vapaat kädet. Vuonna 2019 julkaistiin ensimmäistä kertaa Runeberg-palkinnon yhteydessä esilista, niin kutsuttu pitkä lista (long list). Vajaan kahdenkymmenen teoksen pitkä lista asetti raadin työn uuteen asentoon. Jos 242 teoksesta valitaan suoraan 6–8 ehdokasta, mennään ääripäästä toiseen. Pitkä lista pehmensi laskua, ja voin sanoa, että se helpotti raatityöskentelyä ainakin omalta osaltani suuresti.

Lisäksi tuntui, että sain jaettua enemmän raatityön iloista muille: Suomessa julkaistaan paljon hyvää, tasokasta ja huomion arvoista kaunokirjallisuutta, joten miksi sitä ei nostaisi esiin? Kirjat kyllä ansaitsevat sen, ja itse näen palkintoraatien yhtenä tehtävänä nimenomaan kirjallisuuden puolesta puhumisen ja tasokkaan kotimaisen kirjallisuuden juhlistamisen.

Seuraavana vuonna asetelma olikin melko erilainen. Istuin palkintoraadissa, jonka oli tarkoitus myöntää 20 000 euron suuruinen palkinto yhdelle teokselle. Saimme luettavaksi uuden esi- eli valitsijaraadin kahdeksan ehdokkaaksi nimeämää teosta. Palkintoraadin jäsenenä luin nämä teokset joulu–tammikuun aikana, osan niistä kahdesti. Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut pelätä silmien rasittumista ja näön kahdentumista.

Vuoden 2021 palkinnonsaajaksi oli ehdolla perinteisiä lukuromaaneja, kokeellista kirjallisuutta sekä runoutta. Nyt, kun taustalla ei ollutkaan yli kahdensadan teoksen läpikahlaamista, oli raatityö oleellisesti erilaista – voisi jopa sanoa, että vaikeampaa. Teoksia tuli luettua enemmän toisiaan vasten ja verraten, mikä toi uudenlaista jännitettä tilanteeseen.

Palkintoraatimme oli jossakin määrin valitsijaraadin ”armoilla”, aivan kuten meitä edeltävä raati oli ollut meidän armoillamme, kun olimme valinneet loppuvuodesta 2019 heidän työpöydälleen putoavat ehdokkaat. Valitsijaraadissa ollessani olin ajatellut, että onneksi ei tarvitse itse valita ehdokkaista voittajaa, vaan vastuu kaatuu palkintoraadin niskaan. Jos itse kahlaisi ensin kolmatta sataa teosta, rajaisi esilistan ja ehdokkaat, lopulta vielä valitsisi voittajan, tilanne voisi helposti päätyä umpikujaan. Ei sen vuoksi, että työtaakka olisi kohtuuttoman suuri, vaan siksi, että näkökulma saattaisi olla liian rajautunut. Nyt, kun esikarsinnan ja lopullisen päätöksen tekevät eri raadit, on voittajateoksella yhteensä kuusihenkisen raadin siunaus ja tuki.

Raatityö kuin kritiikontyö

Raatityö muistuttaa paljolti kriitikontyötä sikäli, että siinä yhdistyvät henkilökohtainen, subjektiivinen mieltymys ja taiteenalan laaja tuntemus. Näkemys siitä, että ”paras” teos palkitaan, on aina häilyvä ja osin myös vaarallinen. Kun kriitikko murjaisee kritiikissä, että jokin teos on ”kirjavuoden tapaus”, suurin osa osaa suhtautua kriitikon näkemykseen sellaisena kuin se on: yhtenä valistuneena ja perusteltuna, osin institutionaalisena mielipiteenä. Kriitikon sanaa ei oteta lakina, ja usein keskusteluista välittyy, että kriitikon valta tunnistetaan ja siihen suhtaudutaan vakavasti.

Sama lähestymistapa tulisi ulottaa myös raateihin. Ne eivät välttämättä pysty jo mahdottomien tavoitteiden vuoksi palkitsemaan ”objektiivisesti” ”parasta” teosta – voiko sellaista olla edes olemassa? –, vaan omaan asiantuntemukseensa nojaavan arvion siitä. Ja tähän arvioon vaikuttavat raadin jäsenten oma henkilöhistoria ja mieltymykset, mutta myös yhteiskunnalliset virtaukset ja liikehdintä. Uskallan väittää, että esimerkiksi siihen, miten ja millaisia naishahmoja teoksissa on, suhtaudutaan eri tavalla 2020-luvulla kuin 1990-luvulla.

