Metsä on tärkeä osa suomalaisten kansallista identiteettiä. Haluamme ajatella olevamme ”metsäkansaa”. Metsät ovat tuoneet vaurautta milloin tervan, milloin sellun muodossa, ja kesäisin hakeudumme metsien keskelle lomia viettämään. Jopa nälkävuosista olemme selvinneet kirjaimellisesti puuta syömällä.
Samalla metsä on suomalaisen yhteiskunnan sokea piste ja ympäristöpolitiikan häpeäpilkku. Suomi on Euroopan metsäisin maa, mutta suurin osa metsästä on yksipuolista talousmetsää – itse asiassa muut hakkuumenetelmät kuin avohakkuut olivat laittomia vuoteen 2014 asti. Metsäpolitiikkaa on tehty metsäteollisuuden ehdoilla, ja tämän seurauksena luonnon monimuotoisuus on huvennut nopeasti. Jopa aiemmin yleiset lajit kuten hömötiainen ovat tulleet uhanalaisiksi.
Suomen ilmastopolitiikassa paljon on laskettu metsien hiilinielujen varaan, mutta kasvavat hakkuumäärät ovat vaarantamassa nekin. Hiljattain Tilastokeskus uutisoi, että vuonna 2021 Suomen maankäyttösektori (maa- ja metsätalousalueet sekä kosteikot) muuttui ensimmäistä kertaa hiilinielusta päästöjen lähteeksi.
Ylpeilemme metsäsuhteellamme, mutta totuus on vähemmän mairitteleva. Hanna Nikkasen ja Mari Pihlajaniemen juttu ”Aivan erityinen metsäsuhde” (Long Play, tammikuu 2022) kertoo, kuinka Sanna Marinin hallitus on pyrkinyt yhdessä Ruotsin kanssa vesittämään EU:n rajoituksia metsien käytölle. Presidentti Sauli Niinistö julisti Glasgow’n ilmastokokouksessa vuonna 2021, että kaikkien kannattaisi tulla Suomeen opettelemaan hyvää metsäpolitiikkaa, mutta kansainvälisissä tutkijapiireissä tällaiset lausunnot herättävät kiusaantuneisuutta.
Metsissä ja metsäsuhteessa tapahtuneet muutokset ovat aina näkyneet myös runoudessa. Kansallisromanttisessa runoudessa metsä oli osa kansallista sielunmaisemaa. Kun Eino Leino vuonna 1905 kirjoitti Nocturne-runonsa, suomalaiset metsät olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Kaskisavut, johon ”laaksot verhouu”, tuprusivat vielä – joskin vähenevässä määrin – Itä-Suomen metsissä. Ja vanamoa, joka viihtyy parhaiten luonnontilaisissa metsissä, kasvoi niin runsaasti, että se levitti ”valjuja lemujaan” Leinon kotiseudulla Kainuussa.
Modernismista lähtien luonto alkoi muuttua symbolisesta konkreettiseksi. Ympäristöliikkeen synnyn myötä luontokuvauksista tuli myös poliittisia. Tutkija Karoliina Lummaa on kuvannut 1960- ja 70-lukuja lyhyen, havaintokeskeisen luonnonrunouden ja laveamman, selkeämmin ympäristöpoliittisia äänenpainoja sisältävän ympäristörunouden vuosikymmeniksi. 2000-luvulla taas posthumanismi on pyrkinyt häivyttämään ihmisen ja muun luomakunnan välistä eroa ja määrittelemään ihmisen radikaalisti uudelleen.
Viime vuosina metsäkeskustelu on näkynyt metsää käsittelevien runoteosten lisääntymisenä. Mutta mikä on runouden metsäsuhde nyt? Heijastaako runous vallitsevassa keskustelussa esiintyviä näkökantoja vai tuoko se jotain uutta keskusteluun? Mitä metsästä voi sanoa juuri runouden keinoin?
Mustikkaan voi eksyä
Kun runoteos kirjoittaa metsästä, sen on mentävä metsään. Nojatuolifilosofointi ei käy laatuun. Kuvaava esimerkki on Anja Erämajan teoksen nimi Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021), joka on tietenkin myös tyypillinen vastaus puhelimeen. Kirjassa mennään metsään, ollaan siellä ja tullaan pois. Polveilevienkin pohdintojen jälkeen puhuja ankkuroi itsensä hetkeen ja paikkaan: ”Joku koputtaa, se on palokärki” (s. 17). Se on tarpeen siksikin, että metsässä, erossa muista ihmisistä, ihminen alkaa kadottaa itseään: ”Täällä on joku, se et ole sinä” (s. 14).
Suomen mielessä mustikoiden poimiminen on ”mustikkaan menemistä”. Mustikoiden äärellä kykkivä puhuja tuntee sulautuvansa luontoon: ”Olen mustikassa! Olen liukunut mustikan kraaterista sisään, sukeltanut mehuun” (s. 36). Itsensä kadottaminen saa puhujan ensin hätääntymään, mutta kokemus on lopulta vapauttava. Mystisen kokemuksen vastapainoksi tajuntaan nousee laskennallista tietoa: ”Ämpärissä viisi marjaa ja 150 litraa piilovettä” (s. 24).
Mustikoiden runsaus muistuttaa, että elinvoimainen luonto on aina abstraktia vaurautta arvokkaampi: ”Timantit on ikuisia, mustikat voi syödä”. Puolustuspuhe on paikallaan, sillä mustikat ovat vähentyneet Suomessa rajusti 1950-luvulta lähtien avohakkuiden ja metsämaan muokkauksen seurauksena. Mitä on metsä ilman mustikoita? Nyt ollaan suomalaisen metsäkokemuksen ytimessä.
Metsä on teoksessa myös terapeuttinen paikka, jonne mennään käsittelemään omia ja perheen kipupisteitä. Mukana on useimmille suomalaisille tuttuja kollektiivisia traumoja: sotakokemuksia, vaikeista asioista vaikenemista. Erämajan hyvin hallitsemalla tragikoomisella tyylillä kerrotaan esimerkiksi tarina sotaveteraani Aimosta: ”Aimo veti purkillisen pervitiiniä, eksyi reitiltä, hiihti satoja kilometrejä umpihangessa, jahtasi Pohjantähteä, löysi korsun, osui miinaan, lensi.” (s. 53.)
Ja vaikkei teoksessa suoraan näin sanotakaan, eivätkö myös Suomen metsät kärsi ylisukupolvisesta traumasta? Nykyinen metsätalous avohakkuineen syntyi, kun Suomen piti maksaa sotakorvauksina Neuvostoliitolle valtava määrä puutavaraa.
Henkilökohtainen on planetaarista
Janette Hannukaisen Ikimetsän soittolista (Aviador 2021) osallistuu tietoisesti metsistä käytävään keskusteluun. Takakannen mukaan teos kysyy, ”[m]itä kuuluu suomalaiselle metsälle tehometsätalouden, ilmastonmuutoksen ja lajikadon aikakaudella”.
Metsä on muodoltaan ja tyylilajeiltaan hyvin vaihtelevan teoksen koossapitävä voima. Aihetta lähestytään niin säe- kuin proosarunoilla, loitsuilla, itkuvirsillä, lehdistötiedotteita parodioivilla ”lehvästötiedotteilla” ja vuoden 1910 Metsämies-lehden artikkelin pohjalta koostetulla marssilaululla.