On myös hyvä muistaa, että raadit nimetään, eli joku on katsonut jokaisen raadin jäsenen tehtäväänsä sopivaksi, osaavaksi ja asiantuntevaksi.

Kritiikistä raatityön erottaa ennen kaikkea kollektiivisuus. Raatityö on kommunikointia, eli ehdokasasettelu tai vastaavasti voittajan valitseminen tapahtuvat pitkällisten keskustelujen pohjalta joko ehdokasasetteluvaiheessa tai sitten palkittaessa. Ja mikäli voittajan valitsee Finlandia-palkintojen tavoin yksi ”diktaattori”, on jonkinlainen useamman henkilön kokoonpano kuitenkin tehnyt esityön. Taidekritiikki harvoin on samalla tapaa kollektiivista, vaikka dialogisia muotoja on kokeiltu. Kritiikin kommunikoiva luonne liittyy pitkälti jälkikäteiseen kommunikaatioon, eli valmiin tekstin julkisuuteen.

Kriitikko Matti Tuomela esitti raatien kollektiivisuuteen liittyen hyviä kysymyksiä Kritiikin Uutisissa julkaistussa laajassa ja perehtyneessä artikkelissaan: ”Minkälaiset teokset saavat palkintoja? Pohtimisen arvoista on, suosiiko usean jäsenen väliseen keskusteluun perustuva taiteen käsittelytapa tietynlaisia teoksia. Tekeekö se oikeutta esimerkiksi uhmakkaalle ja provokatiiviselle taiteelle, tai rajatulle yhteisölle suunnatulle taiteelle? Onko lopputulos aina vain laimea kompromissi?”

Kritiikeistä ja kriitikontyöstä keskustellaan aika ajoin julkisuudessa. Kritiikit kommunikoivat ja kommentoivat toisiaan ja teosta, ja kirjailijat kritiikkejä. Herää kysymys, sopiiko sama dialogisuus ja keskustelukulttuuri myös kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluihin. Juuri sitä Majander viime syksynä toteutti arvostellessaan Finlandia-raadin työtä – ja vielä kirjallisuuskritiikissä. Tällainen ulostulo muistuttaa, että palkintoraadeilta vaaditaan lähtökohtaisesti paljon enemmän kuin kriitikoilta: kymmenien tuhansien eurojen palkinto tuo uudenlaista vastuuta jakajalleen, mikä tekee raadista suuren vallankäyttäjän, mutta samalla myös helpon kritiikin kohteen.

Kriitikko voi aina myös ”peruuttaa” huomatessaan tehneensä virhearvion, mutta raati ei. Kynnys esimerkiksi mitätöidä raatien valintoja on harvinaisen korkea. Esimerkiksi vuonna 2010 Alexandra Salmela oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, vaikka ehdokkuus oli sääntöjenvastainen: Salmela oli Slovakian kansalainen. Ehdokkuutta ei kuitenkaan mitätöity, sillä se olisi Kirjasäätiön silloisen asiamiehen Sakari Laihon mukaan ollut kohtuutonta. Sääntöjen määrite ”Suomen kansalainen” päätettiin muuttaa muotoon ”suomalainen romaani”.

Pitkälti näkymättömissä tapahtuvan työn vuoksi raati on helppo pilkkakirveen kohde, sillä se ei voi – eikä sen kenties ole mielekästäkään – puolustautua. Harva raati lähtee vastaamaan saamaansa kritiikkiin, sillä kuten sanottu, keskustelut käydään luottamuksellisesti. Raati on aina yksikkö, joten raadin jäsenet toimivat, perustelevat ja vastaavat koko raadin suulla. Esimerkiksi mahdollisten näkemyserojen tuominen julkisuuteen olisi täten julkinen epäluottamuslause muuta raatia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että raati olisi jonkinlainen kaiken yläpuolella oleva, persoonaton entiteetti. On hyvä muistaa, että kaikesta huolimatta raati on aina joukko tehtävään valittuja ihmisiä, joiden työskentelyyn vaikuttavat monet eri asiat.

Mielestäni on hyvä, että raadeista ja käydään avointa keskustelua. Sitä saisi olla paljon enemmän, mutta meidän tulisi ensin löytää siihen oikeat välineet, jotta keskustelu kehittyisi nykyistä moninaisemmaksi. Kukaan ei hyödy siitä, jos jumitumme vänkäämään ”oikeista” ja ”vääristä” valinnoista.


Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko, joka on ollut Runeberg-kirjallisuuspalkinnon raadissa sekä käännöskaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkinnon lautakunnassa Suomen arvostelijain liiton edustajana.