Vanhoja puita pidettiin Suomessa pyhinä pitkään, syrjäseuduilla jopa 1800-luvulle asti. Vielä nykyäänkin lähimetsiköiden puuvanhukset ovat paikallisille asukkaille rakkaita, vaikka niiden kaataminen olisi taloudellisesti rationaalista. Ikimetsän soittolistassa metsälle koetetaan palauttaa sen pyhyyttä, esimerkiksi kutsumalla mäntyä vanhahtavasti ”petäjäksi”. Sama tarkoitus lienee kalevalaisella alkusoinnuttelulla, mutta keino tuntuu kovin raskaalta: ”Imaise hiilet hirvittävät himmenevän hiisitaivaan / ylene yljäksi yhteisöjen ja yksilöiden / puskemaan poies pahaiset pilkkojat” (s. 46).
Vallitsevaa luontosuhdetta kyseenalaistetaan myös kääntämällä nurin asioiden totunnaiset suhteet: ”puu kaatoi tuulen / sammal tallasi ihmisen / hirvi runnoi auton / lumi sulatti auringon” (s. 12). Sikermässä ”Ihmismetsä” puolestaan leikitellään ajatuksella, että ihmiset ottaisivat tuotantoeläinten paikan: ”Ensimmäinen ihmisten tehotuotantokokeilu ihmispelloilla. Ihmishybridit yhteyttävät ja syövät, imettävät ja varastoivat auringon energian sokeriksi, yhä uusiksi oksiksi.” (s. 36)
Ihmisen ja muiden lajien rajojen häivyttäminen on tyypillistä posthumanistiselle ajattelulle. Hannukaisen runossa hybridisyys on ambivalenttia. Ihmisten risteytyminen kasvien kanssa vapauttaa tuotantoeläimet tehtävistään, mutta toisaalta ”ihmispellot” kuulostavat varsin dystooppiselta kehityskululta.
Raja-aidat murtuvat myös runossa, jossa kuiva kesä rinnastuu puhujan keskenmenoon: ”Siemeneni iti kuiviin / kun odotimme sadetta joka päivä / yhä kauempana pohjavedestä” (s. 28). Yksilön tragedia tuntuu luonnon kostolta, mutta samalla se tekee mahdottomaksi ottaa etäisyyttä ekologiseen kriisiin: ”Kesä halusi takaisin mitä olin siltä ottanut / kolmekymmentäviisi vuotta / eikä ollut enää rajaa / minun ja kesän välillä”. Henkilökohtainen on planetaarista.
Kun puita katsoo, puut katsovat takaisin
Olli Sinivaaran tuoreimman runokokoelman nimi on yksinkertaisesti Puut. Nimi on yksinkertaisuudessaan suggestiivinen. Se tuo mieleen Bertolt Brechtin kuuluisan runon: ”Mitä aikoja ovat nämä / kun puista puhuminen on melkein rikos / koska samalla vaietaan niin monista hirmuteoista”. Nykyään voitaisiin päinvastoin sanoa, että on melkein rikos olla puhumatta puista.
Lähimetsän puut paljastavat ihmeellisyytensä, kun ihminen malttaa herkistyä niiden omalle olemisen tavalle: ”Ihminen pääsee puiden muistiin asti, / kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti” (s. 20). Intensiivinen katsominen on alusta asti ollut osa Sinivaaran poetiikkaa: hänen runoutensa ammentaa modernisti Wallace Stevensin ajatuksesta, että kieli laajentaa aisteja. Karoliina Lummaan käyttämin termein voidaan sanoa, että Puissa havaintokeskeinen luontorunous yhdistyy ekokriisistä tietoiseen ympäristörunouteen.
Puita katsotaan teoksessa yksilöinä, jotka kuitenkin ovat erottamattomasti osa laajempaa kokonaisuutta. Ne elävät maaperän, veden ja ilmakehän rajapinnassa, osana hiilen, ravinteiden ja yhteyttämisen verkostoja. Puut eivät myöskään pysy paikoillaan, vaan ovat jatkuvassa liikkeessä: ”saan katsella ja katsella mahtavaa havupuuta, miten se / nousee ja nousee, kulkee pitkän kasvunsa uudelleen // ja uudelleen ihmisen aisteissa, kohoaa jättiläisaaltona, / laskee vesiputouksena, kulkee aluskasvillisuudesta / latvojen hehkumiseen”. Tämä liike jää vain meiltä huomaamatta, koska elämme erilaista aikaa kuin puut.
Teoksessa tiedostetaan, että metsän syklisen kiertokulun rinnalle on tullut muuttuvan ilmaston lineaarinen aika, jossa vuodenajatkaan eivät ole enää entisensä. Puhuja pohtii, miten lumettomat talvet vaikuttavat puihin ja meidän suhteeseemme niihin: ”Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois / tutusta muistista, siirtyykö se toiseen // muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan, jossa kuusista on kerrottava eri tavalla” (s. 40).
Haikeuden ja ristiriitojen äärellä
Kaikkia kolmea runoteosta yhdistää tietty haikeus: luonnon kauneus ja sen tuhoutuminen ovat läsnä samanaikaisesti. Hannukaisen kokoelmassa kukkaan puhkeavat kielot rinnastetaan pääkalloihin: ”Ensivihreät kielojen kallot / syntyvät läpi metsänpohjan” (s. 7). Erämajalla haikea tunnelma herää jäniksen näkemisestä (s. 9): ”Näin elävän jäniksen, ihan tavallisen. Tuli kaunis ja surullinen olo, sellainen että ollaan tässä vielä samalla puolen historiaa.” Sinivaaran teoksessa taas katse pidetään itsepintaisesti puissa niiden tuhosta huolimatta (s. 35): ”Silti katson hakattuja – koko ajan / silmissäni hakattavia – puita // kunnes ne eivät enää jaksa katsoa takaisin.”
Yhteistä teoksille on myös pyrkimys sovittaa yhteen tieto ja kokemus. Runous on subjektiivisen kokemuksen taidetta, jolle metsä on muutakin kuin hehtaareja, kuutiometrejä ja hiilidioksiditonneja. Toisaalta luonnon tilasta kertova tieteellinen tieto on runoissa jatkuvasti läsnä ja muokkaa henkilökohtaista kokemusta. Sinivaaralla puut ovat sekä esteettisen tarkastelun kohde että hiilivarasto: ”jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmän // vihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä, / kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksen // ja hiilen pitkän keston” (s. 19). Laskennallinen tieto metsästä ei välttämättä latista kokemusta, vaan voi jopa syventää ihmetystä ja kunnioitusta luonnon prosesseja kohtaan.
Runouden on usein julistettu olevan kriisissä suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikana. Theodor Adorno tunnetusti väitti runouden kirjoittamisen olevan Auschwitzin jälkeen ”barbaarista”. Olisi houkuttelevaa pohtia, missä määrin tietoisuus metsien tilasta kriisiyttää uuden metsärunouden keinoja. Kolmen teoksen otanta ei ehkä riitä sen arvioimiseksi, mutta on kiinnostavaa vertailla niiden muotoratkaisuja. Hannukaisen Ikimetsän soittolistassa metsien tilaa lähestytään erilaisia keinoja kokeillen, eivätkä runot asetu mihinkään yhteen asentoon. Myös Erämajan kokoelmassa on tiettyä levottomuutta, joka näkyy tekstin vaihtelevassa asettelussa. Sinivaaran Puissa taas kriisitietoisuus sovitetaan saumattomasti osaksi tekijän jo kauan sitten vakiintunutta poetiikkaa.
Yksikään teoksista ei silti kyseenalaista runouden kykyä käsitellä metsien kriisiä. Päinvastoin ne todistavat, miten moninaisin tavoin aiheesta voi kirjoittaa. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi onkin tärkeää vaalia runouden ekosysteemiä ja kielellistä monimuotoisuutta. Runoudella ei ehkä kammeta metsäpolitiikkaa kestävämmäksi, mutta parhaimmillaan se luo tilaa vaihtoehtoisille kokemisen ja ajattelun tavoille